Arkijärjen vastainen turvallisuusajattelu

Tarina kertoo, että vauvana matkustin harvat automatkamme korissa auton peräkontissa. Itse en noista ajoista muista mitään, mutta minulla on myöhemmiltä vuosilta selkeä mielikuva käytössä olleen Fiatin takapenkistä, jonka selkänojan yli kurottamalla pystyi poimimaan tavaroita peräkontista. Ymmärrän, että järjestely on ollut käytännöllinen. Muistan myös perheemme ensimmäisen oman auton, jonka peräkonttiin ei päässyt käsiksi yhtä näppärästi sisältä päin. Takapenkillä ei tietenkään ollut turvavöitä, turvaistuimista puhumattakaan. Yleensä seisoin mahdollisimman suuren osan matkasta nähdäkseni maisemia. Jossain vaiheessa sain äidin askarteleman istuinkoroketyynyn, ja jouduin tyytymään paikallaan istumiseen.

Oma aikuisiän kokemukseni pienten lasten kanssa autolla kulkemisesta on se, että automatka sujuu jos lapsi nukkuu. Turvallisuussyistä käytetään mahdollisimman pitkään turvakaukaloa tai turvaistuinta, jossa matkustetaan selkä menosuuntaan, ja suunnilleen yhtä kauan on odotettavissa, että lapsen hereilläoloaika autossa on lähes tauotonta suoraa huutoa. Olen istunut vieressä laulamassa Leipuri hiivaa, tarjoillut naposteltavaa ja juotavaa, kerran jopa kokeillut kaukalossa istuvan vauvan imettämistä (onnistui, mutta oli muuten aika hankalaa), viritellyt mahdollisimman hyvin hengittäviä materiaaleja lapsen ja hiostavan kuppimaisen istuimen väliin, ja vähitellen jossain määrin turtunut takapenkiltä kuuluvaan valitukseen. Ikinä emme ole joutuneet onnettomuuteen, mutta silti mieleenikään ei tulisi antaa pienen lapsen matkustaa autossa muuten kuin turvaistuimessaan. Jos jotain sitten sattuisi, syyttäisin itseäni siitä lopun ikäni.

Kuitenkin muistan, miten Suomessa aikanaan naurettiin ruotsalaisille, jotka kampanjoivat takapenkkien turvavöiden käytön puolesta. Mainoslause taisi olla "Emme halua elefantteja takapenkille". Muistan myös valistusvideon, jolla näytettiin, miten takapenkillä irrallaan oleva törmäystestinukke litisti etupenkkiin köytetyn nuken tuolinsa selkänojan ja istuinosan väliin matkallaan kohti tuulilasia. Viesti on ilmeisesti mennyt perille, sillä en muista pariinkymmeneen vuoteen kuulleeni kenenkään naureskelevan turvavöiden käytölle, vaikka toki osa ihmisistä on edelleen liian kiireisiä laittamaan vöitä ihan joka kerta ihan jokaiselle matkustajalle.


Ylen nettisivuilla on aloitettu keskustelu aiheesta uudenvuoden ilotulitteiden antaminen alaikäisille. Koska meidän lapsuudessamme ikärajoja ei ollut, ja pikkupoikien vuodenvaihteen suurimpiin riemuihin kuului postilaatikkojen räjäyttäminen kiinanpommeilla, monen on edelleen vaikea ymmärtää, miksi niin viattomien lelujen kuin papaattimattojen ja tähtisadetikkujen käyttö pitäisi kieltää lapsilta. Hyvänen aika sentään, nehän on tehty lapsille, koska eihän kukaan täyspäinen aikuinen voi nauttia niillä leikkimisestä! Tähtisadetikuista ei edes kuulu posausta, joten miten ne voisivat olla vaarallisia? (Okei, kyllähän niistä lentelee holtittomasti ympäriinsä pieniä tosikuumia kipunoita, mutta onhan se todennäköisyys sellaisen silmään tai helposti leimahtavaan keinokuituvaatteeseen osumisesta ihan häviävän pieni.) Ja jos kiinalainen lapsi voi kääriä papaattimattoja koulupäivänsä ratoksi, niin eivät kai ne voi olla niin vaarallisia, ettei niitä voisi järkeville suomalaislapsille antaa? (Järkeville, etteivät keksi esim. heittää sellaista toisen olkapäälle paukkumaan.) Ja kyllähän fakta on se, ettei päihtynyt aikuinen välttämättä ole yhtään sen parempi ilotulitteiden käsittelijä kuin päihtynyt teinikään.

Otetaanpa vuodenvaihteen ratoksi pieni arvauskisa. Kuinka monta silmävauriota kuluttajille myytävät ilotulitteet aiheuttavat tänä vuonna? Onnistuuko joku tänäkin vuonna ampumaan raketin kohti pulkassa istuvaa pikkulasta? Päätyykö uutisiin syttyneitä vaatteita tai hiuksia? Palaneita rakennuksia? Käykö jollain tänäkin vuonna niin huono tuuri, että jotain onnistuu lentämään suojalasien reunan yli suoraan silmään?

Turvallista vuodenvaihdetta kaikille, toivottavasti näemme vielä ensi vuonnakin!

Miksi uskonnoista pitäisi puhua

Suomessa on joitakin tabuja, joista ei ole tapana keskustella. Yksi niistä ovat uskontoon liittyvät asiat. Moni kokee aiheen itselleen vieraaksi, ja uskosta puhuminen mielletään helposti hihhulien käännytyspuuhiksi. Usko tai sen puute on jokaisen henkilökohtainen asia, josta jutteleminen sujuu suunnilleen yhtä luontevasti kuin small talk seksistä.

Monella tapaa on hyväkin asia, että uskoon suhtaudutaan näin. Kun yhteiskunta ei ole erityisen uskonnollinen, kenenkään ei myöskään tarvitse joutua syrjityksi vaikkapa siksi, ettei käy viikottain kirkossa.

Puhumattomuuden kulttuuri ei kuitenkaan itsessään ole uskonnottomien eikä uskonnollisten vähemmistöjen etu.

Esimerkiksi, jos päiväkodin ohjelmassa sattuu olemaan käynti lähikirkossa, puhumattomuuden kulttuuri tarkoittaa sitä, että päiväkodissa joku tekee päätöksen, tulevatko kaikki seurakuntaan kuulumattomat mukaan retkelle, vai järjestetäänkö heille kaikille muuta ohjelmaa. Toiminnan yksinkertaistamiseksi (tai koska ei muisteta tarkistaa lasten tiedoista, kuuluvatko kaikki oikeaan seurakuntaan) tulee ehkä valittua vaihtoehdoista ensimmäinen. Vaihtoehtoisesti voitaisiin keskustella uskonnottomien ja muun uskoisten perheiden kanssa tilaisuuden sisällöstä, ja tehdä päätös yhdessä tämän keskustelun pohjalta. Lapsen mukaantulo ei ehkä kaikille edes olisi ongelma, jos siihen saisi varautua etukäteen

Näin joulun alla keskusteluun on noussut taas myös kristillisen materiaalin käyttö koulujen joulujuhlissa. Aiheeseen liittyen löytyy erinomaiset kolumnit niin Suomen Kuvalehdestä kuin Maailman kuvalehden sivustolta.

Vaikka kristinusko ei ole maamme alkuperäinen uskonto, se on kuitenkin kuulunut kulttuuriimme keskeisesti jo vuosisatoja. Kaiken kristillisen riisuminen jättäisi kulttuurimme torsoksi, tyhjäksi. Kulttuurin kristilliset elementit eivät kuitenkaan tarkoita, että kaikkien tarvitsisi olla kristittyjä, aivan niin kuin kaikkien ei tarvitse syödä jouluna kinkkuakaan, vaikka se on keskeisimpiä suomalaisia jouluperinteitä.

Joskus mietin, kuinka taikauskoisia täytyykään olla niiden ateistien, jotka pelkäävät lapsensa jotenkin vammautuvan tai hämmentävästi henkistyvän ihan vain siitä, että joku mainitsee heille Jeesuksen. Jos uskonnoista osataan keskustella, myytti Jeesuksen syntymästä voidaan asettaa uskonnottomalle lapselle vastaavaan viitekehykseen kuin vaikkapa perinteiset suomalaiset eläinsadut. Vähän isomman lapsen kanssa voidaan keskustella siitä, että joillekin ihmisille nämä asiat ovat todellisempia kuin toisille.

Suoja hengellistä väkivaltaa vastaan ei synny silmät sulkemalla, vaan tutustumalla uskontoihin. Aihe voi toki aiheuttaa kotona hankalia keskusteluja, mutta ne vähän niin kuin kuuluvat lapsen kasvattamiseen, eikä vanhempien edes tarvitse kyetä vastaamaan kaikkeen. Vähemmistöön kuulumiseen myös lähes väistämättä kuuluu se, että omaa erilaisuutta on pakko jollain tasolla käsitellä lasten kanssa. Ja vaikka enemmistö pyrkisi kuinka hyvin huomioimaan vähemmistön oikeudet olla omanlaisiaan, väistämättä tulee tilanteita, joissa pääsisi vähän helpommalla kuulumalla enemmistöön.

Itse en lähtisi barrikaadeille koulun juhlissa laulettavien virsien puolesta, mutta en myöskään halua lasteni oppivan, että keskellä talvea meillä on juhlat ja loma ihan vain siksi, että ehtii leikkiä kaikilla niillä lahjoilla, joita Joulupukki on tuonut. Pyhän käsitteen viimeistenkin kansanomaisten rippeiden uhraaminen kulutushysterian alttarille olisi suuri karhunpalvelus kulttuurillemme, enkä näe, miten se edistäisi uskonnonvapautta.

Ja vaikka meidän maallistuneessa kulttuurissamme uskonnon merkitys tuntuukin vähäiseltä, globaalisti tilanne ei ole tämä. Länsimedian paniikki islamin edessä on tästä hyvä esimerkki. Kulttuurien kohtaamisen nimissä voisikin olla perusteltua lisätä opetussuunnitelmaan myös hieman islamin opetusta.

Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että oman uskonnon opetusta olisi syytä vähentää, sillä se tarjoaa ymmärrettävimmän käsittelytavan uskonnollisuuden ja uskomusjärjestelmien hahmottamiseen. Kuvaavaa onkin, että esimerkiksi Somalian konfliktissa merkittävimpien rauhanvälittäjien joukossa on Kirkon Ulkomaanapu. Hartaan muslimin kun on helpompi luottaa avoimesti kristilliseen järjestöön kuin sellaiseen, jonka edustajat eivät lainkaan tunne jumalaa.

Miksi meillä on hyvinvointivaltio?

Olen viime aikoina huomannut silloin tällöin ihmetteleväni, miksi Suomeen on luotu hyvinvointivaltio. Aikaisemmin tämä kysymys on tuntunut triviaalilta, ovathan veroina kerättävät tulonsiirrot yksinkertainen tapa mahdollistaa se, että rahaa saadaan sinne missä sitä kipeimmin tarvitaan. Hyvin rakennettuna malli takaa yhteiskuntarauhaa, varmistaa koulutus- ja yrittämismahdollisuuksien tarjoamista osaajille perhetaustasta riippumatta, sekä huolehtii siitä ettei köyhyyden tarvitse johtaa esimerkiksi aliravitsemukseen, joka vammauttaa lapsia köyhissä maissa. Näin mahdollisimman moni saa tilaisuuden antaa parhaansa meidän kaikkien eteen, ja vastineeksi menestymisen mahdollisuuksien tarjoamisesta yhteiskunta sitten verottaa jokaista mahdollisimman oikeudenmukaisella tavalla. Täydellistä käytännöntoteutusta ei varmaan ole mahdollista saada aikaiseksi, mutta monilla mittareilla Suomen sotien jälkeinen kehitys on ollut huikaisevaa, ja osa kiitoksesta kuuluu varmasti hyvinvointivaltion rakentamiselle.

Hämmästykseni ydin onkin siinä, miksi suomalaiset ovat halunneet tällaisen mallin rakentaa. Me olemme kansakunta, jolle työ ja oman elannon ansaitseminen ovat pyhiä asioita. Pienen jääkauden koetellessa Eurooppaa suomalaisille ei riittänyt, että köyhät kuolivat nälkään ja tauteihin. Koska vastikkeetonta ruoka-apua ei haluttu antaa, laihan vellin vastineeksi teetettiin päättömiä rakennustöitä paukkupakkasissa sen varmistamiseksi, ettei kukaan pääse vahingossakaan helpon elämän makuun.

Sama ajattelutapa näyttäisi elävän maassamme vieläkin. Kun pääministeri ilmoitti haluavansa selvittää, kannustaako tukijärjestelmämme perheellisiä osa-aikatyön tekemiseen, kotiäitien oli mielestään tärkeää kertoa, että he tekevät jo työtä. Monelle muulle taas oli tärkeää kertoa, että kieroonhan ne lapset kasvavat, jos saavat äidiltänsä laiskan elämän mallin. Ihan niin kuin mitättömän pieni kotihoidontuki olisi asia, jonka takia kannattaa aloittaa täysmittainen luokkasota.

Myös syrjäytymiskeskustelussa näkyy näitä samoja piirteitä. Kuvaava on myös syrjäytyvän kokemus siitä, millaisia palveluja hyvinvointivaltio on kiinnostunut tarjoamaan. Siinä missä kehitysyhteistyöhön liittyen on jo pitkään muistettu sanonta siitä, auttaako kalan antaminen vai kalastamaan opettaminen enemmän nälkäistä miestä, hyvinvointivaltion tukijärjestelmä näyttäytyy monelle kasvottomana ja arvaamattomana kyykyttäjänä ennemmin kuin kokonaisuutena, jonka tavoitteena olisi auttaa ihmisiä saamaan ote omasta elämästään ja pääsemään kunnollisten veronmaksajien joukkoon. Ja kun lähdetään keskustelemaan tukijärjestelmän kehittämisestä, suositumpi ratkaisumalli näyttäisi olevan tukien poistaminen laiskoilta kuin sen pohtiminen, miten eri syistä työkykynsä menettäneet saataisiin nopeammin saamaan sen työkykynsä takaisin.

Miksi siis meillä on hyvinvointivaltio? Selitys lienee rakkaissa naapureissamme, joiden vaikutus maamme historiassa on ollut monin tavoin merkittävä. Päädyimme seuraamaan ruotsalaisten esimerkkiä, ja olimme tyytyväisiä kun näytimme samalla riittävästi kommunisteilta.

Vielä kun oppisimme ymmärtämään, miten viisaasti siinä teimme.

Katainen ja kotiäitien herneet

Pääministeri Jyrki Katainen on herättänyt yleistä närkästystä esittämällä huolensa pienten lasten äitien matalasta työllisyysasteesta. Vastauksena on ollut monenlaista paheksuntaa, syytöksiä kotiäitien työn väheksynnästä ja lapsen edun sivuuttamisesta. Joku lienee jo nostanut esiin senkin seikan, että kotihoidontuki tulee yhteiskunnalle halvemmaksi kuin pienen lapsen päivähoitopaikka. Näin erityisesti kuntatalouden näkökulmasta.

Itse olen nyt toista kertaa elämässäni perhevapaalla. Olen käyttänyt täysipäiväiseen lastenhoitoon elämästäni aikaa nyt noin neljä ja puoli vuotta, enkä näe syytä nousta sotajalalle pääministerin kommentin perusteella.

Kokoomus on perinteisten perhearvojen puolue. Kataisen tarkoituksena siis tuskin on ollut asettaa kyseenalaiseksi kotiäitiyden työläyttä tai tärkeyttä. Kyse on ennemminkin siitä, että jos joustavampi työelämä saisi äidit tekemään vähän aikaisemmin edes vähän kodin ulkopuolista työtä ja ostamaan vähän lasten- tai kodinhoitopalveluita, verotettavaa työtä olisi enemmän ja äitien riski jäädä kokonaan työelämän ulkopuolelle pienenisi.

Tällä hetkellä kotiäidin mahdollisuudet lisätienestien tekemiseen ovat lähinnä harrastuksenomaisia. Jonkun on kuitenkin hoidettava lapset, ja silloin helpointa on jos isä ja äiti ovat töissä eri aikaan, tai työtä voi tehdä lapsen kanssa. Isommille lapsille on kerhoja ja puistotätejä tarjoamassa säännöllistä lyhytaikaista lastenhoitoapua, mutta niiden aikana ei kovin paljoa ehdi tehdä, eikä näitä hoitopaikkoja välttämättä edes ole tarjolla järkevällä etäisyydellä omasta kodista. Olen käsityksessä, että Suomessa on käytännössä mahdotonta löytää lapselle päivähoitopaikkaa, jossa lapsi olisi hoidossa vain muutaman tunnin päivittäin, ja josta ei tarvitsisi maksaa yhtä paljon kuin 8,5 tuntisesta päivittäisestä päivähoidosta. Tämä tekee monelle osa-aikatyön käytännössä taloudellisesti mahdottomaksi.

Suomessa työajan lyhentäminen pienen lapsen takia tarkoittaa 80 prosenttista työaikaa. Siitä määrästä Kela tarjoaa pienen korvauksen. Jos haluaa tehdä vielä lyhyempää työaikaa, sen saa tehdä omalla kustannuksellaan, jos työnantajalle sattuu sopimaan. Toimistotyössä pomo yleensä suostuu maksamaan työntekijälleen 80 prosenttista palkkaa, mutta edellyttää että työstä tehdään silti edelleen 120 prosenttia. Näin vanhemmat saavat lyhennettyä lapsen hoitoaikaa, mutta tekevät sitten töitä kotona yöt ja viikonloput. Pienten työnantajien ei tarvitse hyväksyä työajan lyhentämistä ollenkaan.

Tilanteen ollessa tämä ei ole ihme, että moni, jolle kotiin jääminen on taloudellisesti mahdollista, hoitaa lapset kotona kolmivuotiaiksi. Jos saa kolme lasta kahden vuoden ikäeroilla, kolmannen täyttäessä kolme vuotta äiti on ollut poissa työelämästä seitsemän vuotta. Ne vuodet ovat toki olleet täyttä työtä, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että tässä vaiheessa ansiotyöhön palaaminen voi olla hankalaa. Olemassaolevaan työsuhteeseen palaaminen on vaikeaa, koska asiat ovat unohtuneet ja organisaatio muuttunut. Jos työsuhdetta ei ole, työn saaminen ilman suhteita on jokseenkin haastavaa. Myös kotiäitiyteen liittyvästä työn itsenäisyydestä ja joustavuudesta voi olla vaikea luopua, minkä lisäksi oma ammatillinen identiteetti on voinut muuttua täysin. Omassa tuttavapiirissäni moni on lyhyemmänkin kotiäitiyden jälkeen päätynyt opiskelemaan toista tutkintoa tai etsimään työtä joka ei vastaa omaa koulutusta. Yhteiskunnallisen kustannusanalyysin näkökulmasta tilanne on kaikkea muuta kuin optimaalinen.

Miksi osa-aikaisen työn tekeminen onnistuu opiskelijoilta, mutta ei pienten lasten vanhemmilta? Kenties suurimmat syyt ovat yhteiskunnan tukirakenne ja suomalainen päivähoitojärjestelmä, jotka eivät tarjoa käytännössä muita vaihtoehtoja kuin täysipäiväinen työ tai täysipäiväinen lapsen kotihoito. Myös työnantajilla on oppimista. Toki on työpaikkoja ja tehtäviä, joissa lyhennetty työaika ei ole järjestettävissä, mutta kysymys ei oikeasti ole niin vaikeasta asiasta kuin mitä työnantajat helposti antavat ymmärtää.

Saksa on kuulemma Euroopan talouden huippuunsa piiskattu moottori. Siellä töihin palaavat äidit tekevät tyypillisesti 20 tai 40 prosenttista työaikaa. Siellä työnantajien on pakko tyytyä tähän, koska kokopäiväisten päivähoitopaikkojen sekä kouluruokailun puute tekevät molempien vanhempien täysipäiväisestä työskentelystä mahdotonta.

Jos näiden kahden järjestelmän välillä on pakko valita, valitsen mieluummin mahdollisuuden tehdä kokopäivätyötä. Ehkä me voisimme silti oppia jotain saksalaisten tavasta organisoida työnsä?

Kaivokset ja kehitysmaalogiikka

Olen niitä ihmisiä, joiden vapaa-ajanvietteisiin kuuluu Maailman kuvalehden kaltaisten julkaisujen lukeminen. Lajityypin keskeisimpiä (vaikkei tietenkään ainoita) tarinoita ovat ympäri maailmaa löytyvät kertomukset siitä, miten ylikansalliset yritykset ovat ryöstäneet kehitysmaiden raaka-ainevaroja, ja miten paikalliset on pitkällisen yhteistyön jälkeen saatu ymmärtämään, että luontoa kannattaa suojella turismitulojen takaamiseksi sen sijaan että myisi kaiken irtoavan ensimmäiselle, joka suostuu siitä jotakin maksamaan.

Kansainvälisen kaivosteollisuuden kiinnostuttua Suomen "puhtaan luonnon" antimista nämä kysymykset ovat tulleet lähemmäksi. Meillä ei tietenkään ole sellaista korruptiota, joka mahdollistaisi luonnonvarojen ryöstämisen sopivaa lahjusta vastaan. Viranomaisilla on myös ainakin periaatteessa mahdollisuus valvoa toimintaa, ja yrityksiltä voidaan vaatia esimerkiksi vakuuksia onnettomuuksien varalle.

Mutta mikä on saastuneen veden tai pystyyn kuolleen metsän todellinen hinta? Suomalaisten mutkaton suhtautuminen luontoon on perinteisesti ollut sitä, että metsä nähdään lähinnä perkaamattomana pellonpaikkana, ja tästä näkökulmasta luonnon tuhoamisen hinta ei välttämättä ole kovin korkea. Vastaavasti kuin suomalainen luonnonystävä ostaa puhtain mielin ympäristöystävällistä vesivoimaa, joka on lähes tappanut sukupuuttoon maassamme aikoinaan hyvinkin runsaana esiintyneen villilohen. Mutta koska kala kuuluu vain rannikon ruotsalaisten ruokavalioon, miksi muistella pahalla tällaista pikkuseikkaa, jonka huomioiminen rakennusvaiheessa olisi ikävästi nostanut voimayhtiöille koituvia kustannuksia?

Kun kysytään, pitäisikö kaivosten toimintaa säädellä tiukemmin, päättäjät helposti vetoavat siihen, ettei toimintaa saa tehdä liian vaikeaksi, jottei se karkota yrittäjiä. Mm. presidentti Niinistö on toiveikkaasti verrannut kaivosalaa uuteen Nokiaan.

Kaivostoiminnassa kyse on kuitenkin uusiutumattomista luonnonvaroista, jotka yritys riipii lopullisesti irti maaperästämme jättäen ikuiset jäljet luontoon. Kaivosteollisuutta toki tarvitaan mm. elektroniikkateollisuuden mahdollistamiseksi, mutta miksi ihmeessä tällaisen raaka-aineen pitäisi olla halpaa? Riski siitä, että näiden raaka-aineiden kysyntä lähitulevaisuudessa romahtaisi niin, ettei kukaan haluaisi enää hyödyntää luonnonvarojamme, on häviävän pieni, jos vain uskomme teollisen yhteiskunnan selviävän ilmastonmuutoksesta edes lyhyellä aikavälillä.

Onko siis todella parempi jättää tuleville sukupolville peruuttamaton ympäristötuho kuin maan sisästä löytyvä aarre, joka kenties vuosikymmenen päästä osattaisiin ottaa talteen pienemmällä sotkulla? Onkä todella tärkeämpää huolehtia kaivosyhtiön mahdollisuuksista tuottavaan toimintaan kuin vesistöjemme puhtaudesta?

----------

Lisätäänpä tänne vielä pari linkkiä valvonnan tilanteesta:
http://yle.fi/uutiset/lapissa_suunnitteilla_talvivaaran_kokoinen_kaivos__ymparistovalvonta_vahenee/6377059
http://yle.fi/uutiset/talvivaaran_paastomittarit_nukkuivat_viikkotolkulla/6377231
http://yle.fi/uutiset/onko_kaivosten_valvonta_retuperalla/6091805

Heikot ja vahvat ja kahtia jakautunut yhteiskunta

Terveeseen yhteiskuntaan varmaankin kuuluu väistämättä se, että jotkut menestyvät paremmin ja jotkut huonommin, ja että tämän skaalan ääripäistä löytyy toisaalta syrjäytyneitä ja toisaalta niitä joiden taloudelliset ongelmat liittyvät lähinnä siihen, mitä kaikella rahallaan tekisi.

Jotta yksilöllä olisi edellytyksiä ymmärtää ympäröivää maailmaa, tulee hänen jollain tasolla hahmottaa oma paikkansa tässä kokonaisuudessa sekä se, että suurella osalla ihmisistä lähtökohdat ovat vähän erilaiset. Perinteisesti aineksia tämän ymmärryksen kehittämiseen on tarjottu peruskoulussa ja armeijassa. Kun saman ikäluokan edustajat eri yhteiskuntaluokista kohtaavat toisensa ja oppivat sietämään toisiaan, silloin tällöin jopa ystävystyvät keskenään, meillä on mahdollisuus yhdessä ponnistella kohti yhteistä hyvää, jota voitaneen kutsua vaikkapa hyvinvointiyhteiskunnaksi. Kaikki eivät toki opi näitä taitoja ikinä, mutta jos he ovat riittävän pieni vähemmistö, he eivät pysty saamaan aikaan kovin suurta vahinkoa.

Maahanmuutto on osaltaan vaikuttanut koulujen eriarvoistumiskehitykseen. On kouluja, joissa maahanmuuttajaoppilaita on monien vanhempien mielestä liikaa, ja on kouluja joissa heitä ei ole käytännössä lainkaan. Molemmat ääripäät asettavat koululle suuria haasteita siinä, miten lapsille tarjotaan riittävät eväät nykymaailman ymmärtämiseen. Kriittisten nykyvanhempien pyrkimys "koulushoppailuun" pahentaa tilannetta edelleen. Armeija taas on todennut, että suhteellisen suuri osa ikäluokasta ei selviydy asepalveluksesta, ja moni pudotetaankin porukasta jo ennen aloitusta. Nämä asiat vaikuttavat nuorten mahdollisuuksiin paitsi valita muu kuin vanhempiensa viitoittama tie, myös hahmottaa se että on ihan normaalia, että ihmiset ovat erilaisia.

Suomi oli pitkään köyhien maa, jossa toisilla oli kurjempaa kuin toisilla, mutta lähes kaikilla elämä kuitenkin jokseenkin niukkaa. Elintason noustessa tasa-arvon ihanteista haluttiin pitää kiinni, tarjota kaikille mahdollisuus oman elintasonsa parantamiseen. Nähtiin, että pieni maa saa tarpeeksi oikeasti lahjakkaita osaajia vain, jos köyhäkin voi kouluttaa lapsensa. Syntyi tulonsiirtojen viidakko, mutta myös kokoonsa ja sijaintiinsa nähden hyvin pärjäävä valtio.

Yhteiskunnan jakautuminen alkoi kenties 90-luvun lamasta, joka pudotti osan perheistä eräänlaiseen ikuiseen velkavankeuteen. Tuolloin syrjäytyneiden lapset kantavat yhä vanhempiensa tuskaa. Asioita tarkemmin ajattelematta saattaa nykynäkökulmasta syntyä vaikutelma, että kyse on jonkinlaisesta yhteiskuntamme heikommasta aineksesta, jonka geeneihin luuserius on kirjoitettu. Oman menestyvän yhteiskuntaluokansa sisäisessä kuplassa elävälle tämä on miellyttävämpi ajatus kuin se, että saattoi oikeasti olla vain isin ja äidin yt-tuurista kiinni, ettei itse päätynyt samaan kastiin.

Yhteiskuntaluokkien välistä rakoa voi repiä suuremmaksi monin tavoin. Yksi niistä on tuloerojen kasvu. Niin ylemmät kuin alemmatkin yhteiskuntaluokat myös pyrkivät käyttäytymään tavoilla, jotka erottavat heidät niistä muista, ja joskus myös puhumaan toisistaan halveksivaan sävyyn.

Aina silloin tällöin hyvin pärjäävät myös kyseenalaistavat oman velvollisuutensa osallistua yhteisiin kustannuksiin.

Uusimmassa Suomen Kuvalehdessä Paul Lillrank antaa ymmärtää, että syrjäytymisen vastainen taistelu on mieletöntä, koska sille ei vain voi mitään että osa syrjäytyy. Kokoomusnuoret ovat taas saaneet omanlaistaan julkisuutta Saul Schubakin ehdotuksella lapsilisien lakkauttamisesta. Kantaansa hän perustelee vanhempien kasvatusvastuulla (eli ilmeisesti hänen mielestään hyvän kasvatuksen keskeisimpiä edellytyksiä on kyky maksaa itse lapsensa kaikki menot) sekä lapsilisien "erityisillä ongelmilla", viitaten MOT-ohjelman esittelemään maahanmuuttajaäitiin, joka yhdeksän lapsen yksinhuoltajana sai mm. lapsilisiä 1 423 euroa kuukaudessa. Summa tuntuu tietenkin tolkuttomalta ihmisestä, jonka ei tarvitse ruokkia ja vaatettaa yhdeksää lasta. Schubakin päähän ei myöskään näytä mahtuvan se ajatus, että vain seuraavan piikkinsä rahoitusta pohtiva narkomaaninainen saattaa ehkä ennemminkin tulla vahingossa raskaaksi, kuin järkeillä että lapsihan tässä nyt kannattaisi pyöräyttää.

Kaikki yhteiskunnan tuet on toki voitava kyseenalaistaa, samoin kuin syrjäytymiskeskustelun tiettyjen muotojen mielekkyys. Nämä mainitut puheenvuorot nostavat kuitenkin mieleeni pelottavia kuvia tulevaisuudesta, jossa rikkaiden on rakennettava ympärilleen ylellisiä vankiloita suojellakseen itseään "heikommalta ainekselta", kuten esimerkiksi jossain päin latinalaista amerikkaa tehdään.

Tai tarinan Ranskan eliitistä, jolle selvisi vasta giljotiinilla, että kansa näki nälkää.

Mustavalkoinen harha

Ihmisillä on taipumus tehdä maailma itselleen ymmärrettävämmäksi lokeroimalla asioita ja toisia ihmisiä. Äärimmillään lokeroita näyttäisi olevan vain kaksi: me ja muut. Esimerkiksi, useimmilta näkemiltäni netin keskustelupalstoilta löytyy kommentteja, joiden perusteella kirjoittaja näyttäisi, löydettyään yhden "muut"-kategoriaan kuuluvan ominaisuuden vastakeskustelijastaan, päättelevän että tämä on väärässä myös kaikin muin mahdollisin tavoin. Siis esimerkiksi, koska kerron imettäväni lastani kansallista keskiarvoamme pidempään, minun täytyy olla myös luomufundamentalisti ja seksuaalisesti vinksahtanut.

Nettikeskustelussa kysymys voi tietenkin olla pelkästä trollaamisesta, mutta tarkkaavainen kuulija löytää vastaavanlaista ajattelutapaa myös kasvokkain käytävistä keskusteluista. Vaikka tuskin kukaan kehtaisi tietoisesti väittää, että ihmisiä on vain kahdenlaisia, läpeensä vääränlaisia ja täydellisen hyviä, juuri tähän oletukseen pohjaavia perusteluita pulpahtaa esiin silloin tällöin.

Joskus kauan sitten eräällä opiskelijoiden keskustelufoorumilla esiintyi henkilö, joka palavasieluisesti julisti omaa rotuoppiaan. Yksi hänen huolenaiheistaan olivat muotinuket, joiden joukkoon oli viime vuosina ilmaantunut myös muita kuin arjalaisen ihosävyn omaavia malleja. Hänen käsityksensä mukaan kyse oli salaliitosta (varmaankin amerikanjuutalaisten masinoimasta sellaisesta jos muistan oikein), jonka tavoitteena oli opettaa puhdasveriset pikkutytöt suvaitsevaisiksi ja houkutella siten myöhemmällä iällä jopa seurustelemaan vääränväristen miesten kanssa.

Näissä jutuissa oli ehkä pitkälti kyse juuri trollaamisesta, eikä kukaan tainnut ottaa niitä vakavissaan. Silloin ei tuntunut vaaralliselta se, että joku ei ehkä ihan oikeasti tajuaisi, että myös mustaihoiset ihmiset ovat kuluttajia, ja että juuri heidän rahojensa saamiseksi suuret lelutalot valmistavat myös mustaihoisia nukkeja. Voidaan olla montaa mieltä siitä, mitä ampiaisvyötäröisellä muotinukella leikkiminen tekee pienen tytön psyykelle, mutta värillisille lapsille on varmasti tärkeää, että ne eivät kaikki ole lisäksi valkoisia ja sinisilmäisiä.

Tämä aikoinaan huvittavalta tuntunut keskustelunaihe on viime vuosina palaillut silloin tällöin mieleen nk. maahanmuuttokriittisen keskustelun yhteydessä, ja nyt asia ei ole minusta enää yhtään hauska.

Lieksassa demarit epäilevät osan äänestäjistä valinneen toisen puolueen ehdokkaan vain siksi, että heidän listoiltaan löytyi myös maahanmuuttajia. Espoossa yksittäisen maahanmuuttajan läpipääsy kirvoitti Iltalehden keskustelupalstalla huolta siitä, että meistä kaikista tehdään nyt islamisteja. Ihmetellään, miten nämä ihmiset voisivat ajaa suomalaisten asiaa, aivan niin kuin he pystyisivät (tai edes haluaisivat) estämään valtuustoja edistämästä ihan samoja asioita kuin aikaisemminkin, tai niin kuin maahanmuuttajataustaisten suomalaisten asioita ei tarvitsisi millään tavalla edistää. Jo se, että maahanmuuttajat ovat hakeneet poliittiset vaikutuskanavansa vanhoista puolueista, kertoo siitä ettei heidän agendallaan ole sharian käyttöönotto Suomessa, vaan yhteistyö suomalaisista lähtökohdista. Eikö esimerkiksi asiantuntemus maahanmuuttajien kotoutumisesta ole tarpeen valtuustossa myös meidän alkuasukkaiden kannalta?

Vaikka uusi vanhuspalvelulaki pakottaisi meidät tuomaan Filippiineiltä oman hoitajan jokaiselle vanhenevalle suurten ikäluokkien edustajalle, en oikein usko että maahanmuuttajien osuus maamme kunnallispolitiikassa edes voisi kasvaa niin suureksi, että tilanne voisi millään tavalla uhata suomalaisten arvojen mukaista päätöksentekoa.

Ellemme sitten itse tee kaikkeamme yhteiskuntamme jakamiseksi meihin ja muihin, ja sen jälkeen ulkoista äänestämistä ja ehdolle asettumista niille muille.

Voinko olla avuksi?

Lapsiin kohdistuva väkivalta hätkähdyttää aina. Yhden kahdeksanvuotiaan tytön kohtalo on kuitenkin vihdoin tuonut julkisuuteen muutakin kuin tirkistelyjournalismia ja moralisoivaa nettikeskustelua. On tuotu esiin lastensuojelun ja lapsiperhepalveluiden riittämättömät resurssit sekä peräänkuulutettu muutosta suomalaiseen kulttuuriin, jossa toisten asioihin ei puututa. Ihmisten auttamishalu on tullut esiin mm. siinä, että tukiperhetoiminnasta ollaan oltu tavallista kiinnostuneempia.

Hätkähdyttävää on mm. se, että noin 900 lasta jonottaa parhaillaan vapaaehtoisvoimin pyörivään palveluun, jossa lapsi saa noin kerran kuukaudessa lomailla ihan tavallisessa perheessä, jotta omat vanhemmat saisivat hengähtää välillä.

Kysymys kuuluu, ovatko nämä kaikki lapset todella sellaisia, joilla ei ole yhtään kohtuullisen lähellä asuvia sukulaisia jotka voisivat hoitaa heitä välillä, ei yhtään naapuria tai ystävää, joka voisi tarjota vastaavaa apua ilman että asiaa tarvitsee yhdistystoiminnan kautta erikseen organisoida? Vanhempien hengähtämistarvehan usein täyttyy sillä että pääsee viikottain lenkille, saa silloin tällöin nukkua kunnon yöunet, ja on joskus mahdollisuus istua iltaa kavereiden kanssa ilman lapsenhoitovelvoitetta.

Suomalainen ongelma ei ole vain siinä, että olemme sokeita lähellämme olevien hädälle, vaan siinä että olemme yllättävän sokeita toisiemme suhteen ylipäätään. Eikö pitäisi olla ihan luontevaa kysyä naapurilta kuulumisia ja tarjota apuaan, jos näyttää yhtään siltä että hänellä on ongelmia löytää aikaa elämänsä pyörittämiseen? Eikö vastaavasti pitäisi olla ihan luontevaa kysyä lapsensa ystävän vanhemmilta vakiokyläilyaikaa, jos ei muuten saa järjestettyä hengähdystaukoja itselleen?

Neuvojen tai avun tyrkyttäminen voidaan toki kokea tunkeilevaksi tai jopa arvostelevaksi. Kuitenkin, vaikka hyväntahtoisesti lausuttu "voinko olla jotenkin avuksi" herättää todennäköisesti suurta hämmästystä ja tuottaa kielteisen "ei tartte auttaa"-henkisen vastauksen, jo pelkästään sen kuuleminen saattaa tehdä toisen arjesta hieman kevyempää.

Islamistit ja ensimmäinen kivi

Uutisia lukiessani törmäsin jokseenkin shokeeraavaan pikku-uutiseen Malista, jossa islamistit ovat kivittäneet pariskunnan ilmeisesti siksi että nämä elivät avoliitossa. Tapauksen järkyttävyyttä lisäsi se, että se teki kaksi lasta (joista nuorempi vasta puolivuotias) orvoiksi.

Minun on hyvin vaikea ymmärtää saati hyväksyä tällaista tekoa. Edustan arvomaailmaa, jossa yhteisön tulee kontrolloida jäsentensä toimia lähinnä suojellakseen heikompia vahvempien mielivallalta. Tästä näkökulmasta esimerkiksi pedofiilin toimiin tulee puuttua, koska hänen toimintansa on uhka lasten terveydelle ja kehitykselle, eivätkä lapset pysty riittävästi pitämään puoliaan aikuista vastaan. Sen sijaan esimerkiksi homoseksuaalisuus ja avoliitossa eläminen ovat asioita joihin ei tarvitse puuttua, koska kyse on tavallaan aikuisten ihmisten keskinäisistä valinnoista, jotka eivät vahingoita ketään eivätkä siis kuulu muulle yhteisölle. Jos joku haluaa uskoa, että nämä ihmiset joutuvat kadotukseen, niin siitä vaan, mutta tässä maailmassa ei ole syytä esittää tuomioita.

Helppoa olisi tietysti syyttää brutaalista teosta vierasta kulttuuria ja uskontoa, mutta totuuden nimissä täytyy todeta, ettei teon takana oleva logiikka todellisuudessa ole historiallisesti katsoen vieras omallekaan kulttuurillemme tai uskonnollemme. Myös Raamatusta löytyy kohtia, jotka kehottavat vastaavaan toimintaan. Ajatus menee suunnilleen niin, että vääränlaiset yksilöt täytyy poistaa yhteisöstä, koska heidän olemassaolonsa itsessään on häpeä yhteisölle, ja saattaa suututtaa jumalan tavalla joka on uhka koko yhteisön olemassaololle. Seurauksena saattaa olla esimerkiksi kuivuutta, tauteja tai tuhotulva.

Tieteellisen maailmankuvan omaavalle tämä ajatus on melko absurdi. Taikauskoa.Täytyy kuitenkin muistaa, että uskonnot ovat tarjonneet ja tarjoavat edelleen merkittävän välineen maailman ymmärtämiseksi valtaosalle ihmiskuntaa, ja suurelle osalle meistä edellä mainitut uhat ovat hyvin konkreettisia. Ruuan nouseva hinta kirpaisee ikävästi suomalaisen kukkarossa, mutta maailman köyhimmille se voi tarkoittaa valintaa siitä, ketkä perheenjäsenet syövät. On melko ymmärrettävää, että siinä tilanteessa ollaan valmiita käyttämään kaikki keinot ja rukoilemaan useammankin uskonnon jumalia elämässä selviytymiseksi. Jos vielä yksilöt nähdään yhteisön omaisuutena eikä toisin päin, länsimaalaisittain absurdit teot voivatkin näyttäytyä loogisina.

Entä kuinka vapaita olemme itse vastaavanlaisesta taikauskosta? Onko homofobisilla tai rotupuhtauden julistajilla yhtään sen parempia perusteluja kannalleen kuin ajatus siitä, että vääränlaiset liitot herättävät jumalten vihan ja ovat sitä kautta uhka yhteisön olemassaololle? Täällä ketään ei kivitetä hengiltä, mutta sama lopputulos saatetaan saada aikaan pesäpallomailalla tai puukolla. Yhteisön hyväksyntää näille teoille ei toivoakseni kuitenkaan ole.

Kyyneleitä Syyrialle

Uutiset Syyriasta ovat surullista luettavaa. On järkyttävää nähdä, että edelleen on valtioita, joissa hallinto voi murhata kansalaisiaan tavalla, joka tuo mieleen etnisen puhdistuksen. Miten suurta ihmisyyden halveksuntaa al-Assad tukijoineen osoittaakaan käyttämällä niin brutaaleja otteita tilanteessa, joka kuitenkin alkoi verrattain rauhanomaisilla vaatimuksilla maan demokratisoimisesta. Millainen mahtaakaan olla se korruptiokoneisto, jota näillä toimin varjellaan?

Järkyttävää on myös nähdä kansainvälisen yhteisön avuttomuus tilanteen edessä. Länsimaita ei ilmeisesti tällä hetkellä kiinnosta juuri muu kuin itse aiheuttamansa talouskriisi ja jatkuvan kasvun kuplan epätoivoinen ylläpitäminen. On myös surullista, miten Venäjän ja Kiinan kaltaiset suurvallat näkevät pienen Syyrian kansan kärsimyksen niin vähäpätöisenä asiana, etteivät ne ole valmiita joustamaan omista eduistaan. Onko tarkoituksena luoda Syyriasta esimerkki, etteivät demokratiavaatimukset välttämättä johda muuhun kuin uudistusmielisten ja heidän läheistensä kidutukseen ja murhiin?

YK ja EU on perustettu ajatukselle, että ei koskaan enää. Ei koskaan enää sellaista tuskaa, mitä toinen maailmansota kylvi kaikkialle. Että yhdessä asioista sopimalla voimme säilyttää rauhan ja elää sivistyneesti keskenämme. Rauha ja yhteistyö takaavat sen, että voimme parhaalla mahdollisella tavalla keskittyä luomaan hyvinvointia. Sota taas vie edellytykset niin ruuantuotannolle kuin normaalille kaupankäynnillekin vielä pitkäksi aikaa kriisin jälkeenkin. Kolmatta maailmansotaa ei ole tullut, mutta jokainen aseellinen konflikti on eräänlainen epäonnistuminen.

Rauhaan pakottaminen ei toki sekään ole ongelmaton valinta. Afganistan ja Somalia ovat surullisia esimerkkejä siitä, miten ulkopuolisten puuttuminen asioihin ei aina johda toivottuun tulokseen. Näissä maissa minun ikäiseni ihmiset tuskin pystyvät muistamaan, millaista on elää rauhassa. Lisäksi moni arabivaltio elää parhaillaan demokratisoitumisensa horjuvia ensiaskelia, emmekä vielä tiedä, mihin suuntaan ne tulevat johtamaan.

Syyriaan liittyvien keskustelukerhojen hidas eteneminen on kuitenkin arabeille selkeä signaali siitä, ettei länsi edelleenkään ole kiinnostunut heistä muuten kuin öljyntuottajina. Että demokratiavaatimuksemme ja ylevät puheemme solidaarisuudesta, tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista ovat vain silmänlumetta, kun todellisuudessa meitä ei yhtään haittaa jos nämä ylellisyydet ovat vain omassa käytössämme. Muu maailma tuottaa meille halpoja resursseja orjatyöllä, emme vain enää halua puhua näistä asioista niiden oikeilla nimillä.

Tämä luo mitä mainioimman pohjan al Qaidan vahvistumiselle, eikä varsinaisesti myöskään paranna mahdollisuuksiamme selviytyä heikkenevän huoltosuhteemme seurauksista.

Uusi Nokia

Minulla on ollut ilo hakea uusia näkökulmia viettämällä kesääni eteläsaksalaisessa pikkukaupungissa. Saksalaisen insinöörin nerokkuus ja yhteiskunnan tehokkuushan ovat maailmankuuluja. Saksalaiset osaavat mm. lastata rekat junan kyytiin, myydä ison ketjun marketeissa lähiruokaa, laittaa jugurttiin enemmän marjaa kuin sokeria, sekä käyttää FSC-sertifioitua nestekartonkia maitopurkkeihin.

Kaikki me kuitenkin tiedämme, että tietyt asiat osataan tehdä vain Suomessa. Jo etukäteen olin varautunut elämään ilman kuivauskaappia, yläkulmista avonaisia pussilakanoita sekä toista tiskiallasta. En kuitenkaan osannut arvata, miten paljon oppisin matkallani arvostamaan suomalaista arkiesineiden muotoilua. Sanalla sanoen, suomalaista muoviteollisuutta.

Ensiksikin, siivousvälineet ovat täällä yllättävän erilaisia kuin Suomessa. Harjoja löytyy joka lähtöön, ja niistä osa on ihan laadukkaita. Sen sijaan kelvollisen rikkalapion löytäminen tuntuu olevan jokseenkin mahdotonta. Asunnostamme löytyy vain yksi harja, joka on riittävän hyvin muotoiltu että sillä saa nostettua edes osan muruista täkäläisen rikkalapion kyytiin. Ja se tehdään tietysti lattialla kontillaan, koska pitkävartisia rikkalapioita ei ole.

Toinen puute koskee keittiövälineistöä. Esimerkiksi erilaisia pakasterasioita ja muita vastaavia löytyy kyllä monenlaisia, mutta vielä ei ole tullut vastaan hyvin pinoutuvia, helposti puhdistettavia ja näppärästi suljettavia ja avattavia rasioita. Jokin näistä ominaisuuksista saattaa toteutua yksittäisessä rasiamallissa, mutta eivät koskaan kaikki. Myös kauhavalikoima täällä on yllättävän epäkäytännöllinen.

Siispä, vetoan kaikkiin kansainvälistymiskonsultteihin ja bisnesenkeleihin: pelastakaa maailman naiset epäkäytännöllisiltä muovituotteita ja tehkää Sinistä ja Orthexista uusi Nokia!

Tietoyhteiskunnan kuolema

Minun lapsuudessani ei ollut tosi-tv:tä. Ns. tavalliset ihmiset eivät esiintyneet telkassa nolaamassa itseään, vaan heitä näki vastailemassa tietovisojen toinen toistaan vaikeampiin kysymyksiin. Viihde syntyi laajan yleistiedon esittelystä. Tieto oli valtaa.

Sittemmin olen oppinut, ettei tietokaan ole aina pysyvää. Osa totuuksista on vain osatotuuksia, yhden osapuolen näkemyksiä. Toiset totuudet paljastuvat ajan myötä virheellisiksi tai riittämättömiksi. Minulle tieto on jotain, mikä tarkentuu sitä mukaa, kun uudet tutkijat keksivät kyseenalaistaa vanhaa tai kokeilla uutta. Tieteellinen maailmankuva ei ole koskaan täysin valmis tai itsessään täydellinen, vaan se tarjoaa joukon kysymyksiä ja tilaa pohdinnalle.

Myös maailma on muuttunut.

Vallanhaluiset ovat toki aina muokanneet totuuksia omia tarkoitusperiään tukemaan. Historiankirjoitukseemme on sisällytetty monia osatotuuksia ja varmasti valheitakin. Tutkijat voivat tehdä myös täysin vääriä päätelmiä, kuten ne lääkärit jotka aikanaan loivat länsimaiseen lääketieteeseen käsityksen, jonka mukaan lapset eivät kykenisi tuntemaan kipua. Silti tieteellinen lähestymistapa on ainoa mahdollisuutemme saada entistä tarkempaa tietoa.

Välillä kuitenkin vaikuttaa, että ihmiskunta on heittämässä totuuden tavoittelun romukoppaan.

Meitä ympäröi ennennäkemätön informaatiotulva, jonka keskellä olennaisen löytäminen on kenties vaikeampaa kuin koskaan aikaisemmin. Tieteellisiä näkemyksiä vastaan taistellaan yhä näkyvämmin, pseudotieteen kaapuun naamioituen. Sosiaalinen media muuttaa tekstin luonnetta. On helppo päätyä lukemaan vain otsikkotasoista tekstiä. Kun seuraamme samanmielisten twiittejä ja statuspäivityksiä, saamme entistä helpommin vahvistusta omille käsityksillemme. Tekstin analysointikyky ja  lähdekritiikki ovat entistä tärkeämpiä asioita, jotta oma maailma ei kehittyisi kapeaksi ja kieroksi. Mutta kenellä on aikaa tai viitseliäisyyttä näihin?

Se, joka aidosti haluaa oppia uutta, vaatii perusteluja. Mielipiteet itsessään eivät vie keskustelua eteenpäin eivätkä anna eväitä kehitykseen, vaan niiden perusteleminen tekee sen. Tavallaan pienet lapset loputtomine miksi-kysymyksineen ovat viisaampia kuin aikuiset, jotka kieltäytyvät vastaanottamasta tietoa, jonka sisällöstä eivät pidä.

Oikeat vastaukset

Oletko koskaan ollut tilanteessa, jossa leikki-ikäisestä pitäisi saada puristettua ulos epämiellyttävä totuus? Siis esimerkiksi, löydät tyypin hiljaisena ja vähän ovelan näköisenä pöydän äärestä, ja vieressä on avoin lääkepurkki. Kyse voi toki olla myös jostain paljon vaikeammin selvitettävästä asiasta, kuten kiusaamiseen, ahdisteluun tai kiristämiseen liittyvistä epäilyistä.

On hämmästyttävää, miten pieni lapsi ymmärtää, että oikeat vastaukset ovat jotain ihan muuta kuin kylmä totuus. Että kiusallisesta tilanteesta pääsee nopeiten pois, kun lukee toisen olemuksesta, millaisen vastauksen tämä haluaa, ja antaa sen. Tämä kyky tulee paljon ennen kuin lapsi edes oppii kunnolla erottamaan kylmät faktat oman mielikuvituksensa tuotteista.

Rangaistuksen pelko ei ainakaan auta totuuden selvittämisessä. Ei myöskään se, jos aikuinen on jo valmiiksi niin poissa tolaltaan, että häntä tekee mieli vähän suojella järkyttäviltä tosiasioilta. Sosiaalisen tilanteen kannalta oikeiden vastauksien antaminen on silloin paljon helpompaa kuin edes lähteä itse miettimään, mitä tarkalleen ottaen tulikaan tehtyä.

Miten siis lapsen saisi ymmärtämään, että hänen oman parhaansa vuoksi olisi ehdottoman tärkeää saada selville, mitä ihan oikeasti tapahtui?

Entä jos kyse ei edes ole hänen omasta parhaastaan, vaan jonkun toisen? Kuinka totuuden kertomisen välttämättömyyden voi silloin perustella?

Tästä syystä minun on myös täysin mahdotonta ymmärtää niitä, jotka puolustavat kidutuksen käyttämistä kuulustelukeinona. Jos jo taapero tietää, että ahdistavan tilanteen saa päättymään parhaiten selvittämällä, mikä on se kuulustelijan ennakkokäsitys jota kannattaa vahvistaa, miksi aikuinen toimisi sen rehellisemmin? Supervaarallisen terroristin koulutukseen tämä varmaankin kuuluu, ja viattomalla sivullisella ei ole muuta mahdollisuutta kuin oppia tämä asia kantapään kautta.

Toisen vahingoittaminen on keino johon turvaudutaan nurkkaan ahdistettuna, kun ei tiedetä mitään tapaa jolla asioita pystyttäisiin edistämään. Tähänhän vetoavat myös kuritusväkivallan puolustajat, joiden mielestä lapsen satuttaminen on hyväksyttävää silloin kun mikään muu ei auta.

Mikähän heidät saa kuvittelemaan, että se satuttaminen auttaisi?

Miksi rikollisen etninen tausta pitäisi kertoa?

SK 22/2012 kysyy, pitääkö rikokseen syyllistyneen somalin etninen tausta kertoa uutisessa. Juttu on varsin hyvin tehty, mutta se jättää esittämättä kenties keskeisimmän aiheeseen liittyvän kysymyksen, eli sen, miksi etninen tausta oikeastaan pitäisi kertoa? Syy tämän kysymyksen väistämiseen on ehkä siinä, että vastauksen löytäminen ei ole ihan simppeliä, ellei halua tyytyä paparazziperusteluun "koska kärpäsiä kiinnostaa". Etninen taustahan on ihmisen ominaisuus siinä missä esimerkiksi silmien väri, enkä ole kuullut vielä kenenkään syyttävän mediaa sensuurista ja tiedon pimityksestä siksi että rikosuutisoinnissa ei koskaan mainita tekijän silmien väriä.

Tekijän uskonnon, kansallisuuden tai muun ominaisuuden kertominen on tietenkin perusteltua silloin, kun tämä ominaisuus selittää jollain tapaa tapahtunutta rikosta. Raiskausuutisen kohdalla tämän argumentin käyttäminen on kuitenkin puhtaasti rasistinen väite. Valtaosassa Suomessa tapahtuvista raiskauksista tekijä on suomalainen, eikä mikään etninen tausta tee Suomeen saapuvasta maahanmuuttajasta väistämättä raiskaajaa. Näin siitäkin huolimatta, että tiettyjen kulttuurien edustajilla on määräänsä nähden yliedustus maamme raiskaustilastoissa.

Mikä siis on se oleellinen informaatio, mitä kansa saisi, jos rikosuutisissa mainittaisiin tekijöiden etniset taustat? Olisiko se varoitukseksi kevytkenkäisille suomalaisnaisille? Jos näin, silloin tarkoitus olisi nimenomaan kyseistä vähemmistöä leimaava eli rasistinen. Edelleen, raiskauksen uhriksi joutuva suomalaisnainen tulee todennäköisemmin etnisen suomalaisen kuin minkään etnisen vähemmistön edustajan raiskaamaksi, joten vähemmistöjen edustajien varominen toisi korkeintaan valheellista turvallisuudentunnetta. Raiskausuutisen kohdalla tekijän etnisen taustan kertominen ei myöskään anna lukijalle tietoa rikoksen tekotavasta eikä kyseisestä kulttuurista, mikä siitä siis tekee mainitsemisen arvoisen tiedon?

SK:n juttuunsa haastattelema Perussuomalainen-lehden päätoimittaja Matias Turkkila näkee etnisen taustan kertomisen oleellisena siksi, että tiedonvälityksen olisi oltava luotettavaa. Itse en kuitenkaan tiedä mitään syytä, miksi etnisen taustan kertominen olisi luotettavan tiedonvälityksen kannalta oleellisempaa kuin silmien värin kertominen. Edelleen Turkkila väittää lukijoiden aliarvioimiseksi ajatusta, että etnisen taustan kertominen leimaa koko ryhmän. Tämä väite on kuitenkin hänen omaa, arkijärkeen perustuvaa mutuaan aiheesta, josta löytyisi myös tieteelliseen tutkimukseen perustuva tietoa, jos sellainen sattuisi kiinnostamaan.

Entä miten tulisi suhtautua Aamulehden uutiseen raiskaustilastoista? Tietenkin vähemmistöjen yliedustus missä tahansa rikostilastoissa on asia, joka kaipaa huomiota. Näin jo siksikin, että jos mitättömän pienen väestönosan keskuudesta tulee merkittävän suuri osa tietyntyyppisten rikosten tekijöistä, rikollisuutta voidaan tehokkaasti vähentää kohdistamalla ehkäiseviä toimenpiteitä juuri tähän vähemmistöön. Tällainen ehkäisevä toimenpide voisi olla vaikkapa kulttuurimme ja rikoslainsäädäntömme tiettyjen piirteiden nykyistä huolellisempi selventäminen kyseisen vähemmistön edustajille.

Surun äärellä

Traagiset tapahtumat nostavat ymmärrettävästi esiin kysymyksen siitä, onko aseiden hankkiminen liian helppoa. Ampuma-aseet ovat kuitenkin vain yksi lukuisista mahdollisista välineistä toisen satuttamiseen ja tappamiseenkin. Vaikka niitä koskevalla säätelyllä pystytäänkin tehokkaasti parantamaan yhteiskunnan turvallisuutta, tämä keino ei yksin riitä, eikä suhteellisen tiukan säätelyn tiukentaminen entisestään välttämättä edes auta asiaa.

Ongelmaa voidaan lähestyä myös toisesta näkökulmasta. Julmien tekojen taustalla on usein tekijän toivottomuus. Tunne kaiken menettämisestä avioeron yhteydessä tai kokemus jatkuvasta kiusaamisesta ajavat yksilön umpikujaan, josta ei näy muuta ulospääsyä. Olisiko mahdollista miettiä keinoja, joilla entistä harvempi joutuisi tähän tilanteeseen?

Kiusaamisen vähentämiseen ei ole yhtä helppoa ratkaisua. Jokainen voi kuitenkin arkisissa kohtaamisissaan miettiä, miten itse voisi parantaa maailmaa tässä suhteessa. Kuinka voisi omalla esimerkillään tukea lasten empatiakyvyn kehittymistä, ja sitä että ketään ei hyljeksittäisi vain siksi että tämä on jollain tapaa erilainen. Voisiko itse ottaa paremmin muiden tunteet huomioon, tai voisiko mennä väliin kun näkee tilanteen, jossa porukalla kiusataan yhtä, oli tämä sitten lapsi tai aikuinen. Voisiko pyytää anteeksi, jos epäilee loukanneensa toista.

Tärkeää on myös yksilön valmius kestää kohtaamiaan vaikeuksia. Kiusaamista on helpompi kestää, jos on myös kavereita. Omaan osaamiseen liittyvä itsetunto ei murru huonosta suoriutumisesta koulussa, jos ainevalikoima on riittävän laaja että joukosta löytyy myös jotain missä on hyvä. Työpaikan tai parisuhteen menettäminen ei aja umpikujaan, jos  elämässä on muutakin sisältöä ja muitakin menestyksen mittareita. Mitä erilaisempia teitä menestykseen on tarjolla, sitä helpompi on löytää paikkansa maailmassa, ja seistä tukevasti vaikka perustuksia horjutettaisiin. Epäonnistumiset ja vaikeudet voisi nähdä mahdollisuutena oppia ja etsiä uutta, eikä häpeänä.

Erityisen tärkeää on se, miten suhtaudumme toisen suruun. Kysymmekö kuulumisia menetyksen kokeneelta läheiseltämme, ja olemmeko valmiita myös kuuntelemaan vastauksen.

Ei ole keinoa poistaa tragedioita maailmasta, mutta pienillä teoilla voimme vaikuttaa siihen, ettei niistä niin herkästi synny uusia, entistä suurempia tragedioita.

Palkinnoista ja rangaistuksista

Olen viime aikoina joutunut useampaankin otteeseen käymään ruokakaupassa niin, että seuranani on kolme 0-7 vuotiasta lasta. Jos ostoslista on pitkä, tämä voi olla erittäin hermoja raastava kokemus, mutta sitä voi onneksi helpottaa antamalla lapsille ikätasoonsa sopivia tehtäviä ja ostamalla myös jotain, mikä on heidän mielestään hyvää. Tässä taannoin tällainen tehtävä lapsille oli muropaketin valinta.

Meillä on tähän asti pidetty pääsääntöisesti hieman tiukkapipoista linjaa murojen kanssa. Aikuiset ovat valinneet hyllystä paketin, jonka sokeripitoisuus ei ole ollut aivan järkyttävän suuri, ja sitä on sitten syöty. Kun lapset nyt saivat lähes vapaat kädet murohyllyllä, he yllättäen löysivät sieltä paketin suklaamuroja. Äidin ostopäätöksen helpottamiseksi pakettiin oli rustattu suurin kirjaimin lupaus täysjyväviljasta, ja lasten yllätykseksi ja riemuksi laatikkoon oli laitettu murojen seuraksi pieni leluauto. Murot maistuivat ja leluautokin pääsi käyttöön.

Kävimme taas kaupassa, ja lapsilla oli taas lupa valita muropaketti. Valinta ei oikein tuntunut edistyvän, ja kun menin katsomaan mistä oli kysymys, lapset sanoivat että niitä suklaamuroja ei enää ole. Otin hyllystä paketin samaisia suklaamuroja ja näytin sitä lapsille, jotka huomauttivat että pakettihan oli nyt aivan eri näköinen. Leluautokampanja oli loppunut, ja paketti sisälsi enää pelkkiä suklaamuroja. Lapsia tällainen autoton suklaamuropaketti ei houkuttanut lainkaan, ja pian he olivat valinneet uuden murolajin, joka sisälsi sekä täysjyväviljaa että lelun.

Jäin miettimään, paljonko näistä lelukampanjoista on oikeasti hyötyä murovalmistajille. Samalla en voinut olla vertaamatta tilannetta meidän kasvattajien kesto-ongelmaan eli siihen, miten lapsen käyttäytymismalleja voidaan jokseenkin pysyvästi muuttaa.

Maailma on väärällään kasvatusoppaita, joissa kerrotaan, miten palkintojen ja rangaistuksien kautta lapsen käytöstä voidaan muokata. Ongelmana tässä kasvatustyylissä on kuitenkin se, miten lapsen huomio saadaan pysymään siinä asiassa, johon palkinnot ja rangaistukset liittyvät. Luulisi, ettei lasta tarvitsisi juurikaan kannustaa suklaamurojen syömiseen, mutta niin vain palkinnon tarjoaminen siitä tappoi kiinnostuksen syödä lisää suklaamuroja, kun niiden kylkiäisenä ei enää saanut palkintoa. Kuinka siis jonkin vastenmielisen asian tekemiseen voisi löytää pysyvän motivaation väliaikaisella palkintokampanjalla? Vastaavasti rangaistukset saavat helposti lapsen miettimään kärsimäänsä vääryyttä sen sijaan että he pohtisivat, miten tehdyn tyhmyyden voisi seuraavalla kerralla välttää.

Kenties mieleesi on jo tullut vastaesimerkki tilanteesta, jossa lapsi on palkintojen tai rangaistusten avulla oppinut jonkin asian. Mutta onko varmaa, että oppi on tullut palkinnon tai rangaistuksen ansiosta, eikä siitä huolimatta? Itse pystyn kertomaan monta turhauttavaa tarinaa siitä, miten palkintojen avulla jokin asia on saatu vähäksi aikaa sujumaan, mutta degeneraatio on saattanut alkaa jo ennen palkintokampanjan päättymistä.

Miten tämä sitten pitäisi tehdä? Näyttämällä hyvää esimerkkiä ja saamalla lapsi tuntemaan iloa pienistäkin onnistumisistaan. Mitä se sitten käytännössä tarkoittaa, onkin todella mielenkiintoinen kysymys. Epäilen, ettei kolme lasta riitä tämän asian kunnolliseen sisäistämiseen.

Rajojen asettamisen vaikeudesta

Yksi vanhemmuuden keskeisistä haasteista on rajojen asettaminen. Tyypillisesti aihetta lähestytään vain siitä näkökulmasta, miten rajoja asetetaan lapsille. Paljon vaikeampaa on kuitenkin asettaa rajat aikuisille.

Ensimmäinen, jolle rajat pitäisi asettaa, on oma itse. Esimerkiksi, miksi äiti saisi ahmia karkkia päivittäin tai puhua töykeästi muille perheenjäsenille, jos lapset eivät saa? Tietenkään kaikessa ei voida noudattaa samoja sääntöjä kaikille, mutta siellä missä säännön perustelut pätevät yhtälailla aikuisiin kuin lapsiin, olisi hyvä vähän miettiä, kuinka paljon enemmän säännöstä voi joustaa omalla kuin lapsen kohdalla.

Vielä vaikeammaksi menee, kun rajat pitäisi asettaa muille aikuisille. Olen ehtinyt lukea jo kohtalaisen pinon kasvatusoppaita, mutta en ole löytänyt vielä yhtäkään neuvoa tilanteeseen, jossa lasta tavalla tai toisella asiattomasti kohteleva aikuinen pitäisi ohjata pois tilanteesta. Ja näitä tilanteitahan tulee, olen itsekin useampaan otteeseen ajautunut huutamaan lapsen kanssa kilpaa tavalla josta on saatu vain molemmin puolin paha mieli.

Toisen ”kasvatuskeinoihin” on ehkä siksikin vaikea puuttua, että on niin suunnattoman ärsyttävää kun joku muu tulee sotkemaan oman yritykseni kasvattaa lapsiani. Moni äiti on joutunut tilanteeseen, jossa joku sukulaistäti sabotoi yritykset rajoittaa lapsen makeansyöntiä, tai vähintään syyttää tiukkapipoisuudesta kun vauvalle ei saa antaa piparia. Julkisilla paikoilla voi saada moitteita täysin tuntemattomiltakin, jos vaikkapa oma tapa reagoida tai olla reagoimatta lapsen raivariin ei jonkun toisen mielestä ole oikea.

Ehkä erityisen vaikeaa on keksiä tapa asettaa rajat innokkaille auttajille, joilla on ihan oma käsityksensä siitä, millaista apua tarvitsen, silloinkin kun olen mielestäni kertonut mitä toivon. Pitääkö lahjahevosta ja hyviä käytöstapoja muistaen antaa toisten vain hääriä mielensä mukaan niin pitkälle kuin he eivät aiheuta suoranaista vahinkoa? Kun kyse on eräänlaisista yksityisyyden rajoista, mielipahaa on vielä vaikeampi välttää kuin puettaessa kenkiä raivoavalle uhmaikäiselle.

Miksi perusteeton henkilöpapereiden kysyminen on ongelma?

Rehdin, luterilaisen kasvatuksen saaneen suomalaisen on joskus vaikea ymmärtää liialliseen valvontaan liittyviä ongelmia. Jos en ole tehnyt mitään väärää, miksi loukkaantuisin siitä jos poliisi tiedustelee henkilöllisyystodistustani? Sen näyttäminen vie hetken aikaa, mutta ei muuten aiheuta minkäänlaista tuskaa, kunhan paperit vain ovat mukana. Saman ajattelutavan mukaan ei ole ongelma, että Google tietää minusta kaiken, koska minullahan ei ole mitään salattavaa. Vain jollain tapaa epäilyttäville henkilöille nämä asiat voivat aiheuttaa ongelmia, ja on vain hyvä että viranomaiset saavat heidät mahdollisimman helposti kiinni ja vietyä pois yleistä järjestystä häiritsemästä.

Miksi siis poliisilla pitäisi olla syy henkilöpapereiden kysymiseen?

Yksittäistapauksina tällaiset asiat eivät välttämättä muodostakaan ongelmaa. Ongelma syntyy kuitenkin, jos poliisit käytännössä "profiloivat" ihmisiä etnisen taustan perusteella.

Moni rehti suomalainenkin tuntee sisimmässään kohtaamisen ihan oikean poliisin kanssa hiukan jännittäväksi. Harva kai pystyy näyttämään henkilöllisyystodistustaan miettimättä yhtään, miksi poliisi haluaa sen nähdä. Jos näitä tilanteita tulee vastaan usein, se tekee olon turvattomaksi. Menetkö itse mieluummin lomalle poliisivaltioon, jossa ei voi edes hakea karkkia lähikioskilta ottamatta passiaan mukaan, vai maahan jossa saat kulkea kadulla rauhassa?

Maahanmuuttajien ja viranomaisten kohtaamisissa on myös tärkeää muistaa se, että suomalainen poliisi on kansainvälisessä vertailussa suorastaan poikkeuksellisen vähän korruptoitunut tai toimintatavoiltaan mielivaltainen. Meidän on syytä olla ylpeitä tästä ja tehdä kaikkemme, että näin olisi jatkossakin. On myös ymmärrettävä, että kotimaassaan vainoa viranomaisten taholta kohdanneen on vaikea oppia luottamaan myöskään suomalaisiin viranomaisiin, eikä tämän luottamuksen rakentamista ainakaan auta se, jos myös täällä saa kokea olevansa perusteettoman erityistarkkailun alla.

Syrjintä on valitettavasti asia, jonka kitkemiseksi on tehtävä töitä. Tasaveroista kohtelua ei ole, ellei sopivan ja sopimattoman välistä rajaa piirretä tietoisesti.

Jos melko harmittomalta vaikuttaviin yksittäistapauksiin ei millään tavalla puututa, niistä voi yllättävän pian muodostua trendi, ja kynnys myös vähemmän harmittomiin syrjinnän muotoihin pienenee. Vähemmistöille kun käy helposti niin, että viranomaiset kohtaavat heitä lähinnä työtehtävissään, ja siksi muodostavat mielipiteensä koko vähemmistöstä näiden kohtaamisten perusteella. Kuitenkaan yksikään suomalainen poliisi ei varmasti kuvittele, että vaikkapa hänen supisuomalaisten asiakkaittensa väkivaltaisuudesta voisi vetää johtopäätöksiä siitä, miten väkivaltaan taipuvaisia suomalaiset yleensä ovat.

Kenties traagisinta tässä on se, että juuri ne maahanmuuttajat, joilla on eniten ongelmia kohtaamisissaan viranomaisten kanssa, kaipaisivat myös eniten tukea sopeutumisessaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Tätä tukea on vaikea tarjota ilman minkäänlaista keskinäistä luottamusta.

Identiteetti taskussani

Ostin puhelinkaupasta uuden lelun. Olen viihtynyt mainiosti "perinteisten" kännyköiden kanssa, joilla tekstiviestin voi kirjoittaa katsomatta puhelinta, mutta nyt muun perheen painostuksesta päätin kokeilla näppäimistötöntä lelua.

Kyse on lelusta, koska siihen löytyi hetkessä monta koukuttavaa peliä. Sen sijaan lähes viikon käytön jälkeen en tiedä, kuinka puhelinmuistioon tallennetuista tiedoista voisi vaihtaa johonkin numeroon liittyvän nimen. Lisäksi mm. luurin sulkeminen ennen kuin toinen on vastannut puhelimeen on tehty käsittämättömän vaikeaksi. Että jos numerostani tulee vastaajaasi viestejä, kyse on vain siitä että olen ilmeisesti liian vanha käyttämään näitä nykyteknologian huippuja.

Tämä lelu on myös saanut ihan uudella tavalla miettimään sitä, miten käytämme tekniikkaa ja miten se käyttää meitä. Ensi töikseen luuri pyysi lupaa tallentaa paikkatietojani. Minulla on nyt ainutlaatuinen mahdollisuus tarjota Googlelle täsmällistä tietoa itsestäni, jotta he voisivat myydä asiakkailleen entistä paremmin kohdennettuja mainoksia. Tämä on toki osin omakin etuni. Matka insinöörimiehen unelmaan, jossa viereisen kaupan sopivan kokoiset ja näköiset kengät ilmoittavat itse olemassaolostaan, häämöttää jo yllättävän lähellä. Jotenkin ajatus silti hieman arvelluttaa.

Luuriin on myös äärimmäisen helppo asentaa mm. Facebook tai liki mikä tahansa sähköpostipalvelu. Laite tarjoutuu auliisti muistamaan näiden kuin myös Google-tilin tunnukset ja salasanat. Näin saa mahdollisuuden pysyä jatkuvasti ajan hermolla, kun lelu päästää pienen kilauksen aina kun tärkeät fb-kaverit kertovat käyneensä hölkkäämässä tai sähköpostiin putkahtaa postimyyntifirman tarjousviesti - riippuen tietysti miten ko. ohjelmiin on osannut asetuksensa laittaa. Taas kerran saan kokea olevani jo liian vanha, kun en jaksa riemuita tauottomasta online-spammin kohteena olemisesta.

Siinä missä salasanojen tallentaminen leluun on lapsellisen helppoa, niiden poistaminen onkin monimutkaisempi juttu. Pienen etsinnän jälkeen alan epäillä, että paras vaihtoehto on vaihtaa salasanat.

On toki suunnattoman näppärää, että pääsen puhelimellani käsiksi inboxiini tai päivittämään fb-statustani näpyttelemättä hankalasti tunnistautumistietojani. Toisaalta, kyse on laitteesta, joka oletusarvoisesti on kenen tahansa käytettävissä ilman mitään rajoituksia. Puhelin annetaan kaverille, jotta tämä voi etsiä sen yhden hyvän biisin YouTubesta tai ladata yhden sikamageen uuden pelin. Se unohdetaan pöydälle, tai se putoaa taskusta kun juostaan ympäri pihaa. Mikäli tyytyy tietoturvassa tehdasasetuksiin, löytäjä voi avata puhelimen ja avata etusivulta Gmailin puhelimen omistajan tunnuksilla. Jos laite on annettu kaverille lainaan, lukituksen asettaminen luuriin ei edes auta.

En enää yhtään ihmettele, että identiteettivarkauksista on tullut moderni koulukiusaamisen muoto. Avaamalla modernin ja hyväuskoisen ihmisen puhelimen pääsee melkein vahingossa lähettämään tämän nimissä sähköpostia ja varmaankin mitä tahansa sosiaalisen median statuspäivityksiä. Onnistuisikohan Facebookin käyttäjätunnuksenkin vaihtaminen samoin tein?

Jos luvaton käyttäjä tietää tekemisistäsi vähän enemmän, vaikkapa selainhistoriaasi tutkimalla, mahdollisuudet jäynän tekemiseen kasvavat entisestään. Valtaosa kirjautumista vaativista nettipalveluista tarjoaa mahdollisuuden unohtuneen salasanan resetointiin sähköpostin tai tekstiviestin avulla, ja nämä molemmathan putkahtavat luuriin. Mitäpä jos tilaisi nettiputiikista jotain hassua toisen nimissä?

Ehkä totun vähitellen uuteen leluuni ja opin pitämään näistä sen veikeistä moderneista ominaisuuksista. Silti olen entistä varmempi siitä, että kun lapseni aikanaan saavat omat puhelimet, he tulevat kokemaan tietoturvasaarnan, jonka rinnalla oman isäni aikanaan latelemat kauhukertomukset pieleen menneistä kotibileistä tulevat kalpenemaan kevyesti.

Tasa-arvon kulttuurisidonnaisuudesta

Joskus kuulee väitettävän, että ihmisoikeudet länsimaisen kulttuurin tuotteena eivät olisi sovellettavissa joihinkin muihin kulttuureihin. Esimerkiksi sukupuolten välisen tasa-arvon tavoittelu Afganistanissa ei olisi paikallisten etujen mukaista. Tällainen väite on kuitenkin itse eräänlainen kolonialistisen ajattelun muoto, ikään kuin globaali kastijärjestelmä. Naisia kun sorretaan tavoilla, joista kärsii koko yhteiskunta.

Naisiin kohdistuva sorto näkyy kenties konkreettisimmin sukupuolen vuoksi tehtävissä aborteissa ja hylätyissä lapsissa. Naisten määrään maailmassa vaikuttavat myös tietyt väkivaltaiset "perinteet". Lisäksi naisten mahdollisuudet saada koulutusta tai lääketieteellistä hoitoa saattavat olla miehiä heikompia siksi, että heidän siveellisyytensä varjelu koetaan heidän henkeään tärkeämmäksi. Jos naiset eivät saa tehdä työtä eivätkä mieslääkärit saa hoitaa heitä, on selvää että heitä kuolee hoidettavissa oleviin vammoihin ja sairauksiin. Koulutuksen puute taas heikentää mahdollisuuksia oman ja perheenjäsenten elämänlaadun parantamiseen.

Perinteiseen miehen rooliin kuuluu useimmissa kulttuureissa avioituminen sekä elannon tarjoaminen vaimolle ja liudalle lapsia. Naisten suhteellisesti pienempi määrä tarkoittaa sitä, että moni mies ei voi tätä roolia täyttää. Lisäksi köyhän suurperheen kasvatin on hyvin vaikea tarjota taloudellista turvaa perheelleen - ja perheet ovat köyhimpiä ja suurimpia siellä missä naisia ei koulutetta eikä heillä ole sananvaltaa perheessään.

Naisten sortaminen johtaa siis siihen, että monella miehellä ei ole mahdollisuuksia menestyä elämässään ainakaan perinteisin menestyksen mittarein. Ja historian sivu näköalattomia nuoria miehiä on käytetty tykinruokana. Tyttölasten murhista seuraa nuorten miesten murhia. Tämä on tietysti sotaa käyvälle maalle käytännöllistä, mutta jos tavoitteena on rakentaa vakautta ja vaurautta, kyse on ongelmasta.

Tasa-arvo voi olla länsimainen keksintö, mutta se ei silti välttämättä sovi meidän kulttuuriimme sen paremmin kuin johonkin toiseen. Meilläkin on vielä tekemistä tasa-arvon saavuttamisessa, eikä meidän ole tarvinnut luopua keskeisistä uskomuksistamme tai perinteistämme päästääksemme naiset luomaan omaa elämäänsä. Moni nainen myös toimii hyvin konservatiivisten roolien puitteissa omasta vapaasta tahdostaan.

Räikeä epätasa-arvoisuus seurauksineen on edullista lähinnä orjakauppiaille, joille se tarjoaa kauppatavaraa, sekä ase- ja huumekauppiaille, joille se tarjoaa asiakkaita. Tavalliselle kansalle sen edut ovat yhtä saavuttamattomissa kuin amerikkalainen unelma laittomille siirtolaisille.

Sallitut ja kielletyt riskit

Vanhempien yhtenä tärkeimmistä tehtävistä on jälkikasvunsa varjelu vaaroilta. Pienokaisia uhkaavat vaarat vaihtelevat aikakausittain ja yhteiskunnallisen tilanteen mukana. Monet meidän vaaroistamme saattavatkin vaikuttaa hieman absurdeilta sellaisen näkövinkkelistä, jonka päivittäisenä huolena on ruuan ja turvan tarjoaminen lapsille ympäristössä, jossa voi koska tahansa tulla ammutuksi.

Vauvoja on aikanaan varjeltu tartuntataudeilta niin huolella, että nykynäkökulmasta vauvanhoito-ohjeet ovat suorastaan vaarantaneet lapsen mahdollisuuden riittävään läheisyyteen ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Kuinka suuri osa nykyisistä suosituksista mahtaakaan oudoksuttaa tulevia sukupolvia?

Vaikka suurta osaa pienten lasten vanhemmille tarjottavista ohjeista voidaankin perustella tutkimustiedolla tai vähintään arkijärjellä ja käytännöllisyydellä, yllättävän monet itsestäänselvyytemme ovat täysin kulttuurisidonnaisia. Kulttuurisidonnaista on myös se, mitkä riskit hyväksymme ja ohitamme normaaliin elämään kuuluvina, mitkä taas haluamme nähdä uhkana lapsen terveydelle.

Esimerkiksi, verrattaessa lastenvaunujen ja kantoliinan käyttöä toisiinsa, esiin nousee tyypillisesti asetelma, jossa lastenvaunuihin liitetään vain turvallisuutta parantavia ominaisuuksia (vankat rakenteet suojaavat vauvaa kolhuilta), kantoliinaan taas turvallisuusriskejä (ei kolhuilta suojaavia rakenteita). Kantoliinan käyttäjältä kysytään, eikö hän pelkää kaatuvansa, mutta lastenvaunujen osalta tätä riskiä mahdollisine seurauksineen ei mietitä, koska lastenvaunut kuuluvat kulttuuriimme. Edes uutiset lastenvaunuille sattuneista onnettomuuksista eivät herätä ajatusta, että vaunujen käyttö itsessään voisi olla uhka lapsen turvallisuudelle.

Samoin vaikkapa vauvalle sopivasta ravinnosta meillä on mielestämme maailman paras käsitys, vaikka tässäkin asiassa toimintatapamme ovat hyvin kulttuurisidonnaisia ja pitkälti vailla tieteellisiä perusteita.

Vauvan nukkuminen äidin vieressä nähdään vain turhana vaaran aiheuttamisena, vaikka myös lapsen nukkumiseen omassa sängyssään liittyy riskejä.

Mielenkiintoista on sekin, miten monessa yhteydessä nämä kielletyt riskit liittyvät toimintatapoihin, jotka ovat globaalisti ja historiallisesti katsottuna yleisempiä ratkaisuja kuin meidän kulttuuriimme kuuluvat ratkaisut. Se ei tietenkään yksin riitä osoittamaan, että nämä ratkaisut olisivat parempia kuin meidän teknillis-teollisen kulttuurimme kehittämät ratkaisut. Kuitenkin, luonnonmukaisempien toimintatapojen tuomitseminen vain sillä perusteella että on itse tottunut muuhun, ei liene kovin järkevää.

Kaikki perheet eivät ole samanlaisia, eivätkä kaikki vauvat toimi keskenään samalla tavalla. Tämän tosiasian hyväksyminen edistäisi varmasti enemmän perheiden hyvinvointia ja lasten turvallisuuttakin kuin kovin kapean toimintamallin tarjoaminen. Valitsipa perhe sitten luonnonmukaisen tai modernin toimintatavan, siihen liittyviä riskejä on myös mahdollista minimoida. Sähköpostiosoite on suojattu roskapostiohjelmia vastaan, Javascript-tuen tulee olla päällä nähdä

Vaihtoehtona on rohkaista vanhempia kulissien rakentamiseen siellä missä oman elämän realiteetit eivät kohtaa kulttuurimme standardeja.

Kotihoidontuki ja työurien pidentäminen

Valtion mahdollisista tulevista säästökohteista ja työurien pidentämisvälineistä esiin on noussut kotihoidontuen lyhentäminen vuodella. Ehdotus on herättänyt ymmärrettävää huolta, kun viime vuosina julkisuudessa on käyty myös keskustelua suomalaisen päivähoidon laadusta, ja asiantuntija toisensa jälkeen on varoitellut lasten pitkien työpäivien ja varhain alkavan päiväkotiuran suoranaisesta vahingollisuudesta. Varhaiskasvatuksen laatu tuskin paranee, jos kuntien on nopeasti lisättävä pienten lasten hoitopaikkoja, ja kokonaisuutta katsoen kustannussäästötkin ovat kyseenalaisia.

Jos pienten lasten vanhemmat halutaan töihin, olisikohan asiaa mahdollista katsoa vähän eri kantilta? Miksi emme parantaisi mahdollisuuksia tehdä töitä samalla kun vanhemmat hoitavat lapsiaan kotona? Jo nyt moni kotiäiti hankkii lisätienestejä vaikkapa myymällä lastenvaatteita tai kosmetiikkaa kotikutsuilla. Esimerkiksi Microsoft on kehittänyt henkilöstönsä etätyömahdollisuuksia roimasti. Seuraavaksi yrityksissä voitaisiin pohtia työnkuvia siltä kantilta, että mahdollisimman moni joka haluaa yhdistää työn ja pienten lasten hoitamisen, voisi sen tehdä. Kyse olisi pitkälti samankaltaisista toimista kuin kevennettäessä ikääntyneiden tai muuten työkyvyltään heikentyneiden työntekijöiden työkuormaa, joten tällä toimenpiteellä työuria voitaisiin pidentää molemmista päistä.

Etätyö ei aina ole mahdollista. Monia työpaikkoja olisi kuitenkin mahdollista kehittää lapsiystävällisemmiksi. Toimistotyössä osa työpisteistä voisi kenties olla jonkinlaisten leikkihuoneiden yhteydessä. Ehkä samassa kiinteistössä voisi toimia puolipäivähoitoa vuoroissa tarjoava päiväkoti, jolloin vanhemmalla olisi mahdollisuus keskittyä osa päivästä työhönsä täysipainoisesti.

Kuulostaako rankalta äidille? Lapsen kannalta tylsältä? Kuitenkin pienet lapset viihttyvät hyvin myös kotihoidossa, ja isommatkin lapset nauttivat välillä kotona olemisesta, vaikka tuskin yksikään kotiäiti tai -isä organisoi koko päiväksi hauskoja ja kehittäviä leikkejä. Kotona pestään pyykkiä, siivotaan, tiskataan ja laitetaan ruokaa. Lapset saattavat auttaa kotitöissä tai leikkiä kotitöitä tekevän vanhemman vieressä. Välillä leikitään tai askarrellaan ihan oikeasti yhdessä, ja sitten isi tai äiti katoaa taas keittiöön. Jos kotona kävisi siivooja, pesula pesisi pyykit ja ravintolassa päivittäin syöminen olisi mahdollista, valtaosa kotitöihin käytettävästä ajasta voitaisiin käyttää verotuloja tuottavaan työhön.

Kaikille vanhemmille tämä ei tietenkään ole mahdollista. On työtehtäviä, joita ei voi saada joustamaan lapsen tarpeiden mukana, ja työnantajia jotka eivät pysty keventämään työntekijöidensä työnkuvia. Yllättävän monenlaisia asioita kuitenkin voisi tehdä lapsentahtisesti, jos vain olisimme valmiita luopumaan kahtiajaosta lasten maailman ja aikuisten maailman välillä.

Kaiken helpolla saavat maahanmuuttajat

Suomi on kuulemma maa, joka pitää pakolaisista parempaa huolta kuin omista kansalaisistaan. Väitettä on hyvin vaikea uskoa viime aikaisten uutisten valossa.

Turvapaikan saamisen posketonta helppoutta kuvaa se, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen mukaan viranomaisillamme ei riitä arvostelukyky tehdä päätöksiä suojeluntarpeesta. Kolmen kuukauden aikana neljä käännytyspäätöstä on asetettu toimeenpanokieltoon. Syy: käännytämme kidutuksen uhreja ihmisoikeuksia loukkaaviin maihin!

Helppoa ei ole niilläkään, jotka ovat turvapaikan tai muun oleskeluluvan saaneet. Otetaan esimerkiksi perheet. Vaikka ydinperhettä pidetään kulttuurissamme lähes pyhänä asiana, se näyttäisi olevan sitä vain valtakulttuurin edustajista puhuttaessa.

Suomen kuvalehden numerossa 8/2012 kerrotaan, miten yhä useampi maahamme tullut pakolaislapsi ei saa perheenjäseniään Suomeen. Siinä missä suomalaiset aikanaan lähettivät lapsiaan Ruotsiin turvaan sodan jaloista, sisällissodan runtelemassa Somaliassa vanhemmat siis ilmeisesti tekevät samaa vain paremman elintason ja mukavamman ilmaston toivossa. Siksi viranomaisten on tentattava lapsilta mielivaltaisia, yksityiskohtaisia kysymyksiä näiden menneisyydestä sen selvittämiseksi, ovatko kaikki varmasti eläneet saman katon alla riittävän kauan jotta heitä voitaisiin kutsua perheeksi. Ylättäen lasten muistikuvat eivät aina täsmälleen vastaa todellisuutta. Suomalaiset sijaisvanhemmat olisivat varmasti riemuissaan, jos myös kotimaisissa huostaanottotapauksissa lapsen palauttamista vanhemmilleen harkittaisiin yhtä perusteellisesti.

Entä onko kaikki hyvin niillä, jotka ovat maassamme koko perheen voimin? Maailman kuvalehden numerossa 2/2012 kerrotaan, kuinka maahanmuuttajaperheiden riski päätyä lastensuojelun asiakkaaksi on suurempi kuin muulla väestöllä, ja erityisesti vastentahtoisiin huostaanottoihin päädytään heidän kohdallaan useammin. Ilmiö ei ole kokonaisuudessaan selitettävissä sillä, että näissä perheissä olisi enemmän ja vakavampia ongelmia, vaan osittain kyse on siitä että viranomaiset kuvittelevat kulttuuristen tekijöiden estävän maahanmuuttajia huolehtimasta riittävän hyvin lapsistaan. Vaikka sosiaalityöntekijät aidosti pyrkivät lapsen parhaaseen, he saattavat päätyä toimimaan vastaavin periaattein kuin saamelaislapsia vanhemmiltaan vieneet viranomaiset aikanaan. Kyse ei ole vain suomalaisesta ilmiöstä.

Kun työkseen ongelmaperheiden tai rikollisten asioita hoitava saa asiakkaikseen vähemmistöjen edustajia, joita ei siviilielämässään juurikaan kohtaa, on ihan ymmärrettävää, että alitajuisesti kuva näistä vähemmistöistä muodostuu negatiivisemmaksi kuin mitä sen tarvitsisi olla. Ellei ilmiötä tiedosta, se vaikuttaa tapaan tehdä tulkintoja vuorovaikutustilanteissa, ja ne taas vaikuttavat vähemmistöjen edustajia syrjivien yksittäisten päätösten tekemiseen.

Maahanmuuttajien sopeutumista yleensä edistää mahdollisuus saada tukea omalta perheeltä, ja tästä syystä on erityisen huolestuttavaa, ettei heille anneta riittäviä mahdollisuuksia elää perheensä kanssa. Lisäksi olisi hienoa, jos maahanmuuttajilla olisi myös mahdollisuus oppia, että suomalainen viranomainen pyrkii toimimaan asiakkaansa edun mukaisesti. Että täällä heiltä saa apua, toisin kuin siellä mistä on paettu vainoa. Mutta näin ei siis välttämättä olekaan, jos et edusta valtakulttuuria.

Yksi perustelu maahanmuuton rajoittamiseen on ollut kotouttamisen hankaluus. Ehkä todellisuudessa maahanmuuttajia tarvittaisiinkin reippaasti lisää, jotta heidän sopeutumisensa yhteiskuntaan olisi mahdollista.

Kiusatut kiusaajat

Pekka Haaviston mukaan hänen presidentinvaalikampanjansa puhutteli osin niitä samoja kiusattuja, joihin Perussuomalaiset vetosivat eduskuntavaaleissa. Tämä tuli jotenkin mieleeni, kun taas kerran erään persun sananvapautta törkeästi loukattiin.

Kiusaamista on montaa lajia. Niistä varmaankin näkyvin on helposti provosoituvan ihmisen härnääminen. Se että toinen vetää kohtuuttomat pultit melko harmittomastakin kiusanteosta ei missään nimessä oikeuta kiusaamista. Näissä tapauksissa ongelmaa mutkistaa kuitenkin se, että pahimmat provosoitujat tekevät välillä vaikeaksi selvittää, kuka on kiusannut ja ketä.

Monet pienten lasten kanssa tekemisissä olevat tunnistavat varmasti tilanteen, jossa noin nelivuotias tulee valittamaan että häntä kiusataan. Kun tilannetta lähdetään tarkemmin selvittämään, ilmenee että hän on pyrkinyt mukaan muiden leikkiin viskelemällä näitä kävyillä, tai jos hän on päässyt mukaan aluksi, hän on jäänyt ulkopuolelle koska muutkin ovat halunneet vaikuttaa yhteisen leikin sisältöön. Kiusaajien ryhmän näkökulmasta siis ulkopuolelle jättäminen ei ollut kiusaamista, vaan seuraus siitä että kyseinen kullannuppu itse kiusasi muita.

Nelivuotiaat vasta harjoittelevat sosiaalista vuorovaikutusta, joten heiltä tällainen toiminta on ymmärrettävää. Aikuiset voivat auttaa heitä näkemään tilanteen myös muiden osapuolten näkökulmasta ja opettelemaan joustamista ja kompromissien hakemista. Aikuisen pitäisi pystyä näkemään asia molemmista suunnista.

Hetkittäin tuntuu, että yhteiskunnassamme käytävä keskustelu yksilön oikeudesta koskemattomuuteen on luonut myös ilmiön, jossa herkät provosoitujat pääsevät kiusaamaan niitä, joita hyvä kotikasvatus estää vastaamasta samalla mitalla. Teini-ikäiset valittavat tulleensa pahoinpidellyiksi, jos aikuinen ohjaa heidät kädestä pitäen ulos estääkseen heitä esimerkiksi häiritsemästä oppituntia. Vähän vanhemmat provosoituvat siitä, että joku on heidän kanssaan eri mieltä vaikkapa maahanmuuttokysymyksissä, ja kokevat rajoittamattomaksi oikeudekseen kirjoittaa halventavaa tekstiä niin maahanmuuttajista kuin kukkahattutädeistäkin. Itseen kohdistuvista vastaavan tasoisista loukkauksista toki kannellaan välittömästi. Vihapuheeksi koetaan kaikki se mikä provosoi itseä, oma puhe taas on vain omia Oikeita mielipiteitä riippumatta siitä, miten törkeästi asia on tullut esitettyä.

Mikä auttaisi provosoitujaa näkemään maailman vähemmän vihamielisenä?

Muistan omasta lapsuudestani, miten sedälläni oli tapana sanoa, että lapsia pitää vähän kiusata ettei niistä tule tosikkoja. Aikuisiin tällainen aidosti hyväntahtoinen kiusoittelu ei varmaan enää tepsi.

Ääni värikkäälle maailmalle

Vaalien tulos ei kerro niitä syitä, joiden perusteella kansa on valintansa tehnyt. Perussuomalaisten eduskuntavaalimenestys tulkittiin yleisesti populismin ja nationalismin voitoksi, viestinä siitä että maamme on kääntymässä sisäänpäin. Vaikka valtaosa suomalaisista ei äänestänyt persuja, nämä teemat nousivat tapetille, eikä kohu ole vieläkään täysin laantunut.

Jos nyt käydyistä presidentinvaaleista halutaan löytää viestejä, ne ovat kovin toisenlaisia. Kansa valitsi itselleen arvojohtajaa ja ulkopolitiikan johtajaa. Nationalismin kanssa flirttailleiden puolueiden ehdokkaat eivät menestyneet, ja toiselle kierrokselle päätyi selkeimmin kansainvälisen Suomen puolesta puhuneiden puolueiden ehdokkaita. Media surkutteli jo etukäteen väritöntä toista kierrosta, kun ehdokkaiden väliset erot olivat lähinnä vivahde-eroja, eikä kummallekaan ole näyttänyt luontaiselta ärsyttää toista keinotekoisella vastakkainasettelulla. Vaalien keskiöön tuntuikin hetkittäin nousseen se, millaisen presidentin puolison kansa hyväksyy - perinteistä tasaisesti harmaantunutta presidenttiparia ei toisella kierroksella edes päässyt äänestämään.

Jos eduskuntavaalien jälkeen jotkut moniarvoisessa maailmassa elävät suomalaiset lähes häpesivät suomalaisuuttaan, näiden vaalien myötä heillä ei enää ole tähän syytä. Jo ennen vaalipäivää oli selvää, että maa saa johtajan, joka ei ratsasta populismilla eikä rasismilla. Merkittävä osa suomalaisista myös äänesti maahanmuuttajan kanssa rekisteröidyssä parisuhteessa elävää ehdokasta. Suomi on sittenkin moniarvoinen ja avoin maa, ja Perussuomalaiset ovat vain yksi värikäs vivahde tässä näkökulmien kimarassa.

Tästä on hyvä jatkaa.

Kuinka gallupeja luetaan

Vanhan sanonnan mukaan tilasto on se kaikkein suurin valhe. Tässä on tiettyä perää, sillä saadakseen oikeaa tietoa tilastoista, niitä on osattava lukea.

Tilastotiede on keskeisessä asemassa useilla tieteenaloilla, koska vain harvat ilmiöt ovat niin yksinkertaisia, että tekemällä yksittäisen mittauksen voitaisiin vetää johtopäätöksiä siitä, mitä saadaan tulokseksi jos mitataan sama asia uudelleen.

Esimerkiksi, SPR:n verenluovutusjonossa kahdella peräkkäisellä henkilöllä tuskin on keskenään samaa hemoglobiiniarvoa, yliopiston pääsykokeessa vierekkäin istuvat tuskin muistavat täsmälleen samoja asioita pääsykoemateriaalista, ja kaksi peräkkäin kadulla kulkevaa toisilleen tuntematonta ihmistä tuskin ovat äänestäneet samaa henkilöä eduskuntavaaleissa. Siksi tarvitaan riittävän iso tutkimusmateriaali, jotta voitaisiin tehdä johtopäätöksiä siitä, miten hyvin tutkimusmateriaalin perusteella saadut tulokset kertovat vaikkapa siitä, mille välille asettuu useimpien terveiden ihmisten hemoglobiinitaso.

Eikä tämäkään vielä riitä. Lisäksi tarvitaan tietoa siitä, millaista jakaumaa tutkittava ilmiö noudattaa, ja miten hyvin siihen vaikuttavat muut tekijät on saatu eliminoitua tutkimuksessa. Jos presidenttigallup tehdään tekniikan alan ensimmäisen vuoden opiskelijoille, saatava tulos todennäköisesti näyttää hieman erilaiselta kuin jos kysytään eiralaisilta eläkeläisiltä tai viitasaareilaisilta sahureilta. Lisäksi mittaustilanteeseen itseensä saattaa liittyä asioita, jotka vaikuttavat tulokseen, esimerkiksi millaisen kuvan haastateltavat haluavat antaa itsestään. Kyselytutkimuksissa on myös oleellista tietää, mitä tarkkaan ottaen on kysytty, koska esimerkiksi kysyttäessä "hyväksytkö kiukuttelevan lapsen tukistamisen" tai "hyväksytkö kuritusväkivallan käytön" vastausten jakauma on taatusti keskenään erilainen, vaikka periaatteessa kysytään samaa asiaa.

Aina ei siis ole itsestäänselvää, mitä ilmiötä tutkimus ylipäätään mittaa, ja vertailtavuus aikaisempiin tutkimuksiin heikkenee, jos tutkimusta itseään jollain tapaa muutetaan.

Nämä asiat on osattava jollain tapaa ottaa huomioon, jotta voitaisiin vetää johtopäätöksiä siitä, mitä saatu tulos kertoo todellisuudesta. Useimmin vastaan tuleva esimerkki tästä on gallup-uutisten sekaan piilotettu pieni lause, joka kertoo kyselyn virhemarginaalin.

Esimerkiksi presidenttigallupin virhemarginaali tarkoittaa sitä, että jos gallup-päivänä kysyttäisiin koko kansan mielipidettä, hyvin suurella todennäköisyydellä tulos poikkeaisi korkeintaan virhemarginaalin verran gallupin antamasta tuloksesta. Jos kyselyn virhemarginaali on 2,5 prosenttiyksikköä kumpaan tahansa suuntaan, kovin isoja otsikoita ei liene tarpeellista tehdä alle 5 prosenttiyksikön kannatuseroista kahden ehdokkaan välillä, eikä myöskään alle 5 prosenttiyksikön noususta tai laskusta yhden ehdokkaan kannatuksessa, koska kyse ei välttämättä ole todellisesta ilmiöstä. Toki vähän pienemmätkin erot on aiheellista noteerata, mutta kovin perustavanlaatuisten johtopäätösten tekeminen niistä osoittaa joko tarkoitushakuisuutta tai eräänlaista lukutaidottomuutta.

Vaaligallupien hyvä puoli on se, että ne tavallaan mahdollistavat yllätykset. Pienet puolueet kärsivät vaaleissa siitä, että monen mielestä niille annettu ääni on hukkaan heitetty ääni, koska omalla ehdokkaalla ei kuitenkaan ole mahdollisuuksia tulla valituksi. Jos gallupit viittaavat voimasuhteiden muutoksiin, omakin ääni on helpompi antaa muutoksen puolesta. Myös medialla on mahdollisuus reagoida kansan kiinnostukseen ja tarjota parempi esillepano yllätyspuolueen edustajalle. Tämä ilmiö auttoi Perussuomalaisia viime eduskuntavaaleissa, ja nyt presidentinvaaleissa se on toiminut Haaviston eduksi. Lipposen kannalta tilanne on toinen - nyt näyttää ensimmäistä kertaa siltä, että demareilla ei todennäköisesti ole ehdokasta presidentinvaalien toisella kierroksella.

Gallupien ongelma on kuitenkin se, että niistä on mahdollista nostaa esiin ilmiöitä, jotka eivät ole todellisia. Näiden presidentinvaalien kisassa siitä, kuka on Niinistön haastaja, tämä on näkynyt erityisen voimakkaasti. Gallupien perusteella erot muiden ehdokkaiden välillä ovat olleet hyvin pieniä, ja kuitenkin juuri nämä tilastollisesti vähäiset tai jopa merkityksettömät erot ovat olleet se, mitä kenties suurimmalla kiinnostuksella on seurattu. Moni miettii nyt, miten tämä vaikuttaa vaalitulokseen.

Perushämärtäjät

Timo Soinin eduksi on luettu tapa ilmaista asiat ymmärrettävästi, mutta jostain syystä olen alkanut epäillä tätä väitettä. Persut näyttävät omaksuneen hyvin tavan "argumentoida" hämärtämällä sellaisten käsitteiden sisältöä, joita heidän vastustajansa käyttävät. Tämä ei toki ole ainutlaatuista, muutkin tekevät silloin tällöin samaa. Henkilökohtaisesti vain koen hyvin ärsyttävänä, jos mustaa väitetään valkoiseksi ja sen päälle vielä korostetaan omaa mainetta rehellisenä heikkojen puolustajana.

Tähän asti silmiin pistäviä esimerkkejä ovat olleet lähinnä Halla-Ahon ja kumppaneiden sujuva tapa kääntää syrjinnän käsitteistöä päälaelleen, mutta nyt myös Soini on keksinyt syyttää vastustajiaan suvaitsevaiston fasismista ja ahdasmielisyydestä. Väitteiden perustelut jäävät kuitenkin ainakin minulle jokseenkin hämäriksi, enkä edelleenkään usko, että tämä on se tapa jolla ongelmia ratkaistaan.

Ehkä Soini viittaa suvaitsevaistolla ilmiöön, jossa nk. sivistyneet ihmiset suhtautuvat hyväksyvästi modernin maailman muodikkaisiin ilmiöihin, kuten monikulttuurisuuteen sellaisena millaisena he itse sen näkevät, ja halveksivasti perinteistä arvomaailmaa kohtaan. Heillä on oma tapansa lokeroida maailmaa, jossa pahnan pohjimmaisena saattavat olla perussuomalaiset, uskovaiset tai vaikkapa insinöörit, ja maahanmuuttajiin, seksuaalisiin vähemmistöihin tai esim.veganismin kaltaisiin aatteisiin suhtaudutaan jopa ihannoivasti, mutta yhtä lailla lokeroivasti. Näkökulma maailmaan ei välttämättä merkittävästi poikkea entisaikojen freak show -yleisön tavasta nähdä esiintyjät.

Puutteistaan huolimatta tällainen näennäissuvaitsevaisuus on kuitenkin parempi kuin ns. perinteisiin arvoihin nojaavien tapa harrastaa syrjintää. Tietääkseni maassamme ei ole sellaista kolkkaa, jossa vaikkapa perussuomalaisten äänestäminen aiheuttaisi riskin tulla pahoinpidellyksi, ja harva työnantajakaan tämän perusteella jättäisi työhakemusta käsittelemättä. Sen sijaan on ihmisiä, joille syyksi agressiiviseen käyttäytymiseen näyttäisi riittävän se, että vastaantulija on tummaihoinen, puhuu puhelimeen ruotsia tai pitää kädestä samaa sukupuolta olevaa seuralaistaan. Tuntuu toki kurjalta, jos joku menestyvältä vaikuttava katsoo sinua halveksuen, mutta ihminen jolla on pätkääkään suhteellisuudentajua pystyy kyllä näkemään, että kyse ei ole yhtä vakavasta suvaitsemattomuuden muodosta kuin rasistisen käytöksen lietsomisessa. Ehkä suvaitsemattomuus suvaitsemattomia kohtaan on jopa valitettava mutta välttämätön askel matkalla kohti todellista suvaitsevaisuutta - me ihmiset kun emme osaa muuttua kovin nopeasti.

Todellinen suvaitsevaisuus on sitä, että nähdään ihmiset ensisijaisesti yksilöinä, ja vasta toissijaisesti ryhmiensä edustajina. Oli kyse sitten perussuomalaisesta syrjäseutujen sahurista tai Espooseen päätyneestä Mogadishun kasvatista, arkiset huolet ovat meillä kaikilla pohjimmiltaan hyvin saman tyyppisiä: kuinka saada rahat riittämään, kuinka auttaa lapsia kasvamaan tasapainoisiksi aikuisiksi tosi-tv-viihteen kyllästämässä kulutusyhteiskunnassa, tai kuinka vanhat sukulaiset jossain kaukana pärjäävät. Ratkaisut ongelmiin voivat olla hyvinkin kulttuurisidonnaisia, mutta nykyajan informaatiotulvassa meillä on myös mahdollisuus hakea uudenlaisia ratkaisuja, jos vain olemme valmiita oppimaan toisiltamme. Siellä, missä kulttuurisidonnaiset tavat eivät ole vahingollisia, niistä on saatava pitää kiinni, mutta niistä on myös halutessaan saatava irtautua. Tämä ei ole mahdollista, jos yhteiskuntamme heikoimmat lietsotaan taistelemaan toisiaan vastaan.

Huoli syrjäytyneistä ei ole perussuomalaisten keksintöä. Itse näen Hakkaraisen sahalla vierailleen Haaviston tekevän paljon enemmän maailman muuttamiseksi, kuin suvaitsevaistoa halveksivan Soinin.