Suomi on kuulemma maa, joka pitää pakolaisista parempaa huolta kuin omista kansalaisistaan. Väitettä on hyvin vaikea uskoa viime aikaisten uutisten valossa.
Turvapaikan saamisen posketonta helppoutta kuvaa se, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen mukaan viranomaisillamme ei riitä arvostelukyky tehdä päätöksiä suojeluntarpeesta. Kolmen kuukauden aikana neljä käännytyspäätöstä on asetettu toimeenpanokieltoon. Syy: käännytämme kidutuksen uhreja ihmisoikeuksia loukkaaviin maihin!
Helppoa ei ole niilläkään, jotka ovat turvapaikan tai muun oleskeluluvan saaneet. Otetaan esimerkiksi perheet. Vaikka ydinperhettä pidetään kulttuurissamme lähes pyhänä asiana, se näyttäisi olevan sitä vain valtakulttuurin edustajista puhuttaessa.
Suomen kuvalehden numerossa 8/2012 kerrotaan, miten yhä useampi maahamme tullut pakolaislapsi ei saa perheenjäseniään Suomeen. Siinä missä suomalaiset aikanaan lähettivät lapsiaan Ruotsiin turvaan sodan jaloista, sisällissodan runtelemassa Somaliassa vanhemmat siis ilmeisesti tekevät samaa vain paremman elintason ja mukavamman ilmaston toivossa. Siksi viranomaisten on tentattava lapsilta mielivaltaisia, yksityiskohtaisia kysymyksiä näiden menneisyydestä sen selvittämiseksi, ovatko kaikki varmasti eläneet saman katon alla riittävän kauan jotta heitä voitaisiin kutsua perheeksi. Ylättäen lasten muistikuvat eivät aina täsmälleen vastaa todellisuutta. Suomalaiset sijaisvanhemmat olisivat varmasti riemuissaan, jos myös kotimaisissa huostaanottotapauksissa lapsen palauttamista vanhemmilleen harkittaisiin yhtä perusteellisesti.
Entä onko kaikki hyvin niillä, jotka ovat maassamme koko perheen voimin? Maailman kuvalehden numerossa 2/2012 kerrotaan, kuinka maahanmuuttajaperheiden riski päätyä lastensuojelun asiakkaaksi on suurempi kuin muulla väestöllä, ja erityisesti vastentahtoisiin huostaanottoihin päädytään heidän kohdallaan useammin. Ilmiö ei ole kokonaisuudessaan selitettävissä sillä, että näissä perheissä olisi enemmän ja vakavampia ongelmia, vaan osittain kyse on siitä että viranomaiset kuvittelevat kulttuuristen tekijöiden estävän maahanmuuttajia huolehtimasta riittävän hyvin lapsistaan. Vaikka sosiaalityöntekijät aidosti pyrkivät lapsen parhaaseen, he saattavat päätyä toimimaan vastaavin periaattein kuin saamelaislapsia vanhemmiltaan vieneet viranomaiset aikanaan. Kyse ei ole vain suomalaisesta ilmiöstä.
Kun työkseen ongelmaperheiden tai rikollisten asioita hoitava saa asiakkaikseen vähemmistöjen edustajia, joita ei siviilielämässään juurikaan kohtaa, on ihan ymmärrettävää, että alitajuisesti kuva näistä vähemmistöistä muodostuu negatiivisemmaksi kuin mitä sen tarvitsisi olla. Ellei ilmiötä tiedosta, se vaikuttaa tapaan tehdä tulkintoja vuorovaikutustilanteissa, ja ne taas vaikuttavat vähemmistöjen edustajia syrjivien yksittäisten päätösten tekemiseen.
Maahanmuuttajien sopeutumista yleensä edistää mahdollisuus saada tukea omalta perheeltä, ja tästä syystä on erityisen huolestuttavaa, ettei heille anneta riittäviä mahdollisuuksia elää perheensä kanssa. Lisäksi olisi hienoa, jos maahanmuuttajilla olisi myös mahdollisuus oppia, että suomalainen viranomainen pyrkii toimimaan asiakkaansa edun mukaisesti. Että täällä heiltä saa apua, toisin kuin siellä mistä on paettu vainoa. Mutta näin ei siis välttämättä olekaan, jos et edusta valtakulttuuria.
Yksi perustelu maahanmuuton rajoittamiseen on ollut kotouttamisen hankaluus. Ehkä todellisuudessa maahanmuuttajia tarvittaisiinkin reippaasti lisää, jotta heidän sopeutumisensa yhteiskuntaan olisi mahdollista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti