On tekopyhää leimata toisten suru tekopyhäksi

Yksi ensimmäisistä asioista lauantaiaamuna oli facebookin ilmoitus, että ystäväni oli turvassa Pariisissa.

Tuon hetken jälkeen olen saanut seurata monenlaisia reaktioita tapahtuneeseen. Moni on osoittanut tunteitaan tilanteesta kuvin, kommentein tai tekstilainauksin, jotka ovat ilmaisseet surua, myötätuntoa ja halua taistella hyvällä pahaa vastaan.

Moni on myös nostanut esiin sen, kuinka Pariisin terrori-iskut eivät maailman mittakaavassa olleet lopulta niin poikkeuksellisia. Olemme viime kuukausina keskittyneet kieriskelemään itsesäälissä eurooppalaisittain poikkeuksellisen suuren pakolaistulvan keskellä, menetettyämme jo aikoja sitten alkujaankin vähäisen mielenkiintomme Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä meidän näkökulmastamme arkipäiväiseksi muuttuneeseen terrorismiin, sekä noilla alueilla elävien ihmisten kohtaloihin. 

Demokratisoituvassa Myanmarissa on edelleen käynnissä kansanmurha jotain Rohingya-vähemmistöä vastaan, Boko Haram sitä, Al-Shabaab tätä, ISIS tuota ja kuka enää edes muistaa jotain Al-Qaidaa tai Talibania, ojentaisitko lisää paahtoleipää samalla kun ohitan vielä nämä uutisotsikot Thaimaasta, Austraaliasta, Unkarista ja toki myös kotoisesta Suomestamme, jotka kertovat siitä, ettei tätä maailmaa enää kiinnosta edes teeskennellä että pakolaisten hätä liikuttaisi ketään ihmisten hukkuessa valtaviin numeroihin.

On totta, että jos lähdetään globaalisti kisaamaan siitä, kuka kärsii tällä hetkellä eniten, Pariisin iskun uhrit läheisineen tuskin yltävät kärkikymmenikköön. Jos vertailukohdaksi otetaan vaikkapa kidutuksen vammauttama ihminen, joka on nähnyt läheistensä julmia teurastuksia, joutunut elämään valtavalla pakolaisleirillä kiduttajiensa sukulaisten naapurissa, ja jonka kiikkerä kumivene tuupataan Kreikan rannikolta takaisin merelle, ranskalaisessa sairaalassa hoitoa saavan ihmisen asiat ovat ihan tosi hyvin.

Se ei kuitenkaan ole kelvollinen syy kylmettää sydäntään Pariisin tapahtumille.

Pariisi on Euroopan sydän. Monella meistä on henkilökohtainen suhde tuohon kaupunkiin. Jos pommi räjähtää sen kahvion edustalla, jossa söit toissa kesän parhaan leivoksen, tai ystäväsi työmatkan varrella, normaalin ihmisen kuuluukin järkyttyä tapahtuneesta.

Globaali oikeudenmukaisuus ei vaadi meitä muuttamaan facebookin profiilikuvaamme tukeaksemme terrorismin uhreja kaukaisissa maissa. Minun some-tykkäykseni tuskin pahemmin lämmittävät ihmisiä, jotka ovat kadottaneet perheensä paetessaan henkensä kaupalla kodeistaan.

Sen sijaan, jos myötätuntomme Pariisin uhreja kohtaan auttaa meitä avaamaan sydämemme myös muille terrorismin uhreille, näkemään taistelun heidän elämän edellytyksistään myös meidän etunamme, silloin surumme on positiivisella tavalla maailmaa muuttava voima.

Se on myös paras tapa estää terroristeja voittamasta.

Avoin kirje äärivihervassarikuplakukkahattutädiltä maahanmuuttokriitikolle

Neljä vuotta sitten kuulin kaltaisiltasi, että Suomessa ei ole saanut keskustella asioista. Nyt olet neljä vuotta saanut keskustella, ja valitat, että tätä keskustelua käy kaksi ääripäätä. Toinen ääripää olemme minä ja kaltaiseni, elämästä vieraantuneet vihervasemmistokuplassa elävät kukkahattutädit. Toinen ääripää olette te rehelliset ja realistiset suomalaiset, jotka ilmeisesti ette elä missään kuplassa.

Koska et elä kuplassa, varmaankin olet valmis asiallisesti keskustelemaan myös sellaisten kanssa, jotka eivät ole kanssasi täsmälleen samaa mieltä. Osaat ottaa asiat asioina, kyseenalaistaa omia argumenttejasi ja tarkastella asioita eri näkökulmista. Kenties kykysi rationaaliseen ajatteluun on riittävä, että pystyt tarkastelemaan minun argumenttejani viileän rauhallisesti sen sijaan että pahoittaisit mielesi siitä että kanssasi ollaan eri mieltä ja lähtisit solvaamaan ulkonäköäni.

Siksi paljastan sinulle nyt seikan, joka saattaa yllättää.

Mikäli huolenaiheesi maahanmuuttoon liityen ovat oikeasti niitä, joita somessa ja uutiskommenteissa rummutatte, ajattelumme on yllättävän samanlaista.

Pakolaisia olisi autettava lähtömaissaan

Kenties olet tullut jossain maininneeksi, että pakolaisia ei kannata tuoda Suomeen, koska heitä on monin tavoin helpompaa ja halvempaa auttaa lähtömaissaan ja niitä lähellä olevilla alueilla.

Minä olen tästä samaa mieltä. Siksi käyn silloin tällöin läpi perheeni tulo-ja menoarviota pohtien, minkä verran pystyn lahjoittamaan maailman vähäosaisimmille. Esimerkiksi noin viidellä kympillä voin antaa lukutaidon pakolaiselle ja näin ehkäistä hänen tarvettaan lähteä epätoivoiselle matkalle kohti Eurooppaa. 150 eurolla voin tarjota aterian tuhannelle lapselle ja näin ehkäistä aliravitsemuksesta johtuvia lasten kehityksen ongelmia, jotka estävät maailman köyhimpiä edes tavoittelemasta muuta kuin hengissä selviytymistä. Lahjoittamalla ammatin tai hedelmäpuun tai vuohen voin helposti kohentaa maailman heikoimmassa asemassa olevien elämää ja vähentää heidän tarvettaan lähettää perheenjäseniään Eurooppaan töihin - sillä töihinhän suurin osa maailman elintasopakolaisista haluaa.

Suomalaisetkin tarvitsevat apua

Kenties ajattelet nyt, että nekin rahat ovat poissa Suomen vähäosaisilta.

Olen erittäin tietoinen, että myös omasta maastamme löytyy köyhiä. Tiedän myös, että seitsemällä kympillä voin pelastaa yhden vähävaraisen perheen joulun, ja että ilmaisten tai huokeahintaisten kerhojen järjestäminen vaatii maassamme yleensä sisätilan, jonka vuokra saattaa olla suuruusluokkaa tuhat euroa kuukaudessa.

Verraten edellä mainitsemiini lahjoituskohteisiin voidaan todeta, että euron vaikuttavuus on sitä suurempi, mitä kauemmaksi sen sijoitan. Koska käytettävissä olevilla rahoillani ei saa kovin paljoa aikaan Suomessa, lahjoittamisen lisäksi teen vapaaehtoistyötä, jotta asuinalueeni vähävaraisillakin perheillä olisi mahdollisuuksia harrastaa, ja jotta päivähoidon ja iltapäivähoidon palveluissa toiminnan keskiössä olisi lasten (ja samalla henkilöstön) hyvinvointi.

En oikein näe, miten keneltäkään olisi pois, jos sen lisäksi käyn silloin tällöin vaikkapa kuljettamassa vastaanottokeskukseen lahjoitettuja tavaroita tai esimerkiksi järjestän retken pakolaisnuorille.

Islamin uhka

Kenties olet huolissasi radikaalin islamin rantautumisesta Suomeen.

En minäkään halua tänne kivityksiä enkä raipparangaistuksia, en ympärileikkauksia enkä naisten kohtelua isiensä tai aviomiestensä omaisuutena. En halua myöskään maahamme islamistiterroristeja.

En kuitenkaan näe, miten voisin omilla toimillani estää muslimeja hakemasta turvapaikkaa maastamme. Siksi haluankin ehkäistä radikaalia islamia niillä keinoin jotka minulla on käytettävissäni.

Kohtelen maahanmuuttajia ystävällisesti, jotta he huomaisivat että tässä maassa on lasta poskeen stumppaavien paskiaisten ja hiljaa sivuun katsovien lampaiden lisäksi myös inhimillisyyttä osoittavia ihmisiä, jotka ovat valmiita puolustamaan tänne tulleita ja ottamaan heidät tasavertaisina yhteiskunnan jäseninä. Haluan näyttää heille, että kaiken jurouden ja harmauden takana suomalainen yhteiskunta on puolustamisen arvoinen, että kulttuuriimme kuuluvat rehellisyyden, luotettavuuden, tasapuolisuuden ja täsmällisyyden ihanteet ovat voimavara, joista kannattaa pitää kiinni. Että tasa-arvo on totta ja kaikkien etu. Että on toivoa.

Koska en itse voi vaikuttaa suoraan kaikkeen, nostan keskusteluissa esiin yhteiskunnalliseen päätöksentekoomme liittyviä asioita, joilla asiaan voidaan vaikuttaa. Näitä ovat mm. kotouttamispalvelut, valtion dialogi islamin opetuksesta vastaavien tahojen kanssa sekä perheenyhdistämisten helpottaminen.

En myöskään näe, että tänne tulevat olisivat lähtökohtaisesti erityisen todennäköisiä islamistiterroristeja, koska merkittävä osa maailman muslimipakolaisista itse asiassa pakenee islamistiterroristeja. Jos he eivät halunneet värväytyä ISISiin, al Shabaabiin, Talibaneihin tai Boko Haramiin lähtömaassaan, miksi he vaarantaisivat henkensä matkalla tänne vain värväytyäkseen johonkin toiseen kolopääjoukkoon?

Pakolaisten määrä

Kenties pelkäät, että pakolaisten ystävällinen kohtelu johtaa siihen, että tänne vyöryy valtavat määrät lisää pakolaisia.

En jotenkin itse jaksa uskoa, että majoittamalla pakolaisen kotiini, tai sanomalla ääneen että kuolevien kyläkoulujen ja -kauppojen sekä kasvavan eläkeläisväestön maahamme mahtuu kyllä tänä vuonna tarvittaessa kymmenenkin tuhatta työikäistä ja mahdollisesti perheellistä pakolaista, saisin maailman kymmenet miljoonat pakolaiset keksimään, että nytpä pakkaamme vähät tavaramme ja tallustelemme pohjoiseen kylmään ja pimeään maahan nimeltä Suomi. Meidän kaukainen ja hankala sijaintimme on siitä onnellinen, että vaikka pakolaismäärien kasvu aiheuttaakin myös meille haasteita, tänne asti pääsee vain pienenpieni joukko siitä valtavasta ihmismassasta, joka on joutunut jättämään kotinsa väkivallan tai nälän vuoksi.

Me voimme vaikuttaa heidän määräänsä panostamalla kehitysapuun, rauhanvälitykseen ja ilmastonmuutoksen torjuntaan. Vaikka meihin vihervasemmistolaisiin kukkahattutäteihin kuuluukin jos jonkinmoista puunhalaajaidealistia, itse en ole vielä kohdannut puheenvuoroja, joiden mukaan pakolaisia pitäisi lähteä suoranaisesti houkuttelemaan tänne - paitsi joidenkin maahanmuuttokriitikoiden esittäminä olkiukkoina.

On tuskallista, että toisaalta niin inhimillisyyden kuin kansainvälisten sopimustenkin nimissä meidän velvollisuutemme on suojella ja auttaa ihmisiä, joille heidän oma valtionsa ei pysty suojaa tarjoamaan, mutta toisaalta meidän on kylmästi rajoitettava heidän pääsyään maanosaamme. Tätä tuskaa lievitän lahjoittamalla, tekemällä vapaaehtoistyötä, ja säätämällä omia elintapojani ympäristöystävällisemmiksi. En koe näillä toimilla olevani erityisen hyvä ihminen - kaikista hyvistä teoistani huolimatta olen kuitenkin ensisijaisesti omasta hyvinvoinnistani kiinnostunut luonnonvaroja tuhlaava ihminen - mutta teen ainakin jotain jotta maailma olisi edes vähän vähemmän huono paikka myös niille joiden ongelmat ovat perustavanlaatuisempia kuin omani.

Muualla on isompia yhteiskunnallisia ongelmia

Kenties ihmettelet, miksi näen niin paljon vaivaa osoittaakseni epäkohtia suomalaisten yhteiskunnassa, ajattelussa ja asenteissa, mutta en juurikaan vaivaudu nostamaan esiin maahanmuuttajien rikollisuutta tai heidän kotikulttuuriensa epätasa-arvoisuutta.

Voin kertoa, että kyse ei ole siitä että ihannoisin heitä ja kuvittelisin sinisilmäisesti heidän olevan meitä parempia - eivät he pohjimmiltaan ole sen kummempia ihmisiä kuin mekään. En myöskään yritä piilotella asiaa sen kiusallisuuden takia.

Kyse on siitä, että minulla on jonkin verran kontakteja ihmisiin, jotka voivat vaikuttaa suomalaiseen yhteiskuntaan, ja aika paljon kontakteja suomalaisiin ihmisiin, jotka maahanmuuttokeskustelun keskellä omilla tavoillaan punnitsevat omia asenteitaan, mielipiteitään ja tekojaan suhteessa tänne muualta tuleviin ihmisiin. En usko, että saisin heistä ketään radikaalisti muuttamaan mieltään, mutta kenties voin saada jonkun oivaltamaan jotakin mitä hän ei ollut aikaisemmin tullut ajatelleeksi, tai saamaan varmuutta omille humaaneille mielipiteilleen.

Sen sijaan en usko että minulla olisi muuta tapaa vaikuttaa esimerkiksi arabimaiden yhteiskunnallisiin ongelmiin kuin allekirjoittaa Amnestyn vetoomuksia. Ja sitä olen melko ahkerasti tehnytkin. Toinen keino on tietenkin pakolaisten kotouttaminen niin, että ne heistä jotka joskus palaavat jälleenrakentamaan maataan, vievät ylpeinä mukanaan suomalaisia ihanteita reiluudesta ja tasa-arvoisuudesta.

Maahanmuuttajien rikollisuus taas on asia, jonka rummuttamista on vaikea olla pitämättä tarkoitushakuisena. Miksi minun tarvitsisi tätä asiaa nostaa pöydälle, kun niin moni muu jo tekee sitä? Entä mitä merkitystä sillä on, että somalit ovat yliedustettuina raiskaustilastoissa, kun heistäkin vain vähemmistö raiskaa? Edelleen nostaisin esiin kotouttamistoimia, sitä että tulijoille on opetettava niin kieltä, kulttuuria kuin lainsäädäntöämmekin, ja luonnollisesti rikollisia on rangaistava riippumatta heidän etnisistä taustoistaan. Raiskauksien suhteenhan Suomessa on pitkät perinteet rikollisten päähäntaputtelussa ja uhrien kärsimyksien vähättelyssä, ei tarvitse olla maahanmuuttaja jotta ensikertalaisuus, keskeneräinen tuomio vastaavasta rikoksesta, uhrin tunteminen, teon nopeus tai tekijän vakituinen työsuhde katsoittaisiin lieventäväksi asianhaaraksi suomalaisessa tuomioistuimessa. Raiskausten vähättely on ihan yhtälailla suomalainen ongelma kuin maahanmuuttajien ongelma, joskin kipukohdat ovat eri näkövinkkeleistä hieman erilaiset.

Entä mitä voin itse tehdä maahanmuuttajien rikosten ehkäisemiseksi? Edelleen, voin omalta osaltani toimia sen eteen, että he kokisivat olevansa tasavertaisia ihmisiä, yhtä hyväksyttyjä omana itsenään hyvine ja huonoine puolineen kuin muutkin. Mitä vähemmän heillä on katkeruutta suomalaisia ja suomalaista yhteiskuntaa kohtaan, sitä pienempi on riski että he lähtevät purkamaan sitä väkivallan kautta.

En siis näe mitään hyötyä siitä, että taivastelisin julkisesti näitä asioita. Lisäksi suoraan sanottuna minulla ei ole aikaa tyhjään suunpieksämiseen somessa. Siksi en täytä facebook-seinääni kauhistelulla asioista, jotka ovat suomalaisen yhteiskunnan näkökulmasta yhdentekeviä.

Mitä mieltä täällä saa olla

Jokainen saa olla sitä mieltä mikä itselle parhaalta tuntuu. Minun tai sinun haluamiset eivät kuitenkaan vaikuta siihen, miten paljon pakolaisia Suomeen tulee. Siksi oleellisempaa olisi keskustella, miten parhaiten selviämme kasvavista pakolaismääristä, kuin lietsoa paniikkia heidän määrästään.

Jos kyseenalaistan väitteesi faktapohjan, en tee sitä loukatakseni tunteitasi tai vaientaakseni sinut, vaan siksi että koen velvollisuudekseni puuttua vahingollisten valheiden levittelyyn. Saat toki pitää mielipiteesi, mutta ehkä joudut etsimään sille uuden perustelun, tai edes muotoilemaan perustelusi paremmin. Kyllä ihmisen mielikuvitus ja rationalisointikyky siihen yleensä riittää. Jos ei riitä, voit vain sivuuttaa kommenttini. Minä en uhkaa sinua väkivallalla vain siksi että olet eri mieltä, joten sinulla ei ole mitään syytä kokea minun näkemyksiäni henkilökohtaisena uhkana.

Jos menen muiden äärivihervasemmistolaiskuplassa elävien kukkahatutätien kanssa Kansalaistorille vastustamaan rasismia, en tee sitä hiljentääkseni Olli Immosta ja kaltaisiaan, vaan osoittaakseni tukeni niille joita elämä Suomessa pelottaa, koska Olli Immonen ja kaltaisensa ovat julistaneet taistelevansa heitä vastaan. Haluan tukea niitä, jotka miettivät rasistien vihaviestitulvien keskellä, uskaltavatko enää puolustaa julkisesti ihmisoikeuksia. Haluan myös näyttää päättäjille, että Olli Immonen ja kaltaisensa eivät edusta koko kansan mielipidettä.

Minä puolustan moniarvoisuutta, ja siihen lähtökohtaisesti kuuluu se, että eri ihmiset saavat olla asioista eri mieltä. Voin kohdella sinua ihmisenä ja olla kanssasi samaa mieltä joistakin asioista, vaikka tietäisin sinussa piirteitä jotka ovat täysin vieraita omalle arvomaailmalleni. Vastaavasti voin kohdella maahanmuuttajia ihmisinä, vaikka heidän kotikulttuureissaan olisikin piirteitä, joista toivon heidän oppivan pois tutustuessaan suomalaisen yhteiskunnan toimintaan.

Toki saatan vastata piikikkäästi, jos minua lähestytään vihamielisesti.

Miksi olen elitistisen ylimielinen

Kuten edellä olen yrittänyt kertoa, omasta näkökulmastani vaikuttaa, että sinä ja minä näemme pohjimmiltaan ihan samat ongelmat. Minun tapani lähestyä niitä on miettiä, mitä juuri minä voin tehdä niiden ongelmien lievittämiseksi. Sinun kaltaistesi julkisuuskuvan perusteella sinä keskität kaiken tarmosi valittamiseen ja vihanlietsontaan. Kenties (ja toivottavasti) olen väärässä, mutta tältä ajatukselta on joskus vaikea välttyä, kun maan suurimmat mediat ovat useiden artikkeleiden voimin yrittäneet selvittää, että tänne tulevilla nuorilla miehillä ei ole mahdollisuutta värväytyä joukkoihin jotka puolustaisivat heidän isänmaataan, ja että älypuhelimen omistaminen ei ole osoitus kovin suuresta varallisuudesta eikä suojaa pommeilta, ja yhä edelleen kaltaisesi kysyvät sadatta kertaa miksi tänne tulevat ovat äveriäitä rintamakarkureita ja miksi kukaan ei tee mitään jotta suomalaisella vanhuksella olisi hyvä elämä. Samasta syystä on hetkittäin vaikea pysyä kohteliaana, kun vastaa sadatta kertaa väitteeseen, että maahanmuuttajat saisivat sossusta enemmän tukia kuin vastaavassa tilanteessa olevat kantasuomalaiset.

Ihailen arkkipiispan rauhallisuutta, jolla naispappeutta puolustetaan jämäkästi hyväksyen silti kaikki naispappeutta vastustavat kirkon piiriin, ja tuodaan esiin homoseksuaalien ihmisoikeuksia hyväksyen silti kaikki homoutta syntinä pitävät kirkon piiriin, mutta minulla ei ole hänen kärsivällisyyttään. Minä olen ehdottoman äärimmäisesti sitä mieltä, että yksilön ihmisoikeudet eivät saa riippua hänen sukupuolestaan, seksuaalisesta suuntautumisestaan, uskonnostaan, ihonväristään tai etnisestä taustastaan, ja minulle tuottaa suuria vaikeuksia kohdella kunnioittavasti ihmisiä, jotka pyrkivät kieltämään "muilta" näitä oikeuksia. Tämä on toki osoitus minun vajavaisuudestani ihmisenä, ja pyrin tässä suhteessa kehittämään itseäni ihmisenä. En kuitenkaan näe, miten voisin lakata puolustamasta ihmisoikeuksia niin kauan kuin ne eivät tunnu omassa maassanikaan olevan itsestäänselvyys.

Olisi tietenkin mukavaa, jos myös maahanmuuttokriitikoiden leiristä löytyisi enemmän kykyä keskustella asioista asioina, hyökkäämättä, menemättä henkilökohtaisuuksiin ja heittäytymättä martyyreiksi. Niin kauan kuin pakolaisia auttavat naiset saavat rasisteilta raiskausuhkauksia, ja muukalaisvastaisia asenteita perustellaan valheellisilla väitteillä, en jotenkin osaa pitää meitä äärivihervasemmistokuplassa eläviä kukkahattutätejä syypäinä keskustelun heikkoon tasoon. Toki myös meidän on tehtävä kaikkemme sen eteen, että asialliseen monitahoiseen keskusteluun olisi mahdollisuus, mutta niin kauan kuin keskustelussa on yksi ääripää, suomalainen tasavertaiseen konsensuskulttuuriin tottunut haluaa nähdä keskustelun kahden ääripään välisenä keskusteluna.

Kaikesta elitistisyydestäni huolimatta tunnistan itsessäni kehittymismahdollisuuksia suhteessa maahanmuuttokriitikoiden ymmärtämiseen ja kunnioittavaan kohtaamiseen. Valitettavasti vain kaikki tähänastiset pyrkimykseni ymmärtää maahanmuuttokriitikoita ovat kariutuneet vastapuolen haluttomuuteen tai kyvyttömyyteen perustella näkemyksiään sellaisilla argumenteilla, joilla olisi Suomen tilanteen kannalta jotain relevanssia.

Lisäksi oman arjen pyörittämisen ja vihervasemmistoidealistisen maailmanparantamisen päälle aikaa ei riitä enää ihan hirveästi empaattiseen nyökyttelyyn, miten kamalaa se on jos jotain oululaista sivaria ahistaa Itä-Helsingissä asuvien somalien määrä. Jostain syystä näen, että maailmassa on hieman kriittisempiäkin ongelmia, joista osa on vieläpä sellaisia, joihin minun on helpompi vaikuttaa kuin jonkun maahanmuuttokriitikon pahaan mieleen.

Mitä sellaista sinä teet, mikä sinun mielessäsi oikeuttaa ajatuksen, että minun vihervasemmistolainen kuplani olisi huonompi kuin omasi?

Kuka on pelastamisen arvoinen?

Arabikevään alkutahdit loivat kauan kaivattua toivoa paremman maailman puolesta. Kukaan tuskin odotti, että demokratia ja vähemmistöjen oikeudet seuraisivat noita tapahtumia nopeasti, tarvitseehan pitkään tukahdutettu kansalaisyhteiskunta aikaa kypsyäkseen joustavaksi ja kompromissikykyiseksi, toimivaksi valtioksi. Edellytykset valoisalle tulevaisuudelle olivat kuitenkin olemassa. Oli sivistyneitä, hyvin koulutettuja nuoria, jotka somenatiiveina olivat hyvin perillä maailman menosta. Oli vainosta huolimatta vahva toisinajattelun perinne, jonka pohjalta rakentaa moniarvoista yhteiskuntaa. Oli aihetta toiveikkuuteen.

Harva kai enää muistaa tuota toiveikkuutta. Enemmän arabikevät tuntuu tarjonneen siemeniä toivottomuudelle. Ja näitä siemeniä alueella toimivat kyyniset olennot ovat kasvattaneet surutta.

Erityisesti Syyrian kriisi on tuonut eteemme toinen toistaan lohduttomampia uutisia. Niitä lukiessaan on voinut vain mielessään toivoa, että ehkä vihdoin tämä inhimillisen kärsimyksen määrä on riittävän ahdistava alueen hallitsijoille, jotta vanhat kaunat voitaisiin edes hetkellisesti haudata ja tehdä yhteistyötä Syyrian lasten pelastamiseksi. Ja kerran toisensa jälkeen on käynyt selväksi, ettei vallan kahvassa tarvitse huolehtia muusta kuin oman navan kaivelusta, jos ei ole syytä murehtia seuraavien vaalien tuloksesta.

Toiveet rauhasta ja demokratiasta ovat kuihtuneet, kun taistelu vapauden puolesta on vaihtunut eloonjäämiskamppailuun rahoitukseltaan ylivoimaisten ISIS:n ja Syyrian diktatuurin puristuksessa. Maltilliset voimat tuntuvat paitsi saavan vähiten tukea, myös olevan houkuttelevin kohde muiden agressiolle.

Surullista on ollut myös seurata Euroopan reagointia konfliktin seurauksiin. Välimeren maat ovat pitkään kylmän pragmaattisella työvoimapolitiikallaan pystyneet vastaanottamaan tulijoita. Nyt ne ovat saaneet kamppailla yhtä aikaa talousvaikeuksien sekä pakolaismäärien hallitsemattoman kasvun kanssa, ja on ymmärrettävää, etteivät ne enää pysty toimimaan Euroopan vastaanottokeskuksena. Myös muut avokätisemmin tulijoita vastaanottaneet maat alkavat olla siinä pisteessä, että pakolaistulva niihin ei voi enää ainakaan kasvaa. Taakkaa olisi tasattava, ja se tuntuu monelle olevan sisäpoliittisesti vaikeaa.

On äärimmäisen hyytävää seurata sitä keskustelua, mitä oma pieni lintukotomme käy mieletöntä sotaa pakenevien kustannuksella. On irvokasta, että ihmiset, joiden kokemus sodasta rajoittuu lähinnä Tuntemattoman sotilaan katsomiseen kerran vuodessa sekä omaan tai läheisen suorittamaan pieneen telttaretkeilyyn Suomen armeijan varusteissa, kehtaavat esittää arvioita siitä, kuka on suojelun arvoinen ja kenen kuuluisi jäädä rakentamaan jotain mikä pommitetaan huomenna maan tasalle, tai puolustamaan rajoja joita ei ole, joukoissa jotka lähinnä terrorisoivat siviiliväestöä. Jälleen kerran ratkaisujen etsimistä kiinnostavampaa tuntuu olevan keskittyä potkimaan uhreja, ja pelottavan monella nettikommentoijalla riittää pokkaa avoimelle vahingonilolle. On suorastaan lannistavaa nähdä, kuinka monta vihamielistä kommenttia ilmestyy jokaisen YLE:n tai HS:n facebook-feediin lähetetyn pakolaisongelmaa käsittelevän linkin vastausketjuun.

Ei, me emme voi pelastaa Syyriaa emmekä kaikkia syyrialaisia. Silti, kukaan, jolla on jäljellä hippunenkaan inhimillisyyttä ja oikeudentuntoa, ei voi suhtautua sellaisella halveksunnalla ihan tavallisia kärsiviä ihmisiä kohtaan kuin mitä nyt saan päivittäin lukea.

Väkiluvultaan Suomea pienempi Libanon majoittaa yli miljoonaa Syyrian pakolaista. Myös meitä hieman suurempi Jordania on vastaanottanut valtavan määrän pakolaisia. Viime vuonna Ruotsi vastaanotti yli 100 000. Me riitelemme nyt siitä, onko meillä varaa mahdollisesti jopa 15000 uuteen turvapaikanhakijaan.

Siis aikuisten oikeasti.

Ei, meidän ei tarvitse lähteä tarvoittelemaan miljoonaa turvapaikanhakijaa tänne. Kyse on siitä, olemmeko valmiit tinkimään hieman omastamme, jotta edes pieni osa maailman hädänalaisista saisi edellytykset ihmisarvoiseen elämään. Elämme niin pussin perällä, että meidän ei onneksi tarvitse pelätä valtavaa pakolaistulvaa, meillä on mahdollisuus jossain määrin hallita sitä.

Suomestakin on aikanaan lähdetty elintasopakolaisina mm. Ruotsiin ja Yhdysvaltoihin. Todellinen puute on meillä ollut hyvin harvinaista omana elinaikanani. Kaikki suomalaiset eivät todellakaan ole rikkaita, mutta aika monella on varaa matkustella, shoppailla ja ylensyödä. Monessa perheessä rahanpuutetta akuutimpi ongelma on valtavasta tavaramäärästä johtuva tilanpuute.

Jos on varaa luksukseen, oman itsensä hemmotteluun, on varaa myös auttaa heikoimmassa asemassa olevia. Auttamiseen on monta tapaa. Voi uskaltautua vapaaehtoistyöhön tai käyttää mukavasti kotisohvaltaan nettipankkia. Hyviä lahjoituskohteita ovat esimerkiksi SPR, Unicef ja KUA.

Onko miehellä oikeutta suojeluun?

Timo Soini ilmaisi populistiseen tapaansa ilmeisesti melko monenkin suomalaisen tunnot maahanmuuton kipukohdista kysymällä, miksi juuri nuoret miehet pakenevat sotaa käyvistä maista. Valitettavasti en onnistunut löytämään linkkiä suoraan tähän keskusteluun, mutta sitä on kommentoitu ainakin Hesarissa kahteenkin otteeseen, sekä YLE:llä.

Koska talvisota, suomalaisella miehellä on perintötekijöissään oikeus tuntea ylpeyttä siitä, että täällä ollaan valmiita kuolemaan isänmaan puolesta. Se, että monen omat sotakokemukset rajoittuvat korkeintaan vuoden ulkoiluun Suomen armeijan varusteissa sekä aiheeseen liittyvän viihdegenren tarjoamien sankarimyyttien harrastamiseen ei tietenkään rajoita kenenkään oikeutta paheksua sitä, että joku joka oikeasti joutuu tekemään valinnan pakenemisen ja tapetuksi tulemisen välillä, valitsi näistä ensimmäisen.


Se Soinilta taisi jäädä kuitenkin kertomatta, mikä olisi se tapa, jolla vaikkapa syyrialaisten nuorukaisten tulisi maatansa puolustaa?

Talvisotalogiikalla ratkaisu olisi varmaankin liittyminen armeijaan, mutta tässä tapauksessa sen hyöty olisi ehkä hieman kyseenalainen, kun juuri omaa kansaa teurastava armeija on Syyrian keskeisimpiä ongelmia. Toinen vaihtoehto olisi liittyä johonkin kapinallisryhmittymään, mutta toisaalta niidenkin kerrotaan terrorisoivan siviilejä, joten jälleen kerran, tavallisen syyrialaisen lienee vaikea löytää sitä joukkiota, jonka riveissä pääsisi aidosti puolustamaan isänmaataan. 


Uutisia seuratessa myös helposti käy mielessä, ettei Syyrian ongelma liity rintamakarkurimiehiin vaan ennemminkin siihen, että niin moni mies siellä on syystä tai toisesta valmis tarttumaan aseisiin.

Modernit sisällissodathan eivät edes ole valtioiden sisäisiä asioita, vaan aseita ja taistelijoita virtaa naapurimaista tehden tavantallaajan mahdollisuudet maansa puolustamiseen melko heikoiksi.

Kuinka hyvin pärjäsivät miehet Srebrenicassa? Kuinka maataan ja oikeuksiaan puolustavat Krimin tataarit? Kuinka rakennetaan rauhaa Irakin tai Afganistanin kaltaiseen maahan, jossa sotiminen ja sen mahdollistamat ansaintamallit (ihmiskaappauksista mustan pörssin elintarvikekauppaan) ovat monen miehen pitkäaikainen elämäntapa ja ainoa elinkeino? Onko rauhan rakentaminen edes mahdollista ilman miehiä, jotka ovat rakentaneet elämänsä ja tulevaisuuden unelmansa jossain, missä voi kouluttautua muuhunkin kuin murhaamiseen?


Syyrian tilanteen tai oikeastaan minkä tahansa tämän päivän kriisin vertaaminen talvisodan ihmeeseen on vähintäänkin ontuvaa. Jos suomalainen vertailukohta on pakko hakea, se löytyisi kenties paremmin ajalta, jolloin Ruotsin ja Venäjän armeijat vuoron perään marssivat alueemme halki siirtäessään maittensa välistä rajaa. Tuon ajan suomalaiset miehet eivät toki paenneet ulkomaille, mutta syy siihen tuskin oli siinä, että he olisivat kokeneet tarpeelliseksi puolustaa isänmaataan. Ennemminkin heillä ei ollut vaihtoehtoa, ja niin löytyy Syyriastakin yhä paljon siviilejä, myös nuoria miehiä, armeijalle ja kapinallisille tapettavaksi.

Vaihtoehtoisesti voisimme etsiä vertailukohtaa kansalaissodasta. Olisiko se päättynyt huonommin, jos tavalliset talonpojat ja työläiset olisivat karanneet ulkomaille odottamaan tilanteen rauhoittumista?


Onkin mielenkiintoista, että siinä missä Persut profiloituvat tavallisen heteromiehen puolestapuhujina, niin tässä yhdessä asiassa he eivät sitä ole. Miehellä on siis heidän mielestään oltava oikeus äijäilyyn, mutta ei suojaan silmittömältä, järjettömältä väkivallalta?


Suomalaisista sotien traumatisoimista miehistä ja heidän kohtelustaan on vihdoin alettu puhua. Kenties sotatoimien aikana oli välttämätöntä ylläpitää myyttiä, että normaalit miehet eivät tappamista säikähdä, mutta sodan jälkeen tämä suhtautuminen oli kovia kokeneiden miesten ja heidän perheittensä kannalta kohtuutonta.

Voisimmeko vihdoin hyväksyä sen, ettei miehuuden tärkein mitta ole kyky tappaa ja katsoa tappamista? Että miehelläkin on oikeus tuntea, pelätä ja saada suojelua? Ainakin silloin, kun tarjolla ei ole sellaista korkeampaa päämäärää, jonka eteen uhrautumalla olisi oikeasti mahdollista saavuttaa jotain?

Kenties näin löytäisimme paitsi myötätuntoa sotaa pakenevia kohtaan, myös jotain sellaista itsestämme, mikä auttaisi meitä kansakuntana pääsemään yli omasta yhteisestä traumastamme.

Ole toiselle enkeli

Seison apteekin kassajonossa, edelläni vanhus, joka tyhjentää hitaasti lompakkoaan kassalle. Kevätauringon valo siivilöityy kaihdinten raoista kassalla seisovan farmaseutin harmaisiin hiuksiin.

Kaukokaipuu iskee. Ajatus harhautuu Bad Krozingeniin, saksalaiseen pikkukaupunkiin, jossa osin korkeatasoisen sydänsairaalan ansiosta vastaan tulee paljon vanhuksia ja kehitysvammaisia. Joka korttelista löytyy apteekki. Pienen keskustan kävelykaduilla on rauhallista, lapset ja nuoret nauravaisia, ihmiset ystävällisiä. Olutta ja kausiherkkuja (pian taas viereisessä laaksossa kasvatettua parsaa!) nautitaan ravintoloiden terasseilla. Leipä on hyvää ja aina tuoretta.

Näkymä yli maissipeltojen kohti Schwartswaldin vuoria häviää, kun kassalta kuuluu ärtynyt tokaisu "eihän siitä puutu kuin pari euroa". Vanhus alkaa hämmentyneen oloisena kerätä rahoja takaisin lompakkoonsa. Palaan maanpinnalle ja korvieni välissä alkaa raksuttaa. 

Pitäisikö tarjoutua maksamaan puuttuva summa? Mitä jos hän ei halua? Toiset voivat suhtautua suorastaan vihamielisesti siihen, jos heille tarjotaan rahaa. Toisaalta ehkä voisin silloin pyytää, että hän laittaisi vastaavan summan puolestani hyväntekeväisyyteen. Mutta mikä olisi se tapa, jolla apuaan pitäisi tarjota, ettei vaikuta liian tungettelevalta tai ylimieliseltä? 

Ja ennen kuin ehdin avata suutani, tilanne on jo ohi. Olisi noloa juosta toisen perään, ja sitä paitsi hankalaa, kun itsellä on taapero rattaissa ja viisihenkisen perheen ruokaostokset mukana. Lisäksi seuraava jonossa odottaa, että hoidan omat ostokseni reippaasti, jotta hänkin saisi vuoronsa.

On helppo selittää itselleen, miksi näin kävi. Asiahan ei todellakaan kuulunut minulle. Rattaiden ja kassien keskeltä olisi ollut hankalaa singahtaa tilanteeseen avuksi. Kun vielä tajusin tilanteen hetkeä liian myöhään. Ja olisihan joku muukin voinut. Sitä paitsi eihän kukaan edes ollut varsinaisessa hädässä, ihan oikeasti avun tarpeessa, kyse oli vain pienestä rahasummasta. Siksihän minä maksan veroja, että yhteiskunta maksaa vanhuksille näiden tarvitsemat lääkkeet. Tämä ei nyt vain ollut osannut varata oikeaa summaa mukaansa, sattuuhan sitä!

Toisaalta, monet vanhukset eivät käytä pankkiautomaattia. Ehkä hänen piti lähteä kotiin hakemaan rahoja. Tai pankkiin. Liikunta on toki terveellistä, mutta varmastikin hänen aamupäivänsä olisi ollut helpompi, jos olisin vain miettimättä lompakkoineni änkenyt kassalle ja kysynyt, minkä verran rahaa tarvitaan.

Kuulen oman syyttävän ääneni, kun lapseni kieltäytyvät tekemästä pieniä asioita muiden hyväksi: "Se olisi ollut ystävällistä!" Minun budjettini ei olisi siihen kaatunut. Minun elämäni ei olisi siitä muuttunut hankalammaksi. Minulla oli helpoin mahdollinen tilaisuus tehdä jotain äärimmäisen pientä toisen ihmisen hyväksi, jotain pientä jolla olisi voinut olla suuri vaikutus. Enkä osannut tarttua siihen!

Ja kenties nolointa oli että se tapahtui juuri kun muistelin pientä kaupunkia, jossa ohikulkijat huomasivat toisensa. Jossa sain rattaiden kanssa kulkiessani apua ennen kuin edes tajusin tarvitsevani sitä. Jossa junassa istuvat nuoret miehet katselivat lempeästi hymyillen rattaissa nukkuvaa vauvaani, ja samalla asemalla pois jäädessään kuin ohimennen auttoivat nostamaan rattaat asemalaiturille. Jossa iäkkäät herrasmiehet pysähtyivät hymyillen sanomaan pari kannustavaa lausetta kaupan lattialle tai kadunreunaan väsähtäneelle viisivuotiaalleni.

Miksi en itse osannut toimia samoin?

Ehkä ensi kerralla osaan reagoida nopeammin?

Suomalaisesta pakolaisongelmasta

Maahanmuuttovirasto tulkitsee lapsen oikeuksien sopimusta niin, että epilepsiasta kärsivä nelivuotias syyrialaislapsi voi hyvin asua venäläisessä lastenkodissa, jos hänen matkustusasiakirjansa eivät oikeuta tulemaan Suomessa asuvan tädin luo. En tiedä, pitäisikö tämä nähdä niin, että virasto jakaa Venäjän lapsiasiamiehen näkemyksen, että Venäjällä lasten asiat ovat paremmin kuin Suomessa.

Joskus aikaisemmin olen täällä ihmetellyt nihkeää suhtautumista passittomiin somalialaisiin. Se, että kotimaassasi ei ole kahteenkymmeneen vuoteen ollut toimivaa keskushallintoa joka myöntäisi passeja, ei tietenkään ole riittävä perustelu passittomuudelle, kun asiasta keskustellaan suomalaisen kanssa. Tällä kertaa Maahanmuuttovirasto ei voi käsitellä nelivuotiaan syyrialaislapsen tapausta, koska oleskelulupahakemus on tehtävä sellaisesta maasta käsin, jossa hakija oleskelee laillisesti. Yllättäen sodan keskellä Syyriassa tällaisen paperirumban hoitaminen ei ole ihan yksinkertaista, varsinkin kun sieltä puuttuu Suomen lähetystö, jonka kanssa asiaa voisi hoitaa. Muutenkin tuntuu hieman erikoiselta vaatia oleskelua sotatoimialueella byrokratian rattaiden pyöriessä kun suomalainen viranomainen pohtii, onko sotaa pakenevalla perheellä ihan oikeasti syytä hakeutua ulkomaille turvaan.

Itse olin kuvitellut, että turvapaikanhakijoiksi haluttaisiin ensisijaisesti sellaisia, jotka oikeasti eivät voi turvallisesti oleskella siellä missä heillä on pidempiaikainen oleskelulupa, ja muiden hakemukset olisivat systeemin kannalta vain ylimääräistä kuormaa, joka on käsiteltävä asianmukaisesti vaikka turvapaikan myöntämiselle ei ole perusteita. Mutta minä en toki ole alalla, joten ehkä en vain ymmärrä.

Jotenkin mieleen pyrkii väistämättä Douglas Adamsin kirja Linnunradan käsikirja liftareille ja siinä esitellyt Vogonit, jotka tuhoavat Maan intergalaktisen moottoritien alta (valitusaika on mennyt umpeen, joten turha enää inistä, tieto oli kyllä saatavilla silloin kun asiaan olisi voinut vaikuttaa). Vogoneista kerrotaan kirjassa (ja Wikipediassa) mm. että he "eivät tekisi elettäkään pelastaakseen isoäitinsä traalilaisen sontiaismolottajapedon kynsistä ennen, kuin ovat saaneet asianmukaiset allekirjoitetut määräykset kolmena kappaleena, jotka on lähetetty hyväksyttäväksi, palautettu, lähetetty tarkastettavaksi, lausuntokierrokselle, hukattu, löydetty, alistettu kansanäänestykseen ja kompostoitu lopuksi kolmen kuukauden ajan ja käytetty uusiovessapaperin valmistukseen." Vaikka suomalainen byrokraatti on varmasti monin verroin miellyttävämpi olento kuin vogoni, joissain asioissa voi joskus olla vaikea nähdä eroa.

Ymmärrän toki, että olemme pieni maa, emmekä voi pelastaa kaikkia syyrialaislapsia. Mutta onnekkaasti meidän ei tarvitsekaan, heistä suurin osa ei suunnittele tänne tulemista. Sen sijaan tänne jo tulleiden syyrialaisten sukulaisten vastaanottaminen olisi monella tavalla järkevää, ja tähän EU-komissiokin jäsenmaita kannustaa.

Sukulaisten luo tulevalla pakolaisella on täällä omat turvaverkkonsa, jotka ovat sitä vankemmat, mitä enemmän lähisukulaisia tänne saadaan. Tämä pienentää yhteiskunnan kuormaa, kun tulijat tarvitsevat vähemmän tukitoimia kiitos maassa pidempään asuneen läheisen joka auttaa sopeutumaan uuteen kulttuuriin, sekä sen että esimerkiksi lasten hoitaminen sujuu helpommin kun ympärillä on lähisukua. Lisäksi maahamme tulleen on helpompi keskittyä yhteiskunnan pyörimisen kannalta olennaisiin asioihin kuten perheestään huolehtimiseen ja työntekoon, jos hänen mieltään ei jatkuvasti kalva huoli sodan keskellä kärsivistä tai muuten kauaksi joutuneista lähisukulaisista. Tämän ovat ymmärtäneet esimerkiksi onnistuneesta maahanmuuttopolitiikastaan kiitellyt kanadalaiset, mutta eivät suomalaiset.

Venäläisvankilassa viisumin päättymisen vuoksi istuvan äidin ja hänen tyttärensä tapauksessa majoituskin oletettavasti järjestyisi siskon nurkissa, periaatteessa meidän ei siis tarvitsisi tehdä heidän eteensä muuta kuin päästää heidät rajan yli. Toki epilepsiaa sairastavan lapsen hoidosta koituu kustannuksia, mutta on kohtuutonta kieltää lapselta suojelu hänen sairautensa takia, eikä missään kai ole sanottu että hänelle tarvitsisi antaa pysyvää oleskelulupaa. Jos hänellä on mahdollisuus elää jonkinlaisessa syyrialaisyhteisössä, kotiinpaluu on hänelle täysin mahdollista sodan loputtua.

Mutta byrokraatin on helpointa ripustautua säännöksiin, ja jatkuva hädänalaisten asioiden käsittely saattaa myös turruttaa. Varsinkin kun julkisuudessa palstatilaa saavat ne, joiden mielestä vastaanottamamme pakolaismäärät ovat tolkuttoman suuria, vaikka esimerkiksi Ruotsiin verrattuna ne ovat ennemminkin hyvin pieniä. Mutta mehän emme toki ole ruotsalaisia, vaan identifioidumme mieluummin johonkin pieneen kehitysmaahan, jolla ei ole resursseja huolehtia edes omista kansalaisistaan. Paitsi että moni niistäkin majoittaa pakolaisia monin verroin meihin nähden.

Johanna Korhonen miettii HS:n kolumnissaan myötatuntovajetta. Toisilla meistä menee niin hyvin, että se mahdollistaa elämän ilman omatuntoa. Toisilla meistä taas menee niin huonosti, että on houkuttelevaa suhtautua vihamielisesti niihin viimeisiin, jotka ovat vielä heikommalla, että olisi edes joku jota katsoa alaspäin. Yhtä kaikki jalkoihin jää se kaikkein puolustuskyvyttömin, tässä tapauksessa pieni, sairas ja perheestään erotettu lapsi.

Ja tähän yhteiskuntaan minun pitäisi omat lapseni kasvattaa.

Homosaation uhreista ja identiteetin rakentamisesta

Yksi teemoista, joita olen viime aikoina pyöritellyt päässäni, on uhri-identiteetti. En tiedä, miten yleinen ilmiö se on kansainvälisesti, mutta joskus tuntuu, että suomalaisille uhri-identiteetin rakentaminen on kovin rakas asia.

Uhri-identiteetti voi rakentua monella tavalla. Esimerkiksi, jos lapsi joutuu vuosikausia kestämään syrjintää, kiusaamista tai hyväksikäyttöä, uhrina oleminen tavallaan muodostuu osaksi hänen minäkuvaansa. Tämä lisää riskiä joutua syrjityksi, kiusatuksi ja hyväksikäytetyksi myös seuraavissa elämänvaiheissa. Näihin uhrikokemuksiin liittyy usein myös itsesyytöksiä, ajatus siitä että omat valinnat aiheuttivat lopputuloksen. Moni hyväksikäyttäjä myös uskottelee uhrille (ja kenties itselleenkin) että tapahtunut oli täysin uhrin oma vika.

Uhri-identiteetti lienee myös osa esimerkiksi palestiinalaista kansallis-identiteettiä, ovathan he kansa joka on tuomittu elämään pakolaisleireillä vailla toivoa paremmasta. Eivätkä he ole ainoita, samoja elementtejä on monien alkuperäiskansojen ryhmäidentiteeteissä. Uhreilla ei ole tulevaisuutta, jonka he voisivat menettää, ja siksi he ovat paitsi alttiita alkoholismille, myös otollista materiaalia terroristirekrytoinneille.

Mielenkiintoista on se, miten monella tavalla uhri-identiteettiä voi rakentaa. Baarit lienevät täynnä tarinoita vääriin miehiin rakastuneista petollisista naisista, irtisanomisista, opettajista jotka eivät kannustaneet, tai ylipäätään väärin rakennetusta systeemistä. Viikosta toiseen myös julkaistaan juttuja yhä uusista syrjityistä ryhmistä. Lihavia syrjitään, lapsia syrjitään, köyhiä syrjitään, ikääntyviä syrjitään, kehitysvammaisia syrjitään, lukihäiriöisiä syrjitään, erilaisia oppijoilta syrjitään. Hajamielisiä syrjitään, ja meitä vasenkätisiähän on syrjitty siitä päivästä lähtien, kun joku päätti mihin suuntaan kierrekorkki aukeaa.

Erilaisen kiusaamiseen löytyy aina syy, ja muiden unelmien lyttyyn nauraminen sekä oman osan kurjuudesta valittaminen ovat ilmeisesti suomalaisia kansallishuveja.

Itselleni hämmentävää on ollut huomata, että koska rasismiin suhtaudutaan nykyään paheksuvasti, rasistit kokevat olevansa uhreja, ja koska seksuaalivähemmistöt peräävät tasavertaista kohtelua, yllättävän monet tavallisiksi heteroiksi itseään kutsuvat kokevat olevansa uhreja. Ilmeisesti oikeus syrjintään on sekin saavutettu etuoikeus, josta on tuskallista luopua.

Tarkoitukseni ei ole vähätellä kenenkään kokemusta uhrina olemisesta tietyissä tilanteissa. Ei ole mielekästä verrata perheensä murhat nähneen ja omaisuutensa menettäneen kidutuksen uhrin kokemuksia vaikkapa siihen ahdistukseen, jota joku kokee joutuessaan sen tosiseikan eteen, että myös homot ovat tavallisia ihmisiä jotka tekevät ja unelmoivat tavallisia asioita. Molemmilla on oikeus omaan suruunsa. Eikä ole mielekästä syyttää uhria omasta kohtalostaan, vaikka joskus ehkä kannattaisikin katsoa peiliin. Meistä jokaisella on uhrikokemuksia, eikä niistä pienimmäistäkään tarvitse vähätellä, mutta kaikki niistä eivät ole niin merkittäviä, että niiden varaan kannattaisi lähteä rakentamaan identiteettiään. Oikeasti traumatisoituneella ihmisellä ei välttämättä ole muuta vaihtoehtoa, mutta valtaosalla meistä on.

Uhri-identiteetin ongelma on itsesäälissä rypemisen houkuttelevuus. On niin helppoa syyttää muuta maailmaa omista onnettomuuksistaan, ja elää kuvitelmassa että jos se joku ihminen ei olisi silloin kohdellut väärin niin minäkin olisin nyt menestyvän suuryrityksen toimitusjohtaja. Mutta se ainoa mahdollisuuksien ikkuna elämässäni sulkeutui, kun sitä toista ihmistä suosittiin toissijaisten asioiden perusteella, ja minä jäin syrjään. Vaihtoehtoisesti voi myös ajatella että miksi minä edes yrittäisin mitään, kun en kuitenkaan kelpaa mihinkään. Keskeistä on, etä uhrin ei tarvitse poistua omalta mukavuusalueeltaan, koska hän kärsii mielestään riittävästi sielläkin.

Parhaitenkaan toimiva hyvinvointiyhteiskunta tai empaattisinkaan yhteisö ei kuitenkaan voi antaa uhrille menestystä. Uskomalla toiseen, hyväksymällä tämän omana itsenään ja pakottamalla kokeilemaan jotakin uutta voi antaa toiselle voimaa päästä eteenpäin, mutta se liike kohti parempaa lähtee yksilöstä itsestään. Eteenpäin pääsee vain luopumalla uhri-identiteetistä ja rakentamalla itse itselleen menestyjän identiteetin.

Tämä on toki vaikeaa, koska pitäisi ihan itse keksiä, mikä olisi se asia missä voisi omaa menestystään lähteä rakentamaan. Mahdollisuuksiin tarttuminen olisi valtava hyppy uuteen ja tuntemattomaan, eikä se edes takaa menestystä. On paljon helpompaa olla kiukutteleva, piikittelevä tai apaattinen uhri, joka ärtyy epäonnistumisten odottamisesta niin, että kylvää itselleen jatkuvasti uusia pettymyksiä. Samalla sitä helposti tuottaa uhrikokemuksia niille, joiden kanssa on tekemisissä.

Luin joskus lehtiartikkelia, jossa kerrottiin, miten kehitysmaissa monilla ihmisillä on suuria unelmia omasta tulevaisuudestaan. Näiden unelmien saavuttaminen saattaa tuntua ulkopuolisesta hyvin epätodennäköiseltä, mutta niitä kohti ponnisteleminen ja usko siihen, että joku päivä minä vielä olen jotain suurta, antaa elämälle merkitystä puutteen ja rankkojen elämänkokemusten keskellä. Ja joskus voi käydä niin, että unelma toteutuu, ja yhdessä hengaileva polion runtelema katusoittajajoukko lennätetään Eurooppaan keikalle.

Menestyksen kannalta tärkeintä ei olekaan se, miten täydellinen siellä jossain syvällä sielusi syövereissä olet, vaan mitä siitä teet.

Tästä syystä uhri-identiteettiä ei myöskään pidä tuputtaa toiselle. Esimerkiksi maahanmuuttajat tarvitsevat menestyksen mahdollisuuksia, eivät kohtelua uhreina. Toki unohtamatta sitä tosiseikkaa, että oikeasti traumatisoituneet voivat tarvita myös esimerkiksi terapiapalveluita. Ja että syrjintä on todellinen ilmiö, joka tulee ottaa vakavasti, sillä se voi merkittävästi heikentää yksilöiden mahdollisuuksia tehdä parhaansa yhteiskunnan hyväksi, oli syrjinnän syy sitten mikä tahansa.

Sillä niin epäreilua kuin se onkin, uhri on aina nokkimisjärjestyksessä alimmaisena. Hänen osansa on syrjintä, halveksunta ja hyväksikäyttö. Mitä omemmakseen huonon ihmisen identiteetin ottaa, sitä enemmän sen myös elää todeksi.

Kuitenkin joskus jopa sodan keskellä eläneet, lapsena orjiksi myydyt tai muuten monin tavoin lähtökohdiltaan heikossa asemassa olevat ihmiset voivat kasvaa ulos uhri-identiteetistään ja elää unelmiaan todeksi. Miksi se olisi mahdotonta hyvinvointiyhteiskunnan kasvatille?

Jos toivoa ei näy tänään, ehkä sitä näkyy huomenna. Pitää vain katsoa eteenpäin.

Vihasta, häpeästä ja erilaisuudesta

Suomalaisen yhteiskunnan yksi suurimmista ongelmista on kyvyttömyytemme sietää erilaisuutta. Viime aikoina tähän liittyen on ollut monenlaista keskustelua ainakin koulujen työskentelyilmapiiristä, lasten yksinäisyydestä, rasismista, vihapuheesta ja ahdistelusta.

Olemme erilaisia, ja tietenkin jokaisella on oikeus tuohtua siitä, että joku toinen on riittävän tyhmä ollakseen eri mieltä. On myös oltava oikeus kertoa omia mielipiteitään. Näin riippumatta siitä, haluaako rajoittaa vai lisätä maahanmuuttoa, tai äänestääkö vihreitä vai perussuomalaisia. Ei ole myöskään pakko hakeutua sellaisten ihmisten seuraan, joiden olemuksessa jokin ärsyttää itseä.

Pitäisi kuitenkin ymmärtää, että ihminen on muutakin kuin jokin yksittäinen piirteensä tai mielipiteensä. Vaikka toisen sukupuoli, ihonväri, uskonto, seksuaalinen suuntautuminen tai poliittiset näkemykset poikkeavat omista, hänen arkielämänsä saattaa silti muistuttaa yllättävän paljon omaani. Hänenkin elämässään toistuvat piipahdukset lähikauppaan hakemaan maitoa ja leipää, töistä kotiin kiirehtiminen jotta ehtisi viettää aikaa perheensä kanssa, kanavasurffailu olohuoneen sohvalla tai muut vastaavat tavanomaiset asiat. Hänkin on huolissaan lastensa tulevaisuudesta, rahojen riittävyydestä, ikääntyvien vanhempiensa jaksamisesta tai suosikkiurheiluseuransa pärjäämisestä. Hänelläkin on talvella nuha. Hänelläkin on oikeus odottaa bussia lähipysäkilläni, tai ottaa aurinkoa sillä rannalla, jolla tykkään itse käydä kesäisin.

Miksi pitää väenväkisin etsiä toisista niitä erottavia piirteitä, jos ne häiritsevät omaa elämää?

Ihminen, joka uhkaa tappaa toisen lapset tai puhkoo tämän autonrenkaat vain siksi, että se toinen on eri mieltä, ei ole juurikaan sen parempi ihminen kuin intialainen lapsenraiskaaja. Molemmat teot kielivät asenteesta, että tuo toinen yksilö on vähemmän arvokas, hänen tunteistaan ja oikeuksistaan ei tarvitse välittää. Että häntä saa käyttää välineenä omien impulssien toteuttamiseen välittämättä siitä, että se vaikuttaa hänen kykyynsä luottaa muihin ihmisiin ja mahdollisuuksiinsa elää normaalia elämää.

Vihapuheessa ja siihen liittyvässä ahdistelussa kuvottavinta onkin se, että juuri nämä ikävät vaikutukset, toisen sielun arpeuttaminen, ovat teon motiivina. Että tarkoitus on muuttaa toinen näkymättömäksi, olemattomaksi, vain siksi että hän on erilainen.

Yhteistä näille teoille on myös se, että perinteisesti uhrit ovat tunteneet häpeää tapahtuneesta. Tekijöiden kyvystä häpeäntunteeseen on vaikea sanoa, kun toiset vähättelevät tekemisiään, ja toiset pitävät huolen etteivät jää kiinni.

Uhrin häpeä on looginen reaktio anarkistisessa yhteiskunnassa, jossa tavallinen ihminen ei voi odottaa vastaantulijan toimivan minkään häveliäisyyden tai kohtuullisuuden sääntöjen mukaisesti. Hengissä selviytymisen kannalta tärkeintä ei ole se, kuka on oikeassa, vaan se että valitsee ne toimintatavat, joilla todennäköisyys silmittömän väkivallan uhriksi joutumiselle on mahdollisimman pieni. Tämä tarkoittaa harmaaseen massaan sulautumista, suomalaista perushyvettä, joka pitää huolen että yrittäminen ja innovaatiot eivät ikinä tule maassamme olemaan kuin niiden harvojen harrastus, joiden itsetunto kestää naurunalaisen friikin aseman. Toinen vaihtoehto on hankkia luotiliivit, ampuma-ase ja kouluttautua ninjaksi. Tämän vaihtoehdon yhteiskunnallisia vaikutuksia voi pohtia vaikkapa selatessaan uutisia Yhdysvaltain kouluampumisista.

Tähänkö suuntaan haluamme yhteiskuntaamme kehittää? Jos tämä on suomalaisiksi patriooteiksi itseään kutsuvien tavoite, voin vain hämmästellä, kenen etua he kuvittelevat ajavansa.

Kuria vai empatiaa?

Lasten huonoa käytöstä ruotiva keskustelu pyörii yleensä kurin käsitteen ympärillä. Olen alkanut epäillä, mennäänkö tässä jo lähtökohtaisesti harhaan.

Kuri on toki kaikkea muuta kuin turha käsite kasvatuksessa. On opittava kurinalaisuutta pystyäkseen tylsään puurtamiseen, joka edeltää lähes kaikkia mukavia ja onnistumisen elämyksiä tarjoavia huippukokemuksia. On oltava rajat, jotta lapsi ei aiheuttaisi vaaraa itselleen tai muille. Mutta kuri yksin ei riitä.

Puhutaan ulkoisesta ja sisäisestä motivaatiosta. Ulkoinen motivaatio on sitä, että ihminen voi tehdä tylsääkin työtä, kun siitä maksetaan riittävästi palkkaa. Se on myös sitä, että yksilö ei tee sellaisia ilkitöitä, joista jäisi kiinni. Hän oppii tekemään pahojaan, kun kukaan ei näe, kuten monet känniovelat aikuiset sotkiessaan paikkoja. Hän oppii myös pakoilemaan vastuuta ja syyttämään muita, jos epäilee, että omista teoista voi seurata rangaistus.

Sisäinen motivaatio taas on sitä, että teen jotakin, koska nautin siitä. Se on myös pahanteon välttämistä siksi, että ei halua tehdä pahaa. Tässä kohtaa pääsemme empatian käsitteeseen.

Empaattinen ihminen ei tarkoituksella loukkaa toista, koska hänelle tulee itselleen siitä paha mieli. Jos hän loukkaa toista vahingossa tai ajattelemattomuuttaan, hänen rangaistuksekseen riittää ymmärrys siitä, että on aiheuttanut vahinkoa. Hän myös oppii tästä välttämään vahinkoon johtanutta tekoa, ei rangaistukseen johtanutta kiinni jäämistä. Empaattinen ihminen saattaa jopa oma-aloitteisesti kertoa aiheuttamastaan vahingosta, koska tilanteen korjaaminen ja anteeksipyyntö ovat ainoat todelliset asiat, jotka voivat helpottaa hänen tuskaansa. Toinen vaihtoehto on oman teon merkityksen vähättely ja kieltäminen, eräänlainen itsepetos mielenrauhan säilyttämiseksi.

Väitänkin siis, että hyväkäytöksisiä lapsia haluavan isän tai äidin on tarpeellisempaa keskittyä lapsen empatiakyvyn kehittämiseen, kuin rangaistusten jakelemiseen rikkeistä.

Miten empatiakyky sitten kehittyy? Varhaislapsuudessa keskeistä on lapsen kokemus siitä, että hän on tärkeä. Tämä tunne tulee läheisyydestä, turvallisuudesta, hoitajien positiivisista tunteista lastaan kohtaan, sekä lapsen tarpeisiin vastaamisesta. Täydellisiä vanhempien ei tarvitse olla, eikä vauvan tai taaperon todellakaan tarvitse olla tauotta äidin sylissä, vaan eräänlainen hoivan minimitaso täytyy toteutua. Näin luodaan perusta sille, että empatiakyky ylipäätään voi kehittyä.

Isomman lapsen kanssa empatiaa voi kehittää esimerkiksi keskustelemalla erilaisista tilanteista ja siitä, miltä eri osapuolista on niissä mahtanut tuntua. Tätä voi tehdä kirjojen ja tv-ohjelmien äärellä, sekä keskusteltaessa jälkikäteen tilanteista, joissa joku on tehnyt jotakin väärin.

Lisäksi tietysti lasta on kiellettävä ja estettävä silloin, kun tilanne on päällä. Alle kolmivuotiaan kanssa keskustelumahdollisuudet ovat hyvin rajalliset, he tarvitsevat hyvin konkreettisesti aikuisen tukea pystyäkseen toimimaan oikein. Isompien lasten voi antaa enemmän myös selvitellä tilanteita keskenään, ja aikuiset auttavat tarvittaessa jälkipyykissä.

Alppilan koulun julkisuudessa puiduista tapahtumista on julkaistu opetusviraston lausunto. Sen mukaan kohuun johtanut konflikti alkoi erityisoppilaan empatianosoituksesta. Hän yritti saada opettajan ymmärtämään, että tämä oli pahoittanut toisen oppilaan mielen. Oppilaan virhe ei ollut pahanilkisyys vaan se, ettei hän ymmärtänyt olevansa sellaisessa asemassa suhteessa tähän kyseiseen opettajaan, ettei hänen viestillään ollut toiveita mennä perille. Opettajan huoleton suhtautuminen tapahtuneeseen taas viittaa vähäiseen empatiakykyyn, tai vaihtoehtoisesti empatiaan liittyvään suojautumismekanismiin vähättelemällä omien tekojen merkitystä.

Toisen käden tietoihin tukeutuen on vaikea päätellä, mikä tulkinta tapahtuneesta on oikea. Täytyy kuitenkin muistaa, että kaikki erityisoppilaat eivät ole narsistisia rikollisenalkuja. Heidän joukossaan on eri tavoin kehitysvammaisia lapsia, joilla saattaa esimerkiksi olla voimakas eläytymisen ja empatian kyky suhteessa iloon ja suruun, mutta vähäinen kyky ymmärtää hierarkioita tai toisen ihmisen ärtymystä. Jos tätä ei ymmärrä, ei käsittääkseni sovellu erityisopettajaksi.

Lisäksi terveilläkin teini-ikäisillä on todettu mm. vaikeuksia erottaa toisen ihmisen osoittamia pelon ja vihan tunteita toisistaan, mikä vaikeuttaa heidän toimintaansa konfliktitilanteissa. Tämä johtuu siitä, että heidän aivonsa tekevät niin paljon töitä muuttuakseen lapsen aivoista aikuisen aivoiksi, että tietyt jo opitut taidot heikkenevät väliaikaisesti. Tämä selittää ison osan murrosikäisten ärsyttävyydestä, ja sen kanssa on valitettavasti pakko elää, jos opettaa yläkoulussa.

En tiedä, olivatko perusteet opettajan irtisanomiselle juridisesti riittävät. Kuitenkin opetusviraston selvitys, yhdistettynä opettajan tukikampanjaan liittyvään uhrina olleen oppilaan ja hänen perheensä mustamaalaamiseen, saavat minut epäilemään, että ratkaisu oli oikea.

Niin tai näin, ratkaisun tekivät rehtori ja opetusvirasto, eivät oppilas ja hänen vanhempansa. Empatiakyvyn omaavat sivistyneet aikuiset pystynevät jättämään heidät rauhaan asiasta keskustellessaan.

Voinko olla avuksi?

Lapsiin kohdistuva väkivalta hätkähdyttää aina. Yhden kahdeksanvuotiaan tytön kohtalo on kuitenkin vihdoin tuonut julkisuuteen muutakin kuin tirkistelyjournalismia ja moralisoivaa nettikeskustelua. On tuotu esiin lastensuojelun ja lapsiperhepalveluiden riittämättömät resurssit sekä peräänkuulutettu muutosta suomalaiseen kulttuuriin, jossa toisten asioihin ei puututa. Ihmisten auttamishalu on tullut esiin mm. siinä, että tukiperhetoiminnasta ollaan oltu tavallista kiinnostuneempia.

Hätkähdyttävää on mm. se, että noin 900 lasta jonottaa parhaillaan vapaaehtoisvoimin pyörivään palveluun, jossa lapsi saa noin kerran kuukaudessa lomailla ihan tavallisessa perheessä, jotta omat vanhemmat saisivat hengähtää välillä.

Kysymys kuuluu, ovatko nämä kaikki lapset todella sellaisia, joilla ei ole yhtään kohtuullisen lähellä asuvia sukulaisia jotka voisivat hoitaa heitä välillä, ei yhtään naapuria tai ystävää, joka voisi tarjota vastaavaa apua ilman että asiaa tarvitsee yhdistystoiminnan kautta erikseen organisoida? Vanhempien hengähtämistarvehan usein täyttyy sillä että pääsee viikottain lenkille, saa silloin tällöin nukkua kunnon yöunet, ja on joskus mahdollisuus istua iltaa kavereiden kanssa ilman lapsenhoitovelvoitetta.

Suomalainen ongelma ei ole vain siinä, että olemme sokeita lähellämme olevien hädälle, vaan siinä että olemme yllättävän sokeita toisiemme suhteen ylipäätään. Eikö pitäisi olla ihan luontevaa kysyä naapurilta kuulumisia ja tarjota apuaan, jos näyttää yhtään siltä että hänellä on ongelmia löytää aikaa elämänsä pyörittämiseen? Eikö vastaavasti pitäisi olla ihan luontevaa kysyä lapsensa ystävän vanhemmilta vakiokyläilyaikaa, jos ei muuten saa järjestettyä hengähdystaukoja itselleen?

Neuvojen tai avun tyrkyttäminen voidaan toki kokea tunkeilevaksi tai jopa arvostelevaksi. Kuitenkin, vaikka hyväntahtoisesti lausuttu "voinko olla jotenkin avuksi" herättää todennäköisesti suurta hämmästystä ja tuottaa kielteisen "ei tartte auttaa"-henkisen vastauksen, jo pelkästään sen kuuleminen saattaa tehdä toisen arjesta hieman kevyempää.

Oikeat vastaukset

Oletko koskaan ollut tilanteessa, jossa leikki-ikäisestä pitäisi saada puristettua ulos epämiellyttävä totuus? Siis esimerkiksi, löydät tyypin hiljaisena ja vähän ovelan näköisenä pöydän äärestä, ja vieressä on avoin lääkepurkki. Kyse voi toki olla myös jostain paljon vaikeammin selvitettävästä asiasta, kuten kiusaamiseen, ahdisteluun tai kiristämiseen liittyvistä epäilyistä.

On hämmästyttävää, miten pieni lapsi ymmärtää, että oikeat vastaukset ovat jotain ihan muuta kuin kylmä totuus. Että kiusallisesta tilanteesta pääsee nopeiten pois, kun lukee toisen olemuksesta, millaisen vastauksen tämä haluaa, ja antaa sen. Tämä kyky tulee paljon ennen kuin lapsi edes oppii kunnolla erottamaan kylmät faktat oman mielikuvituksensa tuotteista.

Rangaistuksen pelko ei ainakaan auta totuuden selvittämisessä. Ei myöskään se, jos aikuinen on jo valmiiksi niin poissa tolaltaan, että häntä tekee mieli vähän suojella järkyttäviltä tosiasioilta. Sosiaalisen tilanteen kannalta oikeiden vastauksien antaminen on silloin paljon helpompaa kuin edes lähteä itse miettimään, mitä tarkalleen ottaen tulikaan tehtyä.

Miten siis lapsen saisi ymmärtämään, että hänen oman parhaansa vuoksi olisi ehdottoman tärkeää saada selville, mitä ihan oikeasti tapahtui?

Entä jos kyse ei edes ole hänen omasta parhaastaan, vaan jonkun toisen? Kuinka totuuden kertomisen välttämättömyyden voi silloin perustella?

Tästä syystä minun on myös täysin mahdotonta ymmärtää niitä, jotka puolustavat kidutuksen käyttämistä kuulustelukeinona. Jos jo taapero tietää, että ahdistavan tilanteen saa päättymään parhaiten selvittämällä, mikä on se kuulustelijan ennakkokäsitys jota kannattaa vahvistaa, miksi aikuinen toimisi sen rehellisemmin? Supervaarallisen terroristin koulutukseen tämä varmaankin kuuluu, ja viattomalla sivullisella ei ole muuta mahdollisuutta kuin oppia tämä asia kantapään kautta.

Toisen vahingoittaminen on keino johon turvaudutaan nurkkaan ahdistettuna, kun ei tiedetä mitään tapaa jolla asioita pystyttäisiin edistämään. Tähänhän vetoavat myös kuritusväkivallan puolustajat, joiden mielestä lapsen satuttaminen on hyväksyttävää silloin kun mikään muu ei auta.

Mikähän heidät saa kuvittelemaan, että se satuttaminen auttaisi?

Surun äärellä

Traagiset tapahtumat nostavat ymmärrettävästi esiin kysymyksen siitä, onko aseiden hankkiminen liian helppoa. Ampuma-aseet ovat kuitenkin vain yksi lukuisista mahdollisista välineistä toisen satuttamiseen ja tappamiseenkin. Vaikka niitä koskevalla säätelyllä pystytäänkin tehokkaasti parantamaan yhteiskunnan turvallisuutta, tämä keino ei yksin riitä, eikä suhteellisen tiukan säätelyn tiukentaminen entisestään välttämättä edes auta asiaa.

Ongelmaa voidaan lähestyä myös toisesta näkökulmasta. Julmien tekojen taustalla on usein tekijän toivottomuus. Tunne kaiken menettämisestä avioeron yhteydessä tai kokemus jatkuvasta kiusaamisesta ajavat yksilön umpikujaan, josta ei näy muuta ulospääsyä. Olisiko mahdollista miettiä keinoja, joilla entistä harvempi joutuisi tähän tilanteeseen?

Kiusaamisen vähentämiseen ei ole yhtä helppoa ratkaisua. Jokainen voi kuitenkin arkisissa kohtaamisissaan miettiä, miten itse voisi parantaa maailmaa tässä suhteessa. Kuinka voisi omalla esimerkillään tukea lasten empatiakyvyn kehittymistä, ja sitä että ketään ei hyljeksittäisi vain siksi että tämä on jollain tapaa erilainen. Voisiko itse ottaa paremmin muiden tunteet huomioon, tai voisiko mennä väliin kun näkee tilanteen, jossa porukalla kiusataan yhtä, oli tämä sitten lapsi tai aikuinen. Voisiko pyytää anteeksi, jos epäilee loukanneensa toista.

Tärkeää on myös yksilön valmius kestää kohtaamiaan vaikeuksia. Kiusaamista on helpompi kestää, jos on myös kavereita. Omaan osaamiseen liittyvä itsetunto ei murru huonosta suoriutumisesta koulussa, jos ainevalikoima on riittävän laaja että joukosta löytyy myös jotain missä on hyvä. Työpaikan tai parisuhteen menettäminen ei aja umpikujaan, jos  elämässä on muutakin sisältöä ja muitakin menestyksen mittareita. Mitä erilaisempia teitä menestykseen on tarjolla, sitä helpompi on löytää paikkansa maailmassa, ja seistä tukevasti vaikka perustuksia horjutettaisiin. Epäonnistumiset ja vaikeudet voisi nähdä mahdollisuutena oppia ja etsiä uutta, eikä häpeänä.

Erityisen tärkeää on se, miten suhtaudumme toisen suruun. Kysymmekö kuulumisia menetyksen kokeneelta läheiseltämme, ja olemmeko valmiita myös kuuntelemaan vastauksen.

Ei ole keinoa poistaa tragedioita maailmasta, mutta pienillä teoilla voimme vaikuttaa siihen, ettei niistä niin herkästi synny uusia, entistä suurempia tragedioita.

Teetkö hyvää vai pahaa?

Taloudessamme on ehtymätön pyykkikori. Välillä tuntuu, että pesen pyykkiä vähintään koneellisen päivässä, eikä kori tunnu siitä edes mainittavasti vajuvan. Lapsiperheessä riittää pyykkiä, tiskiä ja murusia. Postiluukusta tulee joka päivä uutta roskaa pinoutumaan tasoille.

Välillä tulee ajatus, että vain tekemätön työ näkyy. Viedyn roskapussin huomaa, jos roskaämpäristä puuttuu uusi roskapussi. Kastelemattomat kukat, keskelle eteistä jääneet kengät ja kaoottinen keittiö näkyvät. Ja on niin vaikea löytää aikaa siihen, ettei mikään tekemätön osuisi silmään. Kaaos taas on helppo saada aikaan. Riittää, kun ei siivoa, tai tekee asiat huolimattomasti.

Toinen mikä näkyy, on tahallaan tehty vahinko. Paikkojen sotkeminen ja rikkominen on helppoa verrattuna siihen, millaisia ponnistuksia jälkien korjaaminen vaatii. Töhrijät pääsevät myös otsikoihin, vaikka harvoin omalla nimellään.

Usein tehty vahinko on omalla tavallaan melko harmitonta. Esimerkiksi julkisten kulkuvälineiden sotkeminen tai roskien jättäminen puistoon ei vahingoita ketään fyysisesti. Kuitenkin sotkuinen ympäristö tekee monen olosta turvattoman, ja osa sotkuista voi aiheuttaa onnettomuuksiakin. Siivoamiseen kuluu myös vuosittain valtavia summia rahaa. Vaikka niillä rahoilla ei pystyisikään pelastamaan kaikkia Somaliassa nälkää näkeviä tai poistamaan Suomesta terveydenhuollon jonoja, niillä saisi kuitenkin paljon hyvää aikaan, jos me kaikki kunnioittaisimme yhteistä tilaamme ja ymmärtäisimme siivota itse omat sotkumme.

Lisäksi törkyinen ympäristö voimistaa ennakkoluuloja. Meillä on tarve hallita ympäristömme uhkatekijöitä, ja teemme sen luonnostaan syyttämällä ”niitä muita”. Monella on pelottavan selkeä käsitys esimerkiksi siitä, millaisia ovat ne jotka äänestävät väärää puoluetta tai rukoilevat väärää jumalaa. Näitä samoja muita on helppo myös syyttää kaikesta, mikä tekee ympäristöstämme epämiellyttävän tai pelottavan. Koska ”me” emme tekisi mitään niin älytöntä, ”niiden muiden” täytyy olla syyllisiä. Sotkuinen ympäristö saa meidät pelkäämään naapureitamme.

Hyväntekijät taas eivät juuri näy, muuten kuin silloin kun heitä erikseen palkitaan työstään. Toisaalta, yksittäisen ihmisen elämään voi olla suuri vaikutus sillä, että toinen kuuntelee tai vaikka antaa vähän rahaa silloin kun se ei itsellä riitä edes kotimatkaan. On myös hämmästyttävää huomata, miten helposti hyvä laitetaan kiertämään. Jaa omastasi pienen lapsen kanssa, ja kohta huomaat hänen tekevän saman ystävänsä kanssa. Me vain kiinnitämme huomiomme helpommin ongelmiin ja ristiriitatilanteisiin, ollen sokeita kaikelle hyvälle ympärillämme. Ehkä se kertoo siitä, että asiat ovat oikeasti aika hyvin, jos koemme ikävät asiat poikkeuksena normaalista?

Yksittäisistä valinnoista on joskus vaikea tietää, ovatko ne enemmän hyviä vai pahoja. Harvan elämä on myöskään niin harmoonista, että jaksaisi aina pyrkiä tekemään hyvää. Silti omia kohtaamisiaan muiden ihmisten kanssa voi miettiä siltä kantilta, pystyisikö tähän maailmaan tuomaan enemmän hyvää. Kun suhtautuu asioihin mieluummin kunnioituksella kuin pelolla ja ärtymyksellä, on helpompi löytää positiivinen tai edes myötätuntoinen lähestymistapa. Se auttaa joskus myös saamaan siivousapua, kun kodin kaaoksesta pitäisi päästä eroon.

Kuinka pitkälle se kantaa? Luotko itse enemmän yhteistyön vai pelon ilmapiiriä?

Ajatuksia inhimillisyydestä

Inhimillisyys on kiinnostava termi. Äkkiseltään ajatellen se voisi olla vastakohta vaikkapa eläimellisyydelle, siis jotain joka erottaa meidät muista olennoista. Toinen mahdollinen vastakohta on epäinhimillisyys, joka tarkoittanee lähinnä julmuutta.

Termiä käytetään eri tarkoituksiin. Toisaalta inhimillisyys on eräänlaista ihanteellista ihmisyyttä, kuten empaattisuutta ja auttavaisuutta. Toisaalta termiä käytetään kuvaamaan elämän epätäydellisyyttä. Teemme inhimillisiä erehdyksiä, ja koemme vaikeita mutta inhimillisiä tunteita kuten vihaa ja surua.

Inhimillisyys on myös tietyssä mielessä poliittinen termi, sillä sitä käytetään joskus arvottamaan ihmisiä tai ryhmiä, asettamaan meitä ikään kuin eri kasteihin. Kun joltain ryhmältä riistetään inhimillisyys, vedoten epäpuhtaaseen syntyperään, seksuaaliseen suuntautumiseen, sukupuoleen, ikään, poliittiseen tai uskonnolliseen vakaumukseen, tai melkeinpä mihin tahansa erottavaan piirteeseen, tämä ikään kuin oikeuttaa kyseisen ryhmän edustajiin kohdistuvan halveksunnan ja jopa raa'an väkivallan. Inhimillisellisemmillä yksilöillä on siis ylemmyytensä tuoma oikeutus toimia epäinhimillisesti niitä kohtaan, jotka ovat vähemmän inhimillisiä.

Eläimellisyys on eräänlainen pimeä puolemme: se on viettien varassa toimimista ja agressiivisuutta. Kuitenkin eläinten toimintaa tarkkailemalla löytää myös yllättävän paljon inhimilliseltä vaikuttavia asioita: surua, avuliaisuutta, neuvottelutaitojakin. Kun tietomme luomakunnasta lisääntyy, löydämme jatkuvasti uusia yhdistäviä tekijöitä meidän ja muiden lajien välillä. Esimerkiksi, vaikka kivun kokemus on varmasti erilainen selkärangattomalle kuin ihmiselle, ei ole syytä olettaa, että selkäranka olisi edellytys sille että voi tuntea kipua.

Mikä sitten todella erottaa meidät eläimistä? Yhtä lailla kuin sivistyksemme erottaa meidät eläimistä, myös suunnaton kykymme tehdä tahallista vahinkoa on ihmiselle melko ainutlaatuista. Tekninen kekseliäisyytemme ei ole tuottanut vain hyvinvointia, vaan myös mitä nerokkaimpia tapoja aiheuttaa kipua lajitovereillemme. Ehkä siis tietyssä mielessä juuri epäinhimillisyys on ihmiselle ainutlaatuinen ominaisuus.

Vaikka rauhallisen demokraattisen valtion asukkaan on vaikea nähdä itseään julmana kiduttajana ja teurastajana, kapitalismia edeltävä menestyneiden kansojen historia on ollut pitkälti julmuuksien historiaa. Vähemmistöjä on sorrettu, valloitettujen alueiden kansoja on murhattu ja orjuutettu, ja rikollisia on silvottu julkisesti. Sodan keskellä selviytyminen on tärkeintä, ja sota myös tuo esiin epäinhimilliset puolemme. Eurooppalaiset ovat maailmalle levittäytyessään olleet aivan yhtä brutaaleja ja pahempiakin kuin nykypäivän islamistiterroristit. Se, että taloudellisen menestyksemme ja koulutuksemme myötä olemme päässeet tilanteeseen, jossa nuo teot kauhistuttavat meitä, ei tarkota ettemme voisi ympäröivän tilanteen muuttuessa toimia vastoin nykyisiä periaatteitamme.

Kuitenkin niin kauan, kuin jaksamme yhteistuumin tuomita epäinhimilliset teot, sekä osoittaa myötätuntomme ja tukemme noiden tekojen uhreille omaisineen, meillä on toivoa, että maailma kaikesta huolimatta muuttuu paremmaksi paikaksi. Tästä toivosta en halua luopua.