Yksi teemoista, joita olen viime aikoina pyöritellyt päässäni, on uhri-identiteetti. En tiedä, miten yleinen ilmiö se on kansainvälisesti, mutta joskus tuntuu, että suomalaisille uhri-identiteetin rakentaminen on kovin rakas asia.
Uhri-identiteetti voi rakentua monella tavalla. Esimerkiksi, jos lapsi joutuu vuosikausia kestämään syrjintää, kiusaamista tai hyväksikäyttöä, uhrina oleminen tavallaan muodostuu osaksi hänen minäkuvaansa. Tämä lisää riskiä joutua syrjityksi, kiusatuksi ja hyväksikäytetyksi myös seuraavissa elämänvaiheissa. Näihin uhrikokemuksiin liittyy usein myös itsesyytöksiä, ajatus siitä että omat valinnat aiheuttivat lopputuloksen. Moni hyväksikäyttäjä myös uskottelee uhrille (ja kenties itselleenkin) että tapahtunut oli täysin uhrin oma vika.
Uhri-identiteetti lienee myös osa esimerkiksi palestiinalaista kansallis-identiteettiä, ovathan he kansa joka on tuomittu elämään pakolaisleireillä vailla toivoa paremmasta. Eivätkä he ole ainoita, samoja elementtejä on monien alkuperäiskansojen ryhmäidentiteeteissä. Uhreilla ei ole tulevaisuutta, jonka he voisivat menettää, ja siksi he ovat paitsi alttiita alkoholismille, myös otollista materiaalia terroristirekrytoinneille.
Mielenkiintoista on se, miten monella tavalla uhri-identiteettiä voi rakentaa. Baarit lienevät täynnä tarinoita vääriin miehiin rakastuneista petollisista naisista, irtisanomisista, opettajista jotka eivät kannustaneet, tai ylipäätään väärin rakennetusta systeemistä. Viikosta toiseen myös julkaistaan juttuja yhä uusista syrjityistä ryhmistä. Lihavia syrjitään, lapsia syrjitään, köyhiä syrjitään, ikääntyviä syrjitään, kehitysvammaisia syrjitään, lukihäiriöisiä syrjitään, erilaisia oppijoilta syrjitään. Hajamielisiä syrjitään, ja meitä vasenkätisiähän on syrjitty siitä päivästä lähtien, kun joku päätti mihin suuntaan kierrekorkki aukeaa.
Erilaisen kiusaamiseen löytyy aina syy, ja muiden unelmien lyttyyn nauraminen sekä oman osan kurjuudesta valittaminen ovat ilmeisesti suomalaisia kansallishuveja.
Itselleni hämmentävää on ollut huomata, että koska rasismiin suhtaudutaan nykyään paheksuvasti, rasistit kokevat olevansa uhreja, ja koska seksuaalivähemmistöt peräävät tasavertaista kohtelua, yllättävän monet tavallisiksi heteroiksi itseään kutsuvat kokevat olevansa uhreja. Ilmeisesti oikeus syrjintään on sekin saavutettu etuoikeus, josta on tuskallista luopua.
Tarkoitukseni ei ole vähätellä kenenkään kokemusta uhrina olemisesta tietyissä tilanteissa. Ei ole mielekästä verrata perheensä murhat nähneen ja omaisuutensa menettäneen kidutuksen uhrin kokemuksia vaikkapa siihen ahdistukseen, jota joku kokee joutuessaan sen tosiseikan eteen, että myös homot ovat tavallisia ihmisiä jotka tekevät ja unelmoivat tavallisia asioita. Molemmilla on oikeus omaan suruunsa. Eikä ole mielekästä syyttää uhria omasta kohtalostaan, vaikka joskus ehkä kannattaisikin katsoa peiliin. Meistä jokaisella on uhrikokemuksia, eikä niistä pienimmäistäkään tarvitse vähätellä, mutta kaikki niistä eivät ole niin merkittäviä, että niiden varaan kannattaisi lähteä rakentamaan identiteettiään. Oikeasti traumatisoituneella ihmisellä ei välttämättä ole muuta vaihtoehtoa, mutta valtaosalla meistä on.
Uhri-identiteetin ongelma on itsesäälissä rypemisen houkuttelevuus. On niin helppoa syyttää muuta maailmaa omista onnettomuuksistaan, ja elää kuvitelmassa että jos se joku ihminen ei olisi silloin kohdellut väärin niin minäkin olisin nyt menestyvän suuryrityksen toimitusjohtaja. Mutta se ainoa mahdollisuuksien ikkuna elämässäni sulkeutui, kun sitä toista ihmistä suosittiin toissijaisten asioiden perusteella, ja minä jäin syrjään. Vaihtoehtoisesti voi myös ajatella että miksi minä edes yrittäisin mitään, kun en kuitenkaan kelpaa mihinkään. Keskeistä on, etä uhrin ei tarvitse poistua omalta mukavuusalueeltaan, koska hän kärsii mielestään riittävästi sielläkin.
Parhaitenkaan toimiva hyvinvointiyhteiskunta tai empaattisinkaan yhteisö ei kuitenkaan voi antaa uhrille menestystä. Uskomalla toiseen, hyväksymällä tämän omana itsenään ja pakottamalla kokeilemaan jotakin uutta voi antaa toiselle voimaa päästä eteenpäin, mutta se liike kohti parempaa lähtee yksilöstä itsestään. Eteenpäin pääsee vain luopumalla uhri-identiteetistä ja rakentamalla itse itselleen menestyjän identiteetin.
Tämä on toki vaikeaa, koska pitäisi ihan itse keksiä, mikä olisi se asia missä voisi omaa menestystään lähteä rakentamaan. Mahdollisuuksiin tarttuminen olisi valtava hyppy uuteen ja tuntemattomaan, eikä se edes takaa menestystä. On paljon helpompaa olla kiukutteleva, piikittelevä tai apaattinen uhri, joka ärtyy epäonnistumisten odottamisesta niin, että kylvää itselleen jatkuvasti uusia pettymyksiä. Samalla sitä helposti tuottaa uhrikokemuksia niille, joiden kanssa on tekemisissä.
Luin joskus lehtiartikkelia, jossa kerrottiin, miten kehitysmaissa monilla ihmisillä on suuria unelmia omasta tulevaisuudestaan. Näiden unelmien saavuttaminen saattaa tuntua ulkopuolisesta hyvin epätodennäköiseltä, mutta niitä kohti ponnisteleminen ja usko siihen, että joku päivä minä vielä olen jotain suurta, antaa elämälle merkitystä puutteen ja rankkojen elämänkokemusten keskellä. Ja joskus voi käydä niin, että unelma toteutuu, ja yhdessä hengaileva polion runtelema katusoittajajoukko lennätetään Eurooppaan keikalle.
Menestyksen kannalta tärkeintä ei olekaan se, miten täydellinen siellä jossain syvällä sielusi syövereissä olet, vaan mitä siitä teet.
Tästä syystä uhri-identiteettiä ei myöskään pidä tuputtaa toiselle. Esimerkiksi maahanmuuttajat tarvitsevat menestyksen mahdollisuuksia, eivät kohtelua uhreina. Toki unohtamatta sitä tosiseikkaa, että oikeasti traumatisoituneet voivat tarvita myös esimerkiksi terapiapalveluita. Ja että syrjintä on todellinen ilmiö, joka tulee ottaa vakavasti, sillä se voi merkittävästi heikentää yksilöiden mahdollisuuksia tehdä parhaansa yhteiskunnan hyväksi, oli syrjinnän syy sitten mikä tahansa.
Sillä niin epäreilua kuin se onkin, uhri on aina nokkimisjärjestyksessä alimmaisena. Hänen osansa on syrjintä, halveksunta ja hyväksikäyttö. Mitä omemmakseen huonon ihmisen identiteetin ottaa, sitä enemmän sen myös elää todeksi.
Kuitenkin joskus jopa sodan keskellä eläneet, lapsena orjiksi myydyt tai muuten monin tavoin lähtökohdiltaan heikossa asemassa olevat ihmiset voivat kasvaa ulos uhri-identiteetistään ja elää unelmiaan todeksi. Miksi se olisi mahdotonta hyvinvointiyhteiskunnan kasvatille?
Jos toivoa ei näy tänään, ehkä sitä näkyy huomenna. Pitää vain katsoa eteenpäin.
sunnuntai 29. syyskuuta 2013
maanantai 23. syyskuuta 2013
Pakolaiset ja suomalaislasten etu
Jussi Halla-Aho sai hyvän syyn nousta taas otsikoihin hallituksen kaavailuista kasvattaa pakolaiskiintiötä syyrialaispakolaisten tilanteen helpottamiseksi. Moni suomalainen lienee kiiitollinen, ettei Ruotsissa ollut toisen maailmansodan aikaan merkittäviä poliittisia liikkeitä, jotka olisivat Halla-Ahon tavoin laskeneet pakolaislapsista yhteiskunnalle koituvia kustannuksia. Ja koska Perussuomalaiset eivät ole valmiita karsimaan maamme puolustusbudjettia, he tuskin itsekään pitävät täysin mahdottomana ajatusta, että myös Suomessa koittaisi vielä joskus taas aika, jolloin täältä on paettava sotaa.
Halla-Aho on kyllä oikeassa todetessaan, ettei 500 syyrialaispakolaisen tuominen Suomeen ole tehokkain mahdollinen tapa auttaa pakolaisia. Laittomina siirtolaisina kohti Eurooppaa pyrkiviä lienee jo kuollut matkalla enemmän. Kesällä pakolaisia arvioitiin olevan jo 1,7 miljoonaa. Tässä määrässä muutama sata Suomeen tulijaa ei juuri näy. Siksi apua on vietävä myös pakolaisleireille. (Toki perustelu avun paremmasta kohdentamisesta purisi paremmin, jos Persut eivät olisi niin kovin kärkkäitä arvostelemaan jokaista ulkomaille kaadettua tukieuroa.)
On kuitenkin kestämätöntä ajatella, että pakolaisia autettaisiin vain siellä, missä heitä on paljon. Syyrian naapurimailla on ennestään taakkanaan satojakin tuhansia pakolaisia Irakista ja Palestiinasta. Siihen verrattuna Suomen viime vuosien "holtittoman pakolaispolitiikan" myötä maahamme tulleiden määrä on aika pieni. Töihin tänne väliaikaisesti tai pysyvästi tulleita toki alkaa olla jo aika paljon.
Kun puhutaan lähes kahdesta miljonasta pakolaisesta, luulisi olevan selvää, ettei kaikia voida auttaa samalla tavalla. Jos meidän pieni ja kaukainen viisimiljoonainen kansamme ottaa vastaan 500 pakolaista, ehkä vastaavin kansainvälisin ponnistuksin olisi mahdollista saada pois pakolaisleireiltä suuruusluokkaa 100 000 pakolaista? Tämä on toki edelleen vain pieni osa pakolaisten kokonaismäärästä, mutta mietittäessä väliaikaisten majoitusratkaisujen ja ruuanjakelulogistiikan rakentamista on jo jonkin verran merkitystä sillä, jos ruokittavien suiden määrä vähenee sadalla tuhannella.
Julma tosiasia on, että kaikkia ei voida auttaa, ja että meidän on otettava huomioon myös muut velvoitteemme miettiessämme omia ponnistuksiamme syyrialaisten ahdingon lievittämiseksi. On kuitenkin vaikea nähdä, miten välinpitämättömyys toisten hädän edessä olisi suomalaislasten etu. Millaisia arvoja haluamme heille opettaa, että heikompaa ei tarvitse edes yrittää auttaa? Entä mitkä ovat omat mahdollisuutemme saada apua hädän hetkellä, jos ajattelemme aina ensin itseämme?
(Nälkäpäiväkeräykseen voi edelleen lahjoittaa netissä.)
Halla-Aho on kyllä oikeassa todetessaan, ettei 500 syyrialaispakolaisen tuominen Suomeen ole tehokkain mahdollinen tapa auttaa pakolaisia. Laittomina siirtolaisina kohti Eurooppaa pyrkiviä lienee jo kuollut matkalla enemmän. Kesällä pakolaisia arvioitiin olevan jo 1,7 miljoonaa. Tässä määrässä muutama sata Suomeen tulijaa ei juuri näy. Siksi apua on vietävä myös pakolaisleireille. (Toki perustelu avun paremmasta kohdentamisesta purisi paremmin, jos Persut eivät olisi niin kovin kärkkäitä arvostelemaan jokaista ulkomaille kaadettua tukieuroa.)
On kuitenkin kestämätöntä ajatella, että pakolaisia autettaisiin vain siellä, missä heitä on paljon. Syyrian naapurimailla on ennestään taakkanaan satojakin tuhansia pakolaisia Irakista ja Palestiinasta. Siihen verrattuna Suomen viime vuosien "holtittoman pakolaispolitiikan" myötä maahamme tulleiden määrä on aika pieni. Töihin tänne väliaikaisesti tai pysyvästi tulleita toki alkaa olla jo aika paljon.
Kun puhutaan lähes kahdesta miljonasta pakolaisesta, luulisi olevan selvää, ettei kaikia voida auttaa samalla tavalla. Jos meidän pieni ja kaukainen viisimiljoonainen kansamme ottaa vastaan 500 pakolaista, ehkä vastaavin kansainvälisin ponnistuksin olisi mahdollista saada pois pakolaisleireiltä suuruusluokkaa 100 000 pakolaista? Tämä on toki edelleen vain pieni osa pakolaisten kokonaismäärästä, mutta mietittäessä väliaikaisten majoitusratkaisujen ja ruuanjakelulogistiikan rakentamista on jo jonkin verran merkitystä sillä, jos ruokittavien suiden määrä vähenee sadalla tuhannella.
Julma tosiasia on, että kaikkia ei voida auttaa, ja että meidän on otettava huomioon myös muut velvoitteemme miettiessämme omia ponnistuksiamme syyrialaisten ahdingon lievittämiseksi. On kuitenkin vaikea nähdä, miten välinpitämättömyys toisten hädän edessä olisi suomalaislasten etu. Millaisia arvoja haluamme heille opettaa, että heikompaa ei tarvitse edes yrittää auttaa? Entä mitkä ovat omat mahdollisuutemme saada apua hädän hetkellä, jos ajattelemme aina ensin itseämme?
(Nälkäpäiväkeräykseen voi edelleen lahjoittaa netissä.)
lauantai 21. syyskuuta 2013
Arvoista, mielipiteistä ja analyyttisyydestä
Tämän päivän Hetero Pride ja sen ympärillä käyty keskustelu tuo mieleen monia asioita, ja yksi niistä on se, että päivastoin kuin moni tuntuu kuvittelevan, ihmisen arvoista ei voi päätellä hänen mielipiteitään, eikä mielipiteistään kykyä kriittiseen ja analyyttiseen ajatteluun.
Esimerkiksi, jos ajatellaan perinteisiä perhearvoja ja niihin liittyen avioliittoa näitä arvoja tukevana instituutiona, horjuttaako sitä todella Tahdon2013-kampanja, jossa homoseksuaaleille halutaan yhtäläiset oikeudet toteuttaa unelmiaan juuri perinteisten perhearvojen mukaisessa viitekehyksessä, vai ehkä enemmänkin monien modernien heteropariskuntien käsitys avioliitosta turhana patriarkaarisen ajan jäänteenä? Eikö Tahdon2013-kampanja juuri osoita sen, että homoseksuaalit ja heidän oikeuksiaan tukevat heterot pitävät perinteisiä perhearvoja tärkeinä? He vain katsovat niitä aavistuksen eri näkökulmasta kuin konservatiivit.
Toisaalta, paikoin on havaittavissa ajattelua, että ihmisen mielipiteet kehittyisivät väistämättä oikeiden mielipiteiden suuntaan ajattelun kehittyessä. Näin ei kuitenkaan ole. Useimmissa asioissa niin puolustaville kuin vastustavillekin mielipiteille on mahdollista esittää monen tasoisia argumentteja. Ajattelun kypsyys näkyy siinä, minkä tasoisia argumentteja ihminen käyttää mielipiteittensä perusteluun, ja minkä tasoisia perusteluja hän voi ymmärtää. Kyky kriittiseen ajatteluun on kykyä toisaalta kyseenalaistaa toisen esittämät väitteet perusteluineen, mutta myös kykyä kyseenalaistaa omia käsityksiään ja myöntää olleensa väärässä, jos omilta perusteluilta putoaa pohja. Yksi mitta sivistykselle on sen ymmärtäminen, että vastustajakin on muutakin kuin väärät mielipiteensä, eikä ihmisen oikeus suojaan fyysistä tai henkistä väkivaltaa vastaan ole kiinni siitä, mitä mieltä hän on jostain tietystä asiasta.
Lienee sanomattakin selvää, että ihminen, joka ei perustele omia näkemyksiään eikä pyri kaatamaan vastustajansa argumentteja, vaan hyökkää tämän henkilöä vastaan tai jopa uhkaa väkivallalla, ei osoita kovin kummoista kykyä analyyttiseen ajatteluun. Ja vaikka älykkyys, koulutus ja kiinnostus pohdiskeluun antavatkin eväitä järkiperäiseen päätöksentekoon, meitä kaikkia ohjaavat myös tunteemme ja arvomme, jotka vaikuttavat tapaamme reagoida tilanteisiin, ja saattavat myös estää ottamasta vastaan epämieluisaa informaatiota.
Hetero Priden puuhamies Jani Salomaa valittaa saaneensa julkiheterona niin paljon vihaa osakseen, että sellainen jyrkentää asenteita, ja toimii siten vähemmistöjen asiaa vastaan. Huomio on hyvä, ja toivottavasti hän itsekin nyt ymmärtää paremmin, miksi väkivallan, uhkailun, ilkivallan ja nöyryytyksen kohteeksi esimerkiksi ihonvärinsä tai seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi joutuneet saattavat joskus nähdä rasismia ja homofobiaa sielläkin missä sitä ei oikeasti ole.
Toivottavasti myös Hetero Pride -kulkuetta provosoimaan tulleet vastamielenosoittajat ymmärtävät, ettei heidän toiminnastaan ollut mitään hyötyä kenellekään. Moniarvoisen ja suvaitsevaisen maailman puolesta taisteleva ei voi alentua niiden tasolle, jotka pyrkivät vaientamaan vähemmistöt tukijoineen. Tasa-arvoista avioliittolakia vaativan kansalaisaloitteen on allekirjoittanut yli 160 000 henkeä. On täysin absurdi ajatus, että yksi Hetero Pride -kulkue voisi kerätä sellaisen määrän osallistujia, että se voisi vaikuttaa eduskunnan kohtaamaan paineeseen käsitellä lakiehdotus asiallisesti ja myös hyväksyä se.
Esimerkiksi, jos ajatellaan perinteisiä perhearvoja ja niihin liittyen avioliittoa näitä arvoja tukevana instituutiona, horjuttaako sitä todella Tahdon2013-kampanja, jossa homoseksuaaleille halutaan yhtäläiset oikeudet toteuttaa unelmiaan juuri perinteisten perhearvojen mukaisessa viitekehyksessä, vai ehkä enemmänkin monien modernien heteropariskuntien käsitys avioliitosta turhana patriarkaarisen ajan jäänteenä? Eikö Tahdon2013-kampanja juuri osoita sen, että homoseksuaalit ja heidän oikeuksiaan tukevat heterot pitävät perinteisiä perhearvoja tärkeinä? He vain katsovat niitä aavistuksen eri näkökulmasta kuin konservatiivit.
Toisaalta, paikoin on havaittavissa ajattelua, että ihmisen mielipiteet kehittyisivät väistämättä oikeiden mielipiteiden suuntaan ajattelun kehittyessä. Näin ei kuitenkaan ole. Useimmissa asioissa niin puolustaville kuin vastustavillekin mielipiteille on mahdollista esittää monen tasoisia argumentteja. Ajattelun kypsyys näkyy siinä, minkä tasoisia argumentteja ihminen käyttää mielipiteittensä perusteluun, ja minkä tasoisia perusteluja hän voi ymmärtää. Kyky kriittiseen ajatteluun on kykyä toisaalta kyseenalaistaa toisen esittämät väitteet perusteluineen, mutta myös kykyä kyseenalaistaa omia käsityksiään ja myöntää olleensa väärässä, jos omilta perusteluilta putoaa pohja. Yksi mitta sivistykselle on sen ymmärtäminen, että vastustajakin on muutakin kuin väärät mielipiteensä, eikä ihmisen oikeus suojaan fyysistä tai henkistä väkivaltaa vastaan ole kiinni siitä, mitä mieltä hän on jostain tietystä asiasta.
Lienee sanomattakin selvää, että ihminen, joka ei perustele omia näkemyksiään eikä pyri kaatamaan vastustajansa argumentteja, vaan hyökkää tämän henkilöä vastaan tai jopa uhkaa väkivallalla, ei osoita kovin kummoista kykyä analyyttiseen ajatteluun. Ja vaikka älykkyys, koulutus ja kiinnostus pohdiskeluun antavatkin eväitä järkiperäiseen päätöksentekoon, meitä kaikkia ohjaavat myös tunteemme ja arvomme, jotka vaikuttavat tapaamme reagoida tilanteisiin, ja saattavat myös estää ottamasta vastaan epämieluisaa informaatiota.
Hetero Priden puuhamies Jani Salomaa valittaa saaneensa julkiheterona niin paljon vihaa osakseen, että sellainen jyrkentää asenteita, ja toimii siten vähemmistöjen asiaa vastaan. Huomio on hyvä, ja toivottavasti hän itsekin nyt ymmärtää paremmin, miksi väkivallan, uhkailun, ilkivallan ja nöyryytyksen kohteeksi esimerkiksi ihonvärinsä tai seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi joutuneet saattavat joskus nähdä rasismia ja homofobiaa sielläkin missä sitä ei oikeasti ole.
Toivottavasti myös Hetero Pride -kulkuetta provosoimaan tulleet vastamielenosoittajat ymmärtävät, ettei heidän toiminnastaan ollut mitään hyötyä kenellekään. Moniarvoisen ja suvaitsevaisen maailman puolesta taisteleva ei voi alentua niiden tasolle, jotka pyrkivät vaientamaan vähemmistöt tukijoineen. Tasa-arvoista avioliittolakia vaativan kansalaisaloitteen on allekirjoittanut yli 160 000 henkeä. On täysin absurdi ajatus, että yksi Hetero Pride -kulkue voisi kerätä sellaisen määrän osallistujia, että se voisi vaikuttaa eduskunnan kohtaamaan paineeseen käsitellä lakiehdotus asiallisesti ja myös hyväksyä se.
maanantai 16. syyskuuta 2013
Ymmärtämisestä, hyväksymisestä ja argumentoinnista
Suomessa (ja ehkä muuallakin) kohtaa välillä sellaista ajattelua, että joitakin asioita ei saisi edes yrittää ymmärtää. Yksi esitetty väite tämän kannan takana on, että ymmärtäminen olisi hyväksymistä.
Itse en kuitenkaan näe paljoakaan yhteyttä ymmärtämisen ja hyväksymisen välillä.
Esimerkiksi, voin sanoa, etten ymmärrä juurikaan seksuaalivähemmistöjä. En kuitenkaan näe mitään syytä, miksi minulla pitäisi olla heistä ryhmänä jokin erityinen mielipide. Minulle on pohjimmiltaan varsin saman tekevää, millaisista asioista muut ihmiset fantasioivat, mitä he tekevät keskenään makuuhuoneissaan, tai tykkäävätkö he vaikkapa pukeutua hameeseen tai käyttää huulipunaa. Voin pitää heidän valintojaan näissä asioissa outoina, mutta se ei estä minua hyväksymästä heitä ihmisinä. Enkä näe että kyvyttömyyteni ymmärtää heidän valintojaan pakottaisi minua myöskään tuomitsemaan niihin liittyviä tekoja. Enhän minä ymmärrä sitäkään, miksi kukaan haluaa hankkia itselleen koiran tai harrastaa penkkiurheilua. Meidän kaikkien nyt vaan ei tarvitse olla samanlaisia.
Toisaalta, minun on myönnettävä, että ymmärrän jossain määrin sen, jos sellainen joka kokee ettei hänelle itselleen ole koskaan tarjottu menestymisen mahdollisuuksia, ja tuntee ettei ketään edes kiinnosta hänen kokemuksensa omasta syrjään jäämisestä, ei suoranaisesti ilahdu lukiessaan, miten paljon rahaa ja vaivaa laitetaan maahanmuuttajien kotouttamiseen ja pyrkimyksiin löytää heille töitä. Ymmärrän siis, että maahanmuutto voi joillekin ihmisille näyttää enemmän uhkalta kuin mahdollisuudelta. Mutta silti en hyväksy sitä, että lapsia uhkaillaan heidän ihonvärinsä tai puhumansa kielen perusteella, tai että ihmisiä pahoinpidellään näistä syistä. Samoin minun on paljon helpompi löytää ymmärrystä vaikkapa sille, että lapset ajautuvat kiusaamaan toisiaan, kuin hyväksyä se että näin tapahtuu eikä sitä aina saada loppumaan.
Ymmärtäminen antaa toki joskus eväitä hyväksymiseen. Esimerkiksi sen ymmärtäminen, että homoseksuaalisuus ei ole yksilön oma valinta, johon moderni viihdeteollisuus käännyttäisi pohjimmiltaan ihan tavallisia heteroita, auttaa hyväksymään sen että homoseksuaalisuus voi olla samalla tavalla näkyvä ilmiö kuin heteroseksuaalisuuskin. Samoin sen ymmärtäminen, että eri kulttuureista tulevilla on erilaisia tapoja ja odotuksia, auttaa hyväksymään sen että maahanmuuttajien kanssa asioita hoidettaessa voi tulla helpommin väärinymmärryksiä kuin asioitaessa saman kulttuurin kasvatin kanssa.
Toisaalta, ymmärtäminen antaa eväitä myös vasta-argumentointiin. Jokainen filosofian alkeisiin tutustunut tuntee tarinan Sokrateesta, joka vastustajansa argumentteja kuunnellen ja kysymyksiä esittäen johdatti tämän ymmärtämään omien väitteidensä hataruuden.
Jos olet varma että olet itse oikeassa, eikö ole turha pelätä vastustajan argumentteja, sillä niidenhän pitäisi kaikkien olla tavalla tai toisella kumottavissa? Jos taas et koskaan kuuntele niitä, et myöskään saa mahdollisuutta kertoa vastustajallesi, miksi hän on väärässä. Samanmielisten kesken paheksunnan lietsominen taas on vain turhaa pahan mielen aiheuttamista kaikille osapuolille.
Toisen kuunteleminen ei tarkoita, ettei hänen käsityksiään voisi kyseenalaistaa. Argumentointia voi myös opetella, sekään ei ole sisäsyntyinen taito.
Esimerkiksi Kokoomusnuoret kantavat ystävällisesti kortensa kekoon paremman keskustelukulttuurin kehittämiseksi tarjoamalla helppoa esimerkkimateriaalia niille, jotka haluavat harjoitella toisen näennäisargumentoinnin alas ampumista.
_____
lisäys 22.9.: Yllättävän hyvän esimerkin palstatilan tarjoamisesta "väärää" mieltä olevalle antaa Nyt.fi.
Itse en kuitenkaan näe paljoakaan yhteyttä ymmärtämisen ja hyväksymisen välillä.
Esimerkiksi, voin sanoa, etten ymmärrä juurikaan seksuaalivähemmistöjä. En kuitenkaan näe mitään syytä, miksi minulla pitäisi olla heistä ryhmänä jokin erityinen mielipide. Minulle on pohjimmiltaan varsin saman tekevää, millaisista asioista muut ihmiset fantasioivat, mitä he tekevät keskenään makuuhuoneissaan, tai tykkäävätkö he vaikkapa pukeutua hameeseen tai käyttää huulipunaa. Voin pitää heidän valintojaan näissä asioissa outoina, mutta se ei estä minua hyväksymästä heitä ihmisinä. Enkä näe että kyvyttömyyteni ymmärtää heidän valintojaan pakottaisi minua myöskään tuomitsemaan niihin liittyviä tekoja. Enhän minä ymmärrä sitäkään, miksi kukaan haluaa hankkia itselleen koiran tai harrastaa penkkiurheilua. Meidän kaikkien nyt vaan ei tarvitse olla samanlaisia.
Toisaalta, minun on myönnettävä, että ymmärrän jossain määrin sen, jos sellainen joka kokee ettei hänelle itselleen ole koskaan tarjottu menestymisen mahdollisuuksia, ja tuntee ettei ketään edes kiinnosta hänen kokemuksensa omasta syrjään jäämisestä, ei suoranaisesti ilahdu lukiessaan, miten paljon rahaa ja vaivaa laitetaan maahanmuuttajien kotouttamiseen ja pyrkimyksiin löytää heille töitä. Ymmärrän siis, että maahanmuutto voi joillekin ihmisille näyttää enemmän uhkalta kuin mahdollisuudelta. Mutta silti en hyväksy sitä, että lapsia uhkaillaan heidän ihonvärinsä tai puhumansa kielen perusteella, tai että ihmisiä pahoinpidellään näistä syistä. Samoin minun on paljon helpompi löytää ymmärrystä vaikkapa sille, että lapset ajautuvat kiusaamaan toisiaan, kuin hyväksyä se että näin tapahtuu eikä sitä aina saada loppumaan.
Ymmärtäminen antaa toki joskus eväitä hyväksymiseen. Esimerkiksi sen ymmärtäminen, että homoseksuaalisuus ei ole yksilön oma valinta, johon moderni viihdeteollisuus käännyttäisi pohjimmiltaan ihan tavallisia heteroita, auttaa hyväksymään sen että homoseksuaalisuus voi olla samalla tavalla näkyvä ilmiö kuin heteroseksuaalisuuskin. Samoin sen ymmärtäminen, että eri kulttuureista tulevilla on erilaisia tapoja ja odotuksia, auttaa hyväksymään sen että maahanmuuttajien kanssa asioita hoidettaessa voi tulla helpommin väärinymmärryksiä kuin asioitaessa saman kulttuurin kasvatin kanssa.
Toisaalta, ymmärtäminen antaa eväitä myös vasta-argumentointiin. Jokainen filosofian alkeisiin tutustunut tuntee tarinan Sokrateesta, joka vastustajansa argumentteja kuunnellen ja kysymyksiä esittäen johdatti tämän ymmärtämään omien väitteidensä hataruuden.
Jos olet varma että olet itse oikeassa, eikö ole turha pelätä vastustajan argumentteja, sillä niidenhän pitäisi kaikkien olla tavalla tai toisella kumottavissa? Jos taas et koskaan kuuntele niitä, et myöskään saa mahdollisuutta kertoa vastustajallesi, miksi hän on väärässä. Samanmielisten kesken paheksunnan lietsominen taas on vain turhaa pahan mielen aiheuttamista kaikille osapuolille.
Toisen kuunteleminen ei tarkoita, ettei hänen käsityksiään voisi kyseenalaistaa. Argumentointia voi myös opetella, sekään ei ole sisäsyntyinen taito.
Esimerkiksi Kokoomusnuoret kantavat ystävällisesti kortensa kekoon paremman keskustelukulttuurin kehittämiseksi tarjoamalla helppoa esimerkkimateriaalia niille, jotka haluavat harjoitella toisen näennäisargumentoinnin alas ampumista.
_____
lisäys 22.9.: Yllättävän hyvän esimerkin palstatilan tarjoamisesta "väärää" mieltä olevalle antaa Nyt.fi.
sunnuntai 8. syyskuuta 2013
Varhaiskasvatusta vai säilytyspalvelua
Hallitus kaavailee kotihoidontuen jakamista tasan vanhempien kesken. Ajatus isien patistamisesta hoitovapaalle on tervetullut, mutta keinon toimivuus on kyseenalainen, johtuen paitsi asenteista myös perheiden erilaisista tilanteista. Seurauksena oletettavasti entistä useampi alle kolmivuotias päätyy päivähoitoon. Kunnille tämä lisää paineita päiväkotien laajentamiseen. Kustannuksia minimoitaessa tämä tarkoittaa mm. eteistilojen laskemista leikkitilojen neliöihin, lastentarhanopettajien suhteellisen osuuden pienenemistä sekä sijaiskustannuksista säästämistä. Ryhmäkokoja kasvatetaan, mikä pahentaa myös päiväkotien infektiokierteitä. Tämä näkyy paitsi lasten terveydessä myös päiväkotien henkilökunnan sekä asiakasperheiden sairaspoissaoloina omasta työstään.
On kohtuutonta, että vanhempia syyllistetään kollektiivisesti lasten käytöshäiriöistä samalla, kun kotihoidon edellytykset viedään ja tilalle tarjotaan lasten säilytyspalvelua vailla valinnan ja vaikuttamisen mahdollisuuksia. Päiväkodeissa sijaisuuksia tekevät kertovat kauhutarinoita työyhteisöistä, joissa henkilökunta keskeyttää toistensa nälvimisen vain nälviäkseen hoidossa olevia lapsia. Tai kuinka aikuisia on ryhmässä niin vähän, että lasten selviytyminen päivästä hengissä on puhtaasti tuurista kiinni, ja varhaiskasvatus jää vain sanaksi virallisissa papereissa. Jo nyt moni päivähoidossa työskentelevä sanoo, ettei ikinä veisi omaa lastaan päiväkotiin, ellei ole ihan pakko. Ryhmäkokojen kasvaminen tuskin muuttaa heidän näkemyksiään valoisammiksi. Monelle perheelle se pakko kuitenkin tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan, ja tukimallien joustamattomuus vaikuttaa väistämättä monessa perheessä tätä pakkoa aikaistavasti.
Samaan aikaan päivähoidon laadusta keskusteleminen on kiellettyä. Koska kaikilla ei ole mahdollisuutta valita päivähoitopaikkaa, virallinen linja tuntuu olevan, että kaikkialla tarjotaan samaa (riittävän hyvää) palvelua, eikä muuta saa kenellekään kertoa. Jos jossain menee hyvin, se lienee lähinnä perustelu kiristää budjettia. Erästä päiväkotia kiellettiin mainitsemasta nettisivuillaan edes päiväkodin olevan heinäkuussa kiinni, koska tämä tieto voisi vaikuttaa päivähoitopaikkaa etsivän perheen päätöksiin.
Samalla kun käydään keskustelua koulukiusaamisesta ja nuorten syrjäytymisestä, voitaisiin katseet kohdistaa myös päivähoidon laatuun. Tehdäänkö siellä tarpeeksi henkilöstön kehittämiseksi? Kokeeko henkilöstö, että heille annetaan mahdollisuus tehdä työnsä hyvin? Onko työn sisällöllisen mielekkyyden säilyttäminen mahdollista? Viihtyvätkö työntekijät työssään riittävän hyvin, että he voivat tarjota lapsille kokemuksia, jotka auttavat näitä elämässä eteenpäin eivätkä esimerkiksi pue näille kiusatun, häirikön tai muuten ei-toivotun olennon roolia? Onko kunnilla toimintamalleja pahasti sairaiden työyhteisöjen tervehdyttämiseen tai hajottamiseen tilanteesta päivittäin ja vuosikausia kärsivien lasten hyvinvoinnin nimissä? Paperilla jokainen päiväkoti osaa näyttää hyvät raamit varhaiskasvatukselle, mutta kuinka monessa ne oikeasti toteutuvat?
Ongelmien korjaaminen maksaa, mutta usein kuultu totuus on että se maksaa sitä enemmän, mitä myöhäisemmässä vaiheessa työhön tartutaan. Hoivapalveluita ei voida tarkastella vain vastuullisen viraston kuluvan vuoden yksikkökustannuksien minimoinnin näkökulmasta. Vaikka niiden tuottamaa arvoa on vaikea mitata rahassa, tulisi myös laadun painaa vaakakupissa päätöksiä tehdessä.
On kohtuutonta, että vanhempia syyllistetään kollektiivisesti lasten käytöshäiriöistä samalla, kun kotihoidon edellytykset viedään ja tilalle tarjotaan lasten säilytyspalvelua vailla valinnan ja vaikuttamisen mahdollisuuksia. Päiväkodeissa sijaisuuksia tekevät kertovat kauhutarinoita työyhteisöistä, joissa henkilökunta keskeyttää toistensa nälvimisen vain nälviäkseen hoidossa olevia lapsia. Tai kuinka aikuisia on ryhmässä niin vähän, että lasten selviytyminen päivästä hengissä on puhtaasti tuurista kiinni, ja varhaiskasvatus jää vain sanaksi virallisissa papereissa. Jo nyt moni päivähoidossa työskentelevä sanoo, ettei ikinä veisi omaa lastaan päiväkotiin, ellei ole ihan pakko. Ryhmäkokojen kasvaminen tuskin muuttaa heidän näkemyksiään valoisammiksi. Monelle perheelle se pakko kuitenkin tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan, ja tukimallien joustamattomuus vaikuttaa väistämättä monessa perheessä tätä pakkoa aikaistavasti.
Samaan aikaan päivähoidon laadusta keskusteleminen on kiellettyä. Koska kaikilla ei ole mahdollisuutta valita päivähoitopaikkaa, virallinen linja tuntuu olevan, että kaikkialla tarjotaan samaa (riittävän hyvää) palvelua, eikä muuta saa kenellekään kertoa. Jos jossain menee hyvin, se lienee lähinnä perustelu kiristää budjettia. Erästä päiväkotia kiellettiin mainitsemasta nettisivuillaan edes päiväkodin olevan heinäkuussa kiinni, koska tämä tieto voisi vaikuttaa päivähoitopaikkaa etsivän perheen päätöksiin.
Samalla kun käydään keskustelua koulukiusaamisesta ja nuorten syrjäytymisestä, voitaisiin katseet kohdistaa myös päivähoidon laatuun. Tehdäänkö siellä tarpeeksi henkilöstön kehittämiseksi? Kokeeko henkilöstö, että heille annetaan mahdollisuus tehdä työnsä hyvin? Onko työn sisällöllisen mielekkyyden säilyttäminen mahdollista? Viihtyvätkö työntekijät työssään riittävän hyvin, että he voivat tarjota lapsille kokemuksia, jotka auttavat näitä elämässä eteenpäin eivätkä esimerkiksi pue näille kiusatun, häirikön tai muuten ei-toivotun olennon roolia? Onko kunnilla toimintamalleja pahasti sairaiden työyhteisöjen tervehdyttämiseen tai hajottamiseen tilanteesta päivittäin ja vuosikausia kärsivien lasten hyvinvoinnin nimissä? Paperilla jokainen päiväkoti osaa näyttää hyvät raamit varhaiskasvatukselle, mutta kuinka monessa ne oikeasti toteutuvat?
Ongelmien korjaaminen maksaa, mutta usein kuultu totuus on että se maksaa sitä enemmän, mitä myöhäisemmässä vaiheessa työhön tartutaan. Hoivapalveluita ei voida tarkastella vain vastuullisen viraston kuluvan vuoden yksikkökustannuksien minimoinnin näkökulmasta. Vaikka niiden tuottamaa arvoa on vaikea mitata rahassa, tulisi myös laadun painaa vaakakupissa päätöksiä tehdessä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)