Hallitus kaavailee kotihoidontuen jakamista tasan vanhempien kesken. Ajatus isien patistamisesta hoitovapaalle on tervetullut, mutta keinon toimivuus on kyseenalainen, johtuen paitsi asenteista myös perheiden erilaisista tilanteista. Seurauksena oletettavasti entistä useampi alle kolmivuotias päätyy päivähoitoon. Kunnille tämä lisää paineita päiväkotien laajentamiseen. Kustannuksia minimoitaessa tämä tarkoittaa mm. eteistilojen laskemista leikkitilojen neliöihin, lastentarhanopettajien suhteellisen osuuden pienenemistä sekä sijaiskustannuksista säästämistä. Ryhmäkokoja kasvatetaan, mikä pahentaa myös päiväkotien infektiokierteitä. Tämä näkyy paitsi lasten terveydessä myös päiväkotien henkilökunnan sekä asiakasperheiden sairaspoissaoloina omasta työstään.
On kohtuutonta, että vanhempia syyllistetään kollektiivisesti lasten käytöshäiriöistä samalla, kun kotihoidon edellytykset viedään ja tilalle tarjotaan lasten säilytyspalvelua vailla valinnan ja vaikuttamisen mahdollisuuksia. Päiväkodeissa sijaisuuksia tekevät kertovat kauhutarinoita työyhteisöistä, joissa henkilökunta keskeyttää toistensa nälvimisen vain nälviäkseen hoidossa olevia lapsia. Tai kuinka aikuisia on ryhmässä niin vähän, että lasten selviytyminen päivästä hengissä on puhtaasti tuurista kiinni, ja varhaiskasvatus jää vain sanaksi virallisissa papereissa. Jo nyt moni päivähoidossa työskentelevä sanoo, ettei ikinä veisi omaa lastaan päiväkotiin, ellei ole ihan pakko. Ryhmäkokojen kasvaminen tuskin muuttaa heidän näkemyksiään valoisammiksi. Monelle perheelle se pakko kuitenkin tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan, ja tukimallien joustamattomuus vaikuttaa väistämättä monessa perheessä tätä pakkoa aikaistavasti.
Samaan aikaan päivähoidon laadusta keskusteleminen on kiellettyä. Koska kaikilla ei ole mahdollisuutta valita päivähoitopaikkaa, virallinen linja tuntuu olevan, että kaikkialla tarjotaan samaa (riittävän hyvää) palvelua, eikä muuta saa kenellekään kertoa. Jos jossain menee hyvin, se lienee lähinnä perustelu kiristää budjettia. Erästä päiväkotia kiellettiin mainitsemasta nettisivuillaan edes päiväkodin olevan heinäkuussa kiinni, koska tämä tieto voisi vaikuttaa päivähoitopaikkaa etsivän perheen päätöksiin.
Samalla kun käydään keskustelua koulukiusaamisesta ja nuorten syrjäytymisestä, voitaisiin katseet kohdistaa myös päivähoidon laatuun. Tehdäänkö siellä tarpeeksi henkilöstön kehittämiseksi? Kokeeko henkilöstö, että heille annetaan mahdollisuus tehdä työnsä hyvin? Onko työn sisällöllisen mielekkyyden säilyttäminen mahdollista? Viihtyvätkö työntekijät työssään riittävän hyvin, että he voivat tarjota lapsille kokemuksia, jotka auttavat näitä elämässä eteenpäin eivätkä esimerkiksi pue näille kiusatun, häirikön tai muuten ei-toivotun olennon roolia? Onko kunnilla toimintamalleja pahasti sairaiden työyhteisöjen tervehdyttämiseen tai hajottamiseen tilanteesta päivittäin ja vuosikausia kärsivien lasten hyvinvoinnin nimissä? Paperilla jokainen päiväkoti osaa näyttää hyvät raamit varhaiskasvatukselle, mutta kuinka monessa ne oikeasti toteutuvat?
Ongelmien korjaaminen maksaa, mutta usein kuultu totuus on että se maksaa sitä enemmän, mitä myöhäisemmässä vaiheessa työhön tartutaan. Hoivapalveluita ei voida tarkastella vain vastuullisen viraston kuluvan vuoden yksikkökustannuksien minimoinnin näkökulmasta. Vaikka niiden tuottamaa arvoa on vaikea mitata rahassa, tulisi myös laadun painaa vaakakupissa päätöksiä tehdessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti