Miksi vähemmistöjen oikeudet tarvitsevat erityishuomiota?

Pienellä painostuksella Perussuomalaiset saatiin sitten kirjoittamaan rasismin tuomitseva julkilausuma. Lopputulos on sisällöllisesti asiallinen lehdykkä, jonka lukeminen on varmasti hyödyksi niille puolueen kannattajille, jotka katsovat että eduskunnan voimasuhteiden muuttuminen antaa heille aikaisempaa suuremman oikeutuksen purkaa aggressioitaan vähemmistöjen edustajiin. Niille meistä, joille yksilön oikeus fyysiseen koskemattomuuteen sekä edes alkeelliset käytöstavat muita ihmisiä kohtaan ovat itsestäänselvyyksiä, ko. julkilausuman lukemisesta on ihan toisenlaista hyötyä. Se antaa ikkunan rasistin ajatusmaailman ymmärtämiseen. Sillä todellakin, tämän paperin kirjoittaja ei osoita ymmärtävänsä, mitä käsite rasismi todellisuudessa tarkoittaa, tai mikä siitä tekee merkityksellistä.

On toki totta ja tärkeää pitää mielessä, että vähemmistöjen oikeuksista huolehdittaessa ei saa unohtaa enemmistön tarpeita. Maahanmuuttaja ei voi odottaa valtaväestön muuttuvan kaltaisekseen, vaan hänen on tavalla tai toisella sopeuduttava elämään uudessa kulttuurissa. Siitä huolimatta, enemmistön on pystyttävä hyväksymään se tosiasia, että kaikki sen tavat eivät ole sillä tavalla ylempiarvoisia vähemmistön tapoihin nähden, etteikö vähemmistöltä voisi myös oppia hyödyllisiä asioita. Erityisen tärkeää on ymmärtää se, että niin kauan kuin vähemmistön tavat elää pysyvät lain ja järjestyssääntöjen määräämissä rajoissa, vähemmistöillä on oltava oikeus noudattaa omia kummallisia tapojaan. Se ei ole millään tavalla valtaväestöltä pois. Sekään ei ole meille haitaksi, jos joskus pysähdymme kyseenalaistamaan omaa kielenkäyttöämme ja käytöstämme siltä pohjalta, loukkaako se mahdollisesti jonkin seksuaalisen tai etnisen vähemmistön edustajia. Ei meidän todellakaan tarvitse olla aina poliittisesti korrekteja tai varoa mitä muut ajattelevat meistä. Harvan elämä kai kuitenkaan on niin perusteellisen riippuvainen yksilön oikeudesta sikailuun, ettemme silloin tällöin voisi kokeilla muiden huomioon ottamista toimimalla toisin kuin stereotyyppinen suomalaisturisti tallinnalaisen halveksuvissa mielikuvissa toimii.

Miksi siis mamun paapominen on niin tärkeää?

Ensiksikin, valtaväestön kulttuurille on jo olemassa massiiviset rakenteet tukemaan mahdollisuuksiamme toteuttaa perinteisiä yhteisöllisiä ja hengellisiä tarpeitamme. Siinä missä ympäri maailmaa muuttaneet suomalaiset ovat perustaneet suomiseuroja päästäkseen vähemmistönä ylläpitämään omaa perinteistä kulttuuriaan, myös muista kulttuureista tänne tulevilla on tarve ylläpitää omia tapojaan, ja tämän pyrkimyksen tukeminen edesauttaa heidän sopeutumistaan uuteen kulttuuriin. Esimerkiksi maahanmuuton mallimaana pidetty Kanada on tukenut avokätisesti vähemmistöjen kulttuurien ylläpitämistä.

Entä miksi rasistinen motiivi tekee pahoinpitelystä vakavamman asian? Kuvitellaanpa vaikka, että yksi prosentti väestöstä suhtautuisi avoimen vihamielisesti muihin kuin oman kulttuurinsa edustajiin. Muita kuin virallisia kieliämme äidinkielenään puhuvia asuu maassamme noin kolme prosenttia, joten jos heistä prosentti suhtautuisi vihamielisesti kantasuomalaisiin, kantasuomalaiseen kohdistuvan rasistisen uhkan riski satunnaisen vastaantulijan taholta olisi noin yksi kolmestatuhannesta. Maahanmuuttaja taas kohtaa päivittäin enimmäkseen kantaväestön edustajia, joten hänelle vastaava riski olisi lähes yksi sadasta. Tämä tarkoittaisi käytännössä sitä, että jos valtaväestöstä esimerkiksi ihonvärinsä vuoksi erottuva maahanmuuttaja yhtään liikkuu kaupungilla, hän kohtaa lähes väistämättä jonkun, joka suhtautuu häneen avoimen vihamielisesti. Tämä saa asuinympäristön vaikuttamaan vaaralliselta, ja on vähintäänkin ymmärrettävää, jos maahanmuuttaja vastareaktiona tukeutuu entistä enemmän omaan kulttuuriinsa ja välttää kaikin mahdollisin tavoin kontakteja kantaväestöön. Jos valtaväestön pelko näitä pääosin asiallisesti elävää kolmea prosenttia kohtaan kiteytyy julkilausumaan, jossa tuomitaan vähemmistöjen enemmistöön kohdistama rasistinen väkivalta, onko ihmekään että vihamielisesti maahanmuuttajiin suhtautuvat kulttuurit tuottavat mm. uskonnollista radikalisoitumista vähemmistöjensä keskuudessa?

Mitä tulee median tapaan hyysätä maahanmuuttajia, olisi kohtuutonta vaatia, ettei vähemmistöistä saisi kirjoittaa myös positiivisia asioita, tai että maahanmuuttajien tekemissä rikoksissa tulisi aina alleviivata rikoksen tekijän maahanmuuttajataustaa. Useimmilla kantaväestön edustajilla on vain vähän mahdollisuuksia tutustua itse maahanmuuttajiin, joten käsitys maahanmuuttajista perustuu ensisijaisesti huhuihin ja uutisointiin, joista molemmat ovat luonteeltaan negatiivisia asioita esiin nostavia. Lisäksi ihmismieli toimii niin, että annamme vähemmistöihin liittyvälle negatiiviselle uutisoinnille suuremman painoarvon kuin enemmistöihin liittyvälle. Vähemmistöjä kun on miellyttävämpää pelätä kuin enemmistöä, koska vähemmistöä on mahdollista syrjiä. 

Kuitenkin meidän kaikkien etu olisi se, että myös maahanmuuttajan olisi mahdollista tehdä mielekästä työtä yhteiskuntamme hyväksi, ja kokea olonsa täällä riittävän turvalliseksi voidakseen aidosti tutustua myös valtaväestön edustajiin ja kulttuuriin. Jos vallitsevassa tilanteessa tämä on käytännössä mahdotonta, harkiten käytetty maahanmuuttajien suosiminen on ainoa tapa asian korjaamiseen. Näin silläkin uhalla, että joku yksittäinen valtaväestön edustaja voi joskus kokea joutuvansa syrjinnän kohteeksi. Hänelle kun tuskin käy näin kovin montaa kertaa.

Hyvä paha muutos

Ihmisen suhde muutokseen noudattelee kahta selkeää lainalaisuutta. Toisaalta olemme tyytymättömiä nykytilaan, ja haluamme siihen muutosta. Toisaalta haluamme kaiken sujuvan juuri niin kuin aina ennenkin.

Oman mielenkiintonsa asiaan tuo se, että erilaiset muutosta ajavat liikkeet usein nimenomaan vastustavat muutosta. Muutosta haetaan siis suhteessa siihen, mikä koetaan maailman yleiseksi kehityssuunnaksi, ja muutos konkretisoituu siihen, että lähimetsää ei saa kaataa, sähkö ei saa kallistua, lähikoulua ei saa lakkauttaa, tai naapuriin ei saa muuttaa ihmisiä jotka puhuvat kummallista kieltä. Ihmisen oikeutta toimia kuten aina ennenkin ei saa rajoittaa.

Usein muutosvastarintaan liittyy myös tavoitteellisia ristiriitoja. Esimerkiksi, halutaan puhdasta, laadukkaista ja eettisesti tuotetuista raaka-aineista valmistettua lähiruokaa, mutta ei olla valmiita maksamaan siitä yhtään enempää kuin tehotuotetusta ja hinta-optimoidusta bulkista. Tai halutaan ostaa tuulivoimaa, mutta ei haluta tuulivoimaloita omia maisemia pilaamaan. Eräänlainen sisäinen ristiriita on myös vaatimuksissa voimakkaasti rajoittaa maahanmuuttoa, ja samalla ylläpitää suurten ikäluokkien työpanokseen pitkälti perustuvan hyvinvointiyhteiskuntamme rakenteita.

Sinänsä on tärkeää, että syntyy keskustelua siitä, milloin muutos on oikeasti väistämätöntä tai hyvä asia. Kaikkia uusia hömpötyksiä ei pidä niellä parannuksina vanhanaikaiseen elämäntapaan nähden. Lisäksi tapa, jolla muutos toteutetaan tai siihen reagoidaan, voi olla hyvä tai huono, ja tällä voi olla merkittävä vaikutus siihen, ovatko muutoksen vaikutukset hyvät vai huonot. Ilmastonmuutos ei pysähdy sillä, että kieltäydymme uskomasta siihen ja muuttamasta omia toimintatapojamme.

Fakta on, että maassamme tehdään monia asioita, jotka voisi tehdä paljon fiksumminkin. Toisaalta tehdään myös monia hyviä asioita, joihin tuskin on varaa siinä vaiheessa, kun ehdin itse murehtia tulevasta eläkkeestäni. Muutos itsessään on siis väistämätön, eikä mahdollisten vaihtoehtojen joukossa välttämättä ole kaikille kivoja ratkaisuja. Voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, kuinka hallitusti muutos tapahtuu. Toivon, että emme jätä tätä mahdollisuutta käyttämättä.

Oikea tapa olla äiti

Äitiys tuntuu olevan yksi maailman vakavimmista asioista. Se pitää tehdä oikein, koska kunnolliset äidit nyt vain ovat tietynlaisia. Meille annetaan äitimyytti ja numeroita mahan kasvusta, mutta kukaan ei kerro, miten jälkimmäisistä pääsee ensimmäiseen.

Huonot äidit ovat lööppilehtien riemu. Nykymenoa on kiva päästä taivastelemaan nostamalla esiin äitejä, jotka eivät pysty tai edes yritä toimia äitimyytin mukaisesti. On äitejä, jotka sanovat, etteivät nauti lastensa seurasta. Äitejä, jotka haluavat eroon lapsistaan. Äitejä, jotka eivät huolehdi lapsistaan, tai jopa tekevät pahaa lapselleen.

Hyvät äidit taas elävät jatkuvassa syyllisyydentunteessa. Riittämättömyyden tunne, turhautuminen ja voimattomuuden tunne kasvatustehtävän haasteiden edessä, väsymys sekä viha ovat se puoli äitiydestä, josta kuulee vain vertaistukitilanteissa. Nämä tunteet eivät tee meistä huonoja äitejä, mutta pimeimpinä hetkinä raja hyvän ja huonon äidin välillä voi olla pelottavan lähellä.

Ehkä juuri tästä syystä äitiyteen kuuluvat myös marttyyritarinat synnytystuskista, imetyksen vaikeudesta ja kestovaippojen käytön hankaluudesta. Pitää valita tarkoin seuransa, jos haluaa kertoa löytäneensä näistä asioista myös nautinnollisia puolia.

Pahinta äitiyden ihanteisiin liittyvässä syyllistymisessä on se, miten vaikeaksi se tekee monista tärkeistä asioista keskustelemisen. Päivähoidon ongelmien esiin nostaminen saa lapsiaan päiväkotiin vievän äidin syyllistymään, mutta ongelmat eivät sillä katoa. Avun hakeminen on myös vaikeaa, koska on vaikeaa tunnustaa oma riittämättömyytensä, vaikka joskus melko pienikin tuki voisi saada aikaan ihmeitä.

Voisiko hyvä äitiys olla helpompaa, jos osaisimme olla murehtimatta niitä asioita, joissa emme yltäneet äitimyyttiin, vaan keskittyisimme iloitsemaan siitä hyvästä mitä meillä on? Täydelliseksi ei voi tulla, mutta pienin askelin paremmaksi kyllä.

Miksi rakastamme kieltoja?

Olipa kerran kerrostalolähiö, ja siellä taloyhtiö, jossa korkeat talot ympäröivät pientä ja hämärää pihaa. Pihalla ei oikeastaan koskaan ollut ketään. Taloyhtiön lapsiperheiden lapset olivat kasvaneet aikuisiksi ja muuttaneet pois, eikä uusia ollut juurikaan ehtinyt tulla tilalle. Ne harvat ulkoilivat enimmäkseen lähistön puistoissa, joissa oli seuraakin tarjolla.

Pihaa ympäröi aita ja aidassa oli portti, johon oli juhlallisesti pultattu kiinni kirkkaan keltainen kyltti, jossa luki: ”Läpikulku kielletty”. Tuota kylttiä katsellessa oli vaikea olla ihmettelemättä, miksi läpikulku oli haluttu kieltää. Portti ei ollut sillä tavalla kenenkään ikkunan alla, että siitä kulkeminen itsessään olisi häirinnyt ketään, ja pihalla seisovat hiekkalaatikko, pirtinpöytä ja keinu näyttivät suorastaan anelevan seuraa.

Oliko syynä kiellolle portin haka, joka ei sulavasti sulkeutunut itsestään, vaan joko portti jäi kolisemaan tuulessa tai haka rämähti kiinni hirmuisella metelillä, ellei kulkija osannut sitä siististi sulkea perässään? Vai olivatko syynä yölliset kulkijat, jotka päätyivät kovaäänisesti parantamaan maailmaa tuon yksinäisen pöydän ääreen, jättäen jälkeensä rikottuja pulloja ja pihakeinusta irti revittyjä lautoja?

Auttoiko kyltti johonkin näistä ongelmista?

Vai oliko syynä se, että taloyhtiön portissa nyt vain on tapana lukea ”Läpikulku kielletty”? Meillä on ainutlaatuinen jokamiehenoikeus kulkea metsissä, mutta toisten pihoille ei ole asiaa tulla hiekkakakkuja tekemään, ellei ole erikseen kutsuttu. Vaikka se viereinen kaupungin puisto nauravine lapsineen ja kuulumisia vaihtavine vanhempineen olisi paljon mukavampaa katsottavaa kuin yksinään pihalla nököttävä hiekkalaatikko. 

Tämä ei suinkaan ole ainoa vastaan tullut ihmetystä herättänyt kielto. Aika monet kielloista ovat luonteeltaan sellaisia, että itse ongelman voisi hoitaa myös ihan vaan asiallisesti juttelemalla niiden ihmisten kanssa, jotka ongelman aiheuttavat. Usein toistuvissa ongelmissa ratkaisu voisi olla myös käyttöliittymäsuunnittelussa, esimerkiksi portin vaihtamisessa vähemmän äänekkääseen. Jostain syystä purnaaminen ja paheksuvien katseiden luominen tuntuu silti luontevammalta.

Olisiko kuitenkin ehkä mahdollista, että moniin ongelmatilanteisiin löytyisi parempia ratkaisuja, jos istuisimme porukalla sen pihapöydän ääreen tutustumaan toisiimme ja miettimään, miten voisimme sovittaa erilaiset elämämme yhteen tavalla, joka mahdollisimman vähän häiritsisi naapuria? Viihtyisimmekö ehkä itsekin paremmin, jos jokainen voisi yhteiselle pihalle tullessaan kokea olevansa tervetullut?