Taas on ryöpsähtänyt keskustelu koulujen uskonnollisista tilaisuuksista, yhtenä yksityiskohtana kysymys siitä, saako Suvivirttä laulaa kevätjuhlassa vai ei. Selvyyden vuoksi mainittakoon tässäkin, että asia ei ole ongelma Suomen muslimeille vaan ihan suomalaissyntyisille uskonnottomille, ja heidänkin keskuudessaan on hyvin erilaisia näkemyksiä siitä, onko asia ongelma ollenkaan, ja jos on, miten isosta ongelmasta on kysymys. Ymmärtäisin, että tyypillisesti Suvivirttä pidetään ongelmista pienimpinä, ja itse olenkin kuullut vain yhden Suvivirren poistamista puoltavan kommentin, jonka mukaan on kiusallista olla paikalla kun toiset laulavat virttä.
(Henkilökohtaisesti en pysty pitämään tätä riittävänä perusteluna perinteestä luopumiseen, sillä veikkaan, ettei koulujen kevätjuhlista pystytä tekemään sellaisia, ettei kukaan läsnäolija pitäisi jotain osaa siitä tavalla tai toisella kiusallisena. Lähtien siitä, että jonkun mielestä on varmasti kiusallista kuunnella puheita ja nuotin vierestä laulamista, puhumattakaan väkisin väännettyjen näytelmien seuraamisesta, varsinkin jos näiden suunnittelussa keskeisimpänä johtotähtenä on ollut ajatus poliittisesta korrektiudesta ja uskonnollisesta neutraaliudesta.)
Suomi toimii edelleen pitkälti sillä oletuksella, että jokainen on luterilainen tai vähintään kristitty, ja tästä näkökulmasta meillä on varmasti tarvetta pohtia tapoja parantaa uskonnonvapauden toteutumista maassamme.
Esimerkiksi perheiden kanssa voisi enemmän keskustella siitä, millaisia koulun tai päiväkodin uskonnolliset tilaisuudet ovat, mitä niissä tapahtuu ja miten niitä käsitellään lasten kanssa. Perheille pitäisi antaa näin mahdollisuus tiedon pohjalta tehdä päätös, osallistuvatko heidän lapsensa näihin tilaisuuksiin vai eivät, ja näitä päätöksiä pitäisi myös kunnioittaa. Ja silloin kun lapsen ei haluta osallistuvan uskonnolliseen tilaisuuteen, sen tilalle tulee löytää lapselle mielekästä vaihtoehtoista tekemistä.
Kaikin osin en kuitenkaan ymmärrä esitettyä kritiikkiä.
Vapaa-ajattelijoiden maalitauluna oleva valtionkirkkomalli yhdistettynä koulujen uskonnonopetukseen on tehnyt Suomesta maan, jossa suurimmalle osalle kansasta uskonnolla ei ole sellaista merkitystä, että se tekisi kanssakäymisestä uskonnottomien kanssa millään tavalla ongelmallista. Uskonasiat koetaan yleisesti henkilökohtaiseksi alueeksi, josta ei juuri puhuta. Globaalissa vertailussa meidän luterilainen kirkkomme naispappeineen ja homoseksuaalien oikeuksia puolustavine piispoineen on suorastaan radikaalisti modernisoitunut yhteiskunnan mukana. Valtion kouluttaessa teologit ja määrätessä uskonnonopetuksen oppimäärien sisällöistä, lapset saavat opetuksessa riittävät tiedot uskontonsa sisällöstä pystyäkseen suhtautumaan kriittisesti ääriliikkeiden tarjoamiin "totuuksiin", ja tämän myötä yhteiskuntamme on uskonnollisesti maltillisimmasta päästä mitä maailmasta löytyy. Vaikka kirkko näkyy monessa paikassa, enimmäkseen se on yhteiskunnassamme melko näkymätön niille, jotka eivät sen apua tarvitse. Tässä mielessä koen, että uskonnottomien asiat ovat maassamme suhteellisen hyvin.
Käydyn keskustelun valossa en voikaan olla miettimättä, antaako elämänkatsomustiedon opetus riittävät eväät uskonnollisen käsitteistön ymmärtämiseen. Kun itselleni on tullut vastaan enemmän ateisteja, jotka tuntuvat suhtautuvan suorastaan hysteerisesti kaikkeen minkä kokevat uskonnolliseksi, kuin kristittyjä, jotka suhtautuisivat mitenkään huomiota herättävällä intohimolla omaan uskontoonsa, oma tulkintani tilanteesta on, että tuntematon pelottaa ja paras tapa lievittää pelkoja olisi tiedon lisääminen. Välillä tuntuu suorastaan surkuhupaisalta, että kaltaiseni luonnontieteellisen maailmankuvan omaava tapakristitty saa kohdata syytöksiä taikauskoisuudesta ihmisiltä, jotka pelkäävät lapsensa menevän jotenkin pilalle, jos tämä näkee ristin, joutuu laulamaan laulua jossa esiintyy sana Luoja, tai kuulee papin puhuvan (hekin ovat muuten ihan tavallisia ihmisiä jotka käyvät kaupassa ja ulkoilevat lastensa kanssa ja tekevät kaikkia muitakin normaaliin elämään kuuluvia asioita). Kummallakohan meistä mahtaa olla suuremmat odotukset uskonnon vaikuttavuudesta?
Uskonnossa ei myöskään ole kyse vain siitä, uskooko Jumalaan vai ei, ja tarkoittaako se sitä että ottaa Raamatun tekstit kirjaimellisesti historiallisina tosiasioina. Uskonto on osa kulttuuria ja yhteiskuntaa, ja sen täydellinen irti riipiminen jättäisi myös ateistin melkolailla tyhjän päälle. Kuvittelisi kommunistien jo osoittaneen suhteellisen perusteellisesti, että vaikka elämä jatkuu silloinkin kun ihmisistä tehdään juurettomia, se ei sitten kuitenkaan ole kauhean hyvä ajatus.
Vaikka kristinusko on tuontitavaraa, sillä on kuitenkin vuosisatojen historia maassamme. Väite, ettei kristinusko kuulu Suomeen, on laskettavissa samaan kategoriaan kuin väite etteivät suomenruotsalaiset kuulu Suomeen. Suomalainen yhteiskunta ja suomalainen kristillisyys ovat kehittyneet voimakkaasti yhdessä, vuorovaikutuksessa keskenään, ja itse näkisin että ne ovat molemmat hyötyneet tästä.
Voimme toki kyseenalaistaa, tarvitaanko näin voimakasta symbioosia tulevaisuudessa. Perusteltua olisi esimerkiksi siirtää vähitellen valtiolle niitä tehtäviä, joita kirkko sen puolesta nyt hoitaa, jolloin myös kirkon verotuksellista erityisasemaa olisi mielekästä tarkastella.
Joskus perinteitä on voitava muuttaa. Mutta perinteistä luopumiseen tarvitaan parempiakin perusteluja kuin se että ne eivät edusta jonkin äänekkään vähemmistön maailmankuvaa. Enemmistön on huomioitava vähemmistöjen tarpeet, mutta myös vähemmistöjen on suvaittava enemmistön tapoja ja hyväksyttävä se tosiasia, että tietyt asiat ovat pikkuisen hankalampia silloin kun ei itse satu kuulumaan enemmistöön.
Vasenkätisenä pidän itsestäänselvänä, että maailma ei pyöri kaikessa niin kuin minun tarpeitteni näkökulmasta olisi helpointa, ja koen että tämän asian oppiminen on ollut minulle enemmän hyödyksi kuin haitaksi.
Uskonnonvapaus ei toteutuakseen vaadi uskonnollisuuden piilottamista - päin vastoin. Sen sijaan että lähdemme amputoimaan kulttuuristamme kristillisiä elementtejä, voisimme tuoda siihen uusia elementtejä, jotka auttaisivat meitä nykyistä paremmin ymmärtämään toinen toisiamme.
