Kaiken helpolla saavat maahanmuuttajat

Suomi on kuulemma maa, joka pitää pakolaisista parempaa huolta kuin omista kansalaisistaan. Väitettä on hyvin vaikea uskoa viime aikaisten uutisten valossa.

Turvapaikan saamisen posketonta helppoutta kuvaa se, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen mukaan viranomaisillamme ei riitä arvostelukyky tehdä päätöksiä suojeluntarpeesta. Kolmen kuukauden aikana neljä käännytyspäätöstä on asetettu toimeenpanokieltoon. Syy: käännytämme kidutuksen uhreja ihmisoikeuksia loukkaaviin maihin!

Helppoa ei ole niilläkään, jotka ovat turvapaikan tai muun oleskeluluvan saaneet. Otetaan esimerkiksi perheet. Vaikka ydinperhettä pidetään kulttuurissamme lähes pyhänä asiana, se näyttäisi olevan sitä vain valtakulttuurin edustajista puhuttaessa.

Suomen kuvalehden numerossa 8/2012 kerrotaan, miten yhä useampi maahamme tullut pakolaislapsi ei saa perheenjäseniään Suomeen. Siinä missä suomalaiset aikanaan lähettivät lapsiaan Ruotsiin turvaan sodan jaloista, sisällissodan runtelemassa Somaliassa vanhemmat siis ilmeisesti tekevät samaa vain paremman elintason ja mukavamman ilmaston toivossa. Siksi viranomaisten on tentattava lapsilta mielivaltaisia, yksityiskohtaisia kysymyksiä näiden menneisyydestä sen selvittämiseksi, ovatko kaikki varmasti eläneet saman katon alla riittävän kauan jotta heitä voitaisiin kutsua perheeksi. Ylättäen lasten muistikuvat eivät aina täsmälleen vastaa todellisuutta. Suomalaiset sijaisvanhemmat olisivat varmasti riemuissaan, jos myös kotimaisissa huostaanottotapauksissa lapsen palauttamista vanhemmilleen harkittaisiin yhtä perusteellisesti.

Entä onko kaikki hyvin niillä, jotka ovat maassamme koko perheen voimin? Maailman kuvalehden numerossa 2/2012 kerrotaan, kuinka maahanmuuttajaperheiden riski päätyä lastensuojelun asiakkaaksi on suurempi kuin muulla väestöllä, ja erityisesti vastentahtoisiin huostaanottoihin päädytään heidän kohdallaan useammin. Ilmiö ei ole kokonaisuudessaan selitettävissä sillä, että näissä perheissä olisi enemmän ja vakavampia ongelmia, vaan osittain kyse on siitä että viranomaiset kuvittelevat kulttuuristen tekijöiden estävän maahanmuuttajia huolehtimasta riittävän hyvin lapsistaan. Vaikka sosiaalityöntekijät aidosti pyrkivät lapsen parhaaseen, he saattavat päätyä toimimaan vastaavin periaattein kuin saamelaislapsia vanhemmiltaan vieneet viranomaiset aikanaan. Kyse ei ole vain suomalaisesta ilmiöstä.

Kun työkseen ongelmaperheiden tai rikollisten asioita hoitava saa asiakkaikseen vähemmistöjen edustajia, joita ei siviilielämässään juurikaan kohtaa, on ihan ymmärrettävää, että alitajuisesti kuva näistä vähemmistöistä muodostuu negatiivisemmaksi kuin mitä sen tarvitsisi olla. Ellei ilmiötä tiedosta, se vaikuttaa tapaan tehdä tulkintoja vuorovaikutustilanteissa, ja ne taas vaikuttavat vähemmistöjen edustajia syrjivien yksittäisten päätösten tekemiseen.

Maahanmuuttajien sopeutumista yleensä edistää mahdollisuus saada tukea omalta perheeltä, ja tästä syystä on erityisen huolestuttavaa, ettei heille anneta riittäviä mahdollisuuksia elää perheensä kanssa. Lisäksi olisi hienoa, jos maahanmuuttajilla olisi myös mahdollisuus oppia, että suomalainen viranomainen pyrkii toimimaan asiakkaansa edun mukaisesti. Että täällä heiltä saa apua, toisin kuin siellä mistä on paettu vainoa. Mutta näin ei siis välttämättä olekaan, jos et edusta valtakulttuuria.

Yksi perustelu maahanmuuton rajoittamiseen on ollut kotouttamisen hankaluus. Ehkä todellisuudessa maahanmuuttajia tarvittaisiinkin reippaasti lisää, jotta heidän sopeutumisensa yhteiskuntaan olisi mahdollista.

Kiusatut kiusaajat

Pekka Haaviston mukaan hänen presidentinvaalikampanjansa puhutteli osin niitä samoja kiusattuja, joihin Perussuomalaiset vetosivat eduskuntavaaleissa. Tämä tuli jotenkin mieleeni, kun taas kerran erään persun sananvapautta törkeästi loukattiin.

Kiusaamista on montaa lajia. Niistä varmaankin näkyvin on helposti provosoituvan ihmisen härnääminen. Se että toinen vetää kohtuuttomat pultit melko harmittomastakin kiusanteosta ei missään nimessä oikeuta kiusaamista. Näissä tapauksissa ongelmaa mutkistaa kuitenkin se, että pahimmat provosoitujat tekevät välillä vaikeaksi selvittää, kuka on kiusannut ja ketä.

Monet pienten lasten kanssa tekemisissä olevat tunnistavat varmasti tilanteen, jossa noin nelivuotias tulee valittamaan että häntä kiusataan. Kun tilannetta lähdetään tarkemmin selvittämään, ilmenee että hän on pyrkinyt mukaan muiden leikkiin viskelemällä näitä kävyillä, tai jos hän on päässyt mukaan aluksi, hän on jäänyt ulkopuolelle koska muutkin ovat halunneet vaikuttaa yhteisen leikin sisältöön. Kiusaajien ryhmän näkökulmasta siis ulkopuolelle jättäminen ei ollut kiusaamista, vaan seuraus siitä että kyseinen kullannuppu itse kiusasi muita.

Nelivuotiaat vasta harjoittelevat sosiaalista vuorovaikutusta, joten heiltä tällainen toiminta on ymmärrettävää. Aikuiset voivat auttaa heitä näkemään tilanteen myös muiden osapuolten näkökulmasta ja opettelemaan joustamista ja kompromissien hakemista. Aikuisen pitäisi pystyä näkemään asia molemmista suunnista.

Hetkittäin tuntuu, että yhteiskunnassamme käytävä keskustelu yksilön oikeudesta koskemattomuuteen on luonut myös ilmiön, jossa herkät provosoitujat pääsevät kiusaamaan niitä, joita hyvä kotikasvatus estää vastaamasta samalla mitalla. Teini-ikäiset valittavat tulleensa pahoinpidellyiksi, jos aikuinen ohjaa heidät kädestä pitäen ulos estääkseen heitä esimerkiksi häiritsemästä oppituntia. Vähän vanhemmat provosoituvat siitä, että joku on heidän kanssaan eri mieltä vaikkapa maahanmuuttokysymyksissä, ja kokevat rajoittamattomaksi oikeudekseen kirjoittaa halventavaa tekstiä niin maahanmuuttajista kuin kukkahattutädeistäkin. Itseen kohdistuvista vastaavan tasoisista loukkauksista toki kannellaan välittömästi. Vihapuheeksi koetaan kaikki se mikä provosoi itseä, oma puhe taas on vain omia Oikeita mielipiteitä riippumatta siitä, miten törkeästi asia on tullut esitettyä.

Mikä auttaisi provosoitujaa näkemään maailman vähemmän vihamielisenä?

Muistan omasta lapsuudestani, miten sedälläni oli tapana sanoa, että lapsia pitää vähän kiusata ettei niistä tule tosikkoja. Aikuisiin tällainen aidosti hyväntahtoinen kiusoittelu ei varmaan enää tepsi.

Ääni värikkäälle maailmalle

Vaalien tulos ei kerro niitä syitä, joiden perusteella kansa on valintansa tehnyt. Perussuomalaisten eduskuntavaalimenestys tulkittiin yleisesti populismin ja nationalismin voitoksi, viestinä siitä että maamme on kääntymässä sisäänpäin. Vaikka valtaosa suomalaisista ei äänestänyt persuja, nämä teemat nousivat tapetille, eikä kohu ole vieläkään täysin laantunut.

Jos nyt käydyistä presidentinvaaleista halutaan löytää viestejä, ne ovat kovin toisenlaisia. Kansa valitsi itselleen arvojohtajaa ja ulkopolitiikan johtajaa. Nationalismin kanssa flirttailleiden puolueiden ehdokkaat eivät menestyneet, ja toiselle kierrokselle päätyi selkeimmin kansainvälisen Suomen puolesta puhuneiden puolueiden ehdokkaita. Media surkutteli jo etukäteen väritöntä toista kierrosta, kun ehdokkaiden väliset erot olivat lähinnä vivahde-eroja, eikä kummallekaan ole näyttänyt luontaiselta ärsyttää toista keinotekoisella vastakkainasettelulla. Vaalien keskiöön tuntuikin hetkittäin nousseen se, millaisen presidentin puolison kansa hyväksyy - perinteistä tasaisesti harmaantunutta presidenttiparia ei toisella kierroksella edes päässyt äänestämään.

Jos eduskuntavaalien jälkeen jotkut moniarvoisessa maailmassa elävät suomalaiset lähes häpesivät suomalaisuuttaan, näiden vaalien myötä heillä ei enää ole tähän syytä. Jo ennen vaalipäivää oli selvää, että maa saa johtajan, joka ei ratsasta populismilla eikä rasismilla. Merkittävä osa suomalaisista myös äänesti maahanmuuttajan kanssa rekisteröidyssä parisuhteessa elävää ehdokasta. Suomi on sittenkin moniarvoinen ja avoin maa, ja Perussuomalaiset ovat vain yksi värikäs vivahde tässä näkökulmien kimarassa.

Tästä on hyvä jatkaa.