Rumat massat ja mukavat yksilöt

Yksi nykypäivän poliittisista kansanhuveista on ollut kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen edesottamusten seuraaminen.

Kenties kiinnostavin piirre Hakkaraisessa on ollut hänen tapansa tuomita vähemmistöt massana, samalla kun hänellä kuitenkin vaikuttaisi olevan ihailtava kyky kohdata näiden vähemmistöjen edustajia yksilöinä.

Toivotettuaan kaikki homot Ahvenanmaalle, Hakkarainen pyysi sanojaan anteeksi Pekka Haavistolta. Vastaavasti Hakkarainen tuomitsee islamin, vaikka tämä ei ole näkynyt hänen tavassaan kohdella Nasima Razmyaria. Maahanmuuttoa vastustava Hakkarainen on myös allekirjoittanut eduskunnassa kysymyksen, jonka mukaan sisäministeri Räsäsen tulisi edistää venäläisessä lastenkodissa asuvan nelivuotiaan syyrialaistytön mahdollisuuksia päästä Suomessa asuvan tätinsä luo.

Omalla tavallaan Hakkarainen kuvaa toiminnallaan täydellisesti perus-epäluuloisen ihmisen ajattelutapaa. Vieras on pelottavaa, ja niin kauan kuin ne erilaiset nähdään yhtenäisenä massana, tätä massaa kohtaan on helppoa tuntea vihaa ja vastenmielisyyttä. Niillä on omituisia tapoja, niiden puhe kuulostaa pahalta, ne näyttävät omituisilta, ja aina kun niitä näkee tuolla kadulla niin mieleen hiipii epäilys, onko niillä pahat mielessä. Lehdissä on uutisia siitä mitä niiden heimoveljet tekevät toisilleen niiden kotimaassa, ja netissä kerrotaan mitä kauheuksia ne tekevät Suomessa ja Ruotsissa ja muualla länsimaissa. Netin keskustelupalstoilla esitetään kaikenlaisia epäilyksiä niiden rikollisista taipumuksista ja siitä miten ne saavat sossusta enemmän rahaa kuin kunnon ihmiset.

Kuitenkin, kun tapaa yksilön, ja tutustuu tähän, usein löytää hänestä paljon samaa kuin mitä itsessä on. Saattaa löytää myös asioita, joita arvostaa. Ja se, että Hakkarainen päästää näin yllättäviä ihmisiä tällä tavalla lähelle itseään, tekee hänestä jollain omituisella tavalla suuren ihmisen.

Kenties Hakkaraisen käsitykset näiden massoina näkemiensä kummajaisten epäinhimillisestä olemuksesta ovat riittävän absurdeissa mitoissa, että kohdatessaan yksilön hän ei sitten kuitenkaan pysty lokeroimaan tätä vähemmistöidentiteettinsä mukaiseen lokeroon. Sivistynyt, ahkera ja miellyttävä vähemmistön edustaja on poikkeus, ikään kuin oman viiteryhmänsä yläpuolella, eikä homoihin tai muslimeihin kohdistuvaa vihamielistä puhetta siis ole missään nimessä osoitettu heitä vastaan.

Toisaalta, kun nämä kohtaamiset nähdään aina poikkeuksina, asenne massana nähtyä ryhmää kohtaan ei pääse horjumaan.

Rasismin vastaisessa taistelussa päästäisiinkin pitkälle, jos Hakkaraisen tapaan ajattelevat ihmiset saataisiin ymmärtämään, että kaikki vähemmistöjen edustajat ovat yksilöitä siinä missä enemmistöjenkin edustajat. En pidä kaikista etnisistä suomalaisista, joten miksi viihtyisin kaikkien somalien seurassa? Yhtä lailla on selvää, etteivät kaikki somalit voi olla luonteeltaan niin vastenmielisiä, ettei heidän kanssaan voisi tulla toimeen työyhteisössä, naapureina tai yhteisissä harrastuksissa, tulenhan toimeen useimpien suomalaistenkin kanssa - vaikka täytyy sanoa, että joidenkin kanssa se on kaikkea muuta kuin helppoa.

Ongelma vain on siinä, että suomalaisessa yhteiskunnassa erottuvien vähemmistöjen edustajien on vaikea päästä näihin tilanteisiin, joissa me kantasuomalaiset voisimme heihin luontevasti tutustua.

Eikä tätä tilannetta auta yhtään se, että rasisteille yritetään uskotella, miten hyviä ja mukavia kaikki maahanmuuttajat ovat.

Kun eivät he ole. He ovat niin kuin me muutkin, jokainen omalla tavallaan rasittavia, jokaisella omat kauneusvirheensä, jokaisella arkipäivän tilanteita joissa asiat eivät vaan mene niin kuin Strömsössä. Heillä pitäisi olla ihan yhtäläiset oikeudet epätäydellisyyteensä kuin meillä muillakin, oikeus tulla arvoiduksi omien vahvuuksiensa ja puutteittensa eikä ihonvärinsä tai synnyinmaansa perusteella.

Yksilö, joka ei tätä ymmärrä, on este maahanmuuttajien pärjäämiselle maassamme, vaikka kuinka olisi sitä mieltä että mustilla on rytmi veressä ja venäläisillä mahtavia kirjailijoita.

Sillä yllättävän moni sivistyneenä itseään pitävä ihminen keksii tosipaikan edessä jonkin tavan rationalisoida päätöksensä olla tutustumatta sen epäilyttävän massan edustajaan. Ja tässä suhteessa moni muka-suvaitsevainen on paljon kapeakatseisempi kuin Teuvo Hakkarainen.

Keskittyminen maahanmuuttajiin massoina ja toiminnan kohteina, eikä yksilöinä ja toimijoina, on monella tapaa ongelmallista. Ensiksikin, näin pidetään huolta, etteivät maahanmuuttajat itse pääse osallistumaan keskusteluun. Tällöin päädytään helposti vain selaamaan tilastoja ja levittelemään käsiä esiin nostettujen ongelmien edessä. Tämä on ymmärrettävästi turhauttavaa ihmisille, jotka näitä ongelmia näkevät - olivat ne sitten todellisia tai kuviteltuja. Sen täytyy olla turhauttavaa myös vähemmistöjen edustajille.

Vaikka vihapuhe ei ole yhtä vakava asia kuin todelliset väkivallanteot, agressiivinen puhe ja yleisesti vihamieliset asenteet pienentävät myös kynnystä väkivaltaan. On ikivanhaa sodankäynnin psykologiaa, että vihollisen näkeminen alempiarvoisena, jonain mitä ei tule ajatelleeksi ihmisyksilönä, tekee tappamisesta helpompaa. Ja kun jokin osa yhteisöstä tälle tielle lähtee, sen voi olla vaikea irtautua siitä.

Jotta kansalle voitaisiin antaa vapaat kädet valehdella ja panetella vähemmistöjä massoina, täytyisi ensin tunnustaa tämän toiminnan vaikutus konkreettisiin tekoihin, ja miettiä, miten yhteiskunta takaa yksilöiden turvallisuuden ympäristössä, jossa toista saa avoimesti vihata vain siksi että tämä sattuu olemaan tietyn värinen, tai koska tämä yrittää edistää erilaisten yksilöiden mahdollisuuksia päästä yhteiskuntamme täysivaltaisiksi jäseniksi.

Suomalaisesta pakolaisongelmasta

Maahanmuuttovirasto tulkitsee lapsen oikeuksien sopimusta niin, että epilepsiasta kärsivä nelivuotias syyrialaislapsi voi hyvin asua venäläisessä lastenkodissa, jos hänen matkustusasiakirjansa eivät oikeuta tulemaan Suomessa asuvan tädin luo. En tiedä, pitäisikö tämä nähdä niin, että virasto jakaa Venäjän lapsiasiamiehen näkemyksen, että Venäjällä lasten asiat ovat paremmin kuin Suomessa.

Joskus aikaisemmin olen täällä ihmetellyt nihkeää suhtautumista passittomiin somalialaisiin. Se, että kotimaassasi ei ole kahteenkymmeneen vuoteen ollut toimivaa keskushallintoa joka myöntäisi passeja, ei tietenkään ole riittävä perustelu passittomuudelle, kun asiasta keskustellaan suomalaisen kanssa. Tällä kertaa Maahanmuuttovirasto ei voi käsitellä nelivuotiaan syyrialaislapsen tapausta, koska oleskelulupahakemus on tehtävä sellaisesta maasta käsin, jossa hakija oleskelee laillisesti. Yllättäen sodan keskellä Syyriassa tällaisen paperirumban hoitaminen ei ole ihan yksinkertaista, varsinkin kun sieltä puuttuu Suomen lähetystö, jonka kanssa asiaa voisi hoitaa. Muutenkin tuntuu hieman erikoiselta vaatia oleskelua sotatoimialueella byrokratian rattaiden pyöriessä kun suomalainen viranomainen pohtii, onko sotaa pakenevalla perheellä ihan oikeasti syytä hakeutua ulkomaille turvaan.

Itse olin kuvitellut, että turvapaikanhakijoiksi haluttaisiin ensisijaisesti sellaisia, jotka oikeasti eivät voi turvallisesti oleskella siellä missä heillä on pidempiaikainen oleskelulupa, ja muiden hakemukset olisivat systeemin kannalta vain ylimääräistä kuormaa, joka on käsiteltävä asianmukaisesti vaikka turvapaikan myöntämiselle ei ole perusteita. Mutta minä en toki ole alalla, joten ehkä en vain ymmärrä.

Jotenkin mieleen pyrkii väistämättä Douglas Adamsin kirja Linnunradan käsikirja liftareille ja siinä esitellyt Vogonit, jotka tuhoavat Maan intergalaktisen moottoritien alta (valitusaika on mennyt umpeen, joten turha enää inistä, tieto oli kyllä saatavilla silloin kun asiaan olisi voinut vaikuttaa). Vogoneista kerrotaan kirjassa (ja Wikipediassa) mm. että he "eivät tekisi elettäkään pelastaakseen isoäitinsä traalilaisen sontiaismolottajapedon kynsistä ennen, kuin ovat saaneet asianmukaiset allekirjoitetut määräykset kolmena kappaleena, jotka on lähetetty hyväksyttäväksi, palautettu, lähetetty tarkastettavaksi, lausuntokierrokselle, hukattu, löydetty, alistettu kansanäänestykseen ja kompostoitu lopuksi kolmen kuukauden ajan ja käytetty uusiovessapaperin valmistukseen." Vaikka suomalainen byrokraatti on varmasti monin verroin miellyttävämpi olento kuin vogoni, joissain asioissa voi joskus olla vaikea nähdä eroa.

Ymmärrän toki, että olemme pieni maa, emmekä voi pelastaa kaikkia syyrialaislapsia. Mutta onnekkaasti meidän ei tarvitsekaan, heistä suurin osa ei suunnittele tänne tulemista. Sen sijaan tänne jo tulleiden syyrialaisten sukulaisten vastaanottaminen olisi monella tavalla järkevää, ja tähän EU-komissiokin jäsenmaita kannustaa.

Sukulaisten luo tulevalla pakolaisella on täällä omat turvaverkkonsa, jotka ovat sitä vankemmat, mitä enemmän lähisukulaisia tänne saadaan. Tämä pienentää yhteiskunnan kuormaa, kun tulijat tarvitsevat vähemmän tukitoimia kiitos maassa pidempään asuneen läheisen joka auttaa sopeutumaan uuteen kulttuuriin, sekä sen että esimerkiksi lasten hoitaminen sujuu helpommin kun ympärillä on lähisukua. Lisäksi maahamme tulleen on helpompi keskittyä yhteiskunnan pyörimisen kannalta olennaisiin asioihin kuten perheestään huolehtimiseen ja työntekoon, jos hänen mieltään ei jatkuvasti kalva huoli sodan keskellä kärsivistä tai muuten kauaksi joutuneista lähisukulaisista. Tämän ovat ymmärtäneet esimerkiksi onnistuneesta maahanmuuttopolitiikastaan kiitellyt kanadalaiset, mutta eivät suomalaiset.

Venäläisvankilassa viisumin päättymisen vuoksi istuvan äidin ja hänen tyttärensä tapauksessa majoituskin oletettavasti järjestyisi siskon nurkissa, periaatteessa meidän ei siis tarvitsisi tehdä heidän eteensä muuta kuin päästää heidät rajan yli. Toki epilepsiaa sairastavan lapsen hoidosta koituu kustannuksia, mutta on kohtuutonta kieltää lapselta suojelu hänen sairautensa takia, eikä missään kai ole sanottu että hänelle tarvitsisi antaa pysyvää oleskelulupaa. Jos hänellä on mahdollisuus elää jonkinlaisessa syyrialaisyhteisössä, kotiinpaluu on hänelle täysin mahdollista sodan loputtua.

Mutta byrokraatin on helpointa ripustautua säännöksiin, ja jatkuva hädänalaisten asioiden käsittely saattaa myös turruttaa. Varsinkin kun julkisuudessa palstatilaa saavat ne, joiden mielestä vastaanottamamme pakolaismäärät ovat tolkuttoman suuria, vaikka esimerkiksi Ruotsiin verrattuna ne ovat ennemminkin hyvin pieniä. Mutta mehän emme toki ole ruotsalaisia, vaan identifioidumme mieluummin johonkin pieneen kehitysmaahan, jolla ei ole resursseja huolehtia edes omista kansalaisistaan. Paitsi että moni niistäkin majoittaa pakolaisia monin verroin meihin nähden.

Johanna Korhonen miettii HS:n kolumnissaan myötatuntovajetta. Toisilla meistä menee niin hyvin, että se mahdollistaa elämän ilman omatuntoa. Toisilla meistä taas menee niin huonosti, että on houkuttelevaa suhtautua vihamielisesti niihin viimeisiin, jotka ovat vielä heikommalla, että olisi edes joku jota katsoa alaspäin. Yhtä kaikki jalkoihin jää se kaikkein puolustuskyvyttömin, tässä tapauksessa pieni, sairas ja perheestään erotettu lapsi.

Ja tähän yhteiskuntaan minun pitäisi omat lapseni kasvattaa.

Saako imettävä äiti syödä karkkia?

Yle puuttui yhteen suomalaisille arkaan paikkaan nostaessaan keskustelua imettävien äitien alkoholinkäytöstä.

On kovin niukalti faktoja tukemaan täysraittiuden vaatimusta niillä jotka osaavat oikeasti ottaa vain yhden, eivätkä sitäkään koe tarpeelliseksi päivittäin. Silti moni tuntuu pitävän itsestäänselvyytenä, että imettävä äiti ei voi käyttää tippaakaan alkoholia.

Yksi moralistien suosikkiperusteluista tuntuu olevan se, että koska alkoholin nauttiminen ei ole välttämätöntä, tulee siitä pidättäytyä. On vaikea väittää vastaan, kun toinen sanoo, että onhan se aika säälittävää jos ei pärjää ilman alkoholia edes raskaus- ja imetysaikaa. Että eihän rentoutumiseen ja hauskanpitoon alkoholia tarvita, kannattaa kokeilla jos ei ole aikaisemmin tullut mieleen. Tai että on parempi pysyä poissa tilanteista, joissa ryhmäpaine pakottaa juomaan.

Kohtuukäyttäjälle kysymys ei kuitenkaan ole siitä, ettei hän selviäisi ilman alkoholia. Kysymys on siitä, vaatiiko lapsen etu todella pidättäytymistä siitä pienestäkin viinitilkasta silloin kun nostetaan maljoja.

Jos imettävän äidin juomatottumuksia lähdetään tarkastelemaan maidon koostumuksen näkökulmasta, turhat paheet karsien, ei ole mitään syytä keskittyä vain alkoholiin. Yhtä lailla voidaan kyseenalaistaa esimerkiksi limujen juominen. Entä miksi imettävän äidin pitäisi saada syödä karkkia? Lapsi oppii makumieltymyksensä raskausaikana lapsivettä maistellen ja imetysaikana äidinmaidosta. Eikö vastuullinen äiti syö vain terveellistä ruokaa, jotta lapsikin oppii terveellisen ruokavalion, eikä ala himoitsemaan makeisia? Karkinhimo ei todellakaan ole sen luonnollisempi tai sisäsyntyisempi asia kuin tapa juoda alkoholia ruuan kanssa tai saunan yhteydessä. Syyllistetään siis yhtä lailla einesten, suolan, sokerin, kovien rasvojen, leivonnaisten ja muiden epäterveellisten herkkujen käyttäjiä kuin niitä, jotka eivät halua luopua viini- tai oluttilkastaan. Onhan aika säälittävää, jos niitä ilman ei pärjää edes raskaus- ja imetysaikaa.

Vaikka äidiksi tullessaan onkin oltava valmis luopumaan jossain määrin omasta mukavuudestaan, olisi kohtuutonta vaatia, että äini aina ja kaikessa pidättäytyisi kaikesta turhasta lapsen edun nimissä. Joskus on oltava lupa myös vähän hemmotella itseään.

On toki totta, että alkoholin käytön vaikutukset lapseen voivat olla diabeetesta ja ylipainoa vakavampia. On myös totta, että ihmisen oma arvio käytön kohtuullisuudesta ei aina riitä. On kuitenkin vaikea uskoa, että juuri nollalinjan vaatiminen olisi paras tapa vaikuttaa niihin, joiden "kohtuukäyttö" vaarantaa lapsen. Entä jos keskusteltaisiin aikuisten oikeasti siitä, mikä on kohtuukäyttöä?

Lisäksi alkoholin vaarat jo syntyneelle lapselle eivät liity maidon kautta saatavaan alkoholiin vaan aikuisen kykyyn huolehtia hänestä. Siksi nollalinjan sitominen nimenomaan imetykseen, joka vieläpä monissa suomalaisperheissä on kovin lyhyt ajanjakso, on omituista.

Eikä ole mitään syytä, miksi alkoholinkäytön rajoitusten tulisi koskea vain äitiä, sillä isän tulisi toimia yhtä lailla niin lapsen hoitajana kuin roolimallina.

Homosaation uhreista ja identiteetin rakentamisesta

Yksi teemoista, joita olen viime aikoina pyöritellyt päässäni, on uhri-identiteetti. En tiedä, miten yleinen ilmiö se on kansainvälisesti, mutta joskus tuntuu, että suomalaisille uhri-identiteetin rakentaminen on kovin rakas asia.

Uhri-identiteetti voi rakentua monella tavalla. Esimerkiksi, jos lapsi joutuu vuosikausia kestämään syrjintää, kiusaamista tai hyväksikäyttöä, uhrina oleminen tavallaan muodostuu osaksi hänen minäkuvaansa. Tämä lisää riskiä joutua syrjityksi, kiusatuksi ja hyväksikäytetyksi myös seuraavissa elämänvaiheissa. Näihin uhrikokemuksiin liittyy usein myös itsesyytöksiä, ajatus siitä että omat valinnat aiheuttivat lopputuloksen. Moni hyväksikäyttäjä myös uskottelee uhrille (ja kenties itselleenkin) että tapahtunut oli täysin uhrin oma vika.

Uhri-identiteetti lienee myös osa esimerkiksi palestiinalaista kansallis-identiteettiä, ovathan he kansa joka on tuomittu elämään pakolaisleireillä vailla toivoa paremmasta. Eivätkä he ole ainoita, samoja elementtejä on monien alkuperäiskansojen ryhmäidentiteeteissä. Uhreilla ei ole tulevaisuutta, jonka he voisivat menettää, ja siksi he ovat paitsi alttiita alkoholismille, myös otollista materiaalia terroristirekrytoinneille.

Mielenkiintoista on se, miten monella tavalla uhri-identiteettiä voi rakentaa. Baarit lienevät täynnä tarinoita vääriin miehiin rakastuneista petollisista naisista, irtisanomisista, opettajista jotka eivät kannustaneet, tai ylipäätään väärin rakennetusta systeemistä. Viikosta toiseen myös julkaistaan juttuja yhä uusista syrjityistä ryhmistä. Lihavia syrjitään, lapsia syrjitään, köyhiä syrjitään, ikääntyviä syrjitään, kehitysvammaisia syrjitään, lukihäiriöisiä syrjitään, erilaisia oppijoilta syrjitään. Hajamielisiä syrjitään, ja meitä vasenkätisiähän on syrjitty siitä päivästä lähtien, kun joku päätti mihin suuntaan kierrekorkki aukeaa.

Erilaisen kiusaamiseen löytyy aina syy, ja muiden unelmien lyttyyn nauraminen sekä oman osan kurjuudesta valittaminen ovat ilmeisesti suomalaisia kansallishuveja.

Itselleni hämmentävää on ollut huomata, että koska rasismiin suhtaudutaan nykyään paheksuvasti, rasistit kokevat olevansa uhreja, ja koska seksuaalivähemmistöt peräävät tasavertaista kohtelua, yllättävän monet tavallisiksi heteroiksi itseään kutsuvat kokevat olevansa uhreja. Ilmeisesti oikeus syrjintään on sekin saavutettu etuoikeus, josta on tuskallista luopua.

Tarkoitukseni ei ole vähätellä kenenkään kokemusta uhrina olemisesta tietyissä tilanteissa. Ei ole mielekästä verrata perheensä murhat nähneen ja omaisuutensa menettäneen kidutuksen uhrin kokemuksia vaikkapa siihen ahdistukseen, jota joku kokee joutuessaan sen tosiseikan eteen, että myös homot ovat tavallisia ihmisiä jotka tekevät ja unelmoivat tavallisia asioita. Molemmilla on oikeus omaan suruunsa. Eikä ole mielekästä syyttää uhria omasta kohtalostaan, vaikka joskus ehkä kannattaisikin katsoa peiliin. Meistä jokaisella on uhrikokemuksia, eikä niistä pienimmäistäkään tarvitse vähätellä, mutta kaikki niistä eivät ole niin merkittäviä, että niiden varaan kannattaisi lähteä rakentamaan identiteettiään. Oikeasti traumatisoituneella ihmisellä ei välttämättä ole muuta vaihtoehtoa, mutta valtaosalla meistä on.

Uhri-identiteetin ongelma on itsesäälissä rypemisen houkuttelevuus. On niin helppoa syyttää muuta maailmaa omista onnettomuuksistaan, ja elää kuvitelmassa että jos se joku ihminen ei olisi silloin kohdellut väärin niin minäkin olisin nyt menestyvän suuryrityksen toimitusjohtaja. Mutta se ainoa mahdollisuuksien ikkuna elämässäni sulkeutui, kun sitä toista ihmistä suosittiin toissijaisten asioiden perusteella, ja minä jäin syrjään. Vaihtoehtoisesti voi myös ajatella että miksi minä edes yrittäisin mitään, kun en kuitenkaan kelpaa mihinkään. Keskeistä on, etä uhrin ei tarvitse poistua omalta mukavuusalueeltaan, koska hän kärsii mielestään riittävästi sielläkin.

Parhaitenkaan toimiva hyvinvointiyhteiskunta tai empaattisinkaan yhteisö ei kuitenkaan voi antaa uhrille menestystä. Uskomalla toiseen, hyväksymällä tämän omana itsenään ja pakottamalla kokeilemaan jotakin uutta voi antaa toiselle voimaa päästä eteenpäin, mutta se liike kohti parempaa lähtee yksilöstä itsestään. Eteenpäin pääsee vain luopumalla uhri-identiteetistä ja rakentamalla itse itselleen menestyjän identiteetin.

Tämä on toki vaikeaa, koska pitäisi ihan itse keksiä, mikä olisi se asia missä voisi omaa menestystään lähteä rakentamaan. Mahdollisuuksiin tarttuminen olisi valtava hyppy uuteen ja tuntemattomaan, eikä se edes takaa menestystä. On paljon helpompaa olla kiukutteleva, piikittelevä tai apaattinen uhri, joka ärtyy epäonnistumisten odottamisesta niin, että kylvää itselleen jatkuvasti uusia pettymyksiä. Samalla sitä helposti tuottaa uhrikokemuksia niille, joiden kanssa on tekemisissä.

Luin joskus lehtiartikkelia, jossa kerrottiin, miten kehitysmaissa monilla ihmisillä on suuria unelmia omasta tulevaisuudestaan. Näiden unelmien saavuttaminen saattaa tuntua ulkopuolisesta hyvin epätodennäköiseltä, mutta niitä kohti ponnisteleminen ja usko siihen, että joku päivä minä vielä olen jotain suurta, antaa elämälle merkitystä puutteen ja rankkojen elämänkokemusten keskellä. Ja joskus voi käydä niin, että unelma toteutuu, ja yhdessä hengaileva polion runtelema katusoittajajoukko lennätetään Eurooppaan keikalle.

Menestyksen kannalta tärkeintä ei olekaan se, miten täydellinen siellä jossain syvällä sielusi syövereissä olet, vaan mitä siitä teet.

Tästä syystä uhri-identiteettiä ei myöskään pidä tuputtaa toiselle. Esimerkiksi maahanmuuttajat tarvitsevat menestyksen mahdollisuuksia, eivät kohtelua uhreina. Toki unohtamatta sitä tosiseikkaa, että oikeasti traumatisoituneet voivat tarvita myös esimerkiksi terapiapalveluita. Ja että syrjintä on todellinen ilmiö, joka tulee ottaa vakavasti, sillä se voi merkittävästi heikentää yksilöiden mahdollisuuksia tehdä parhaansa yhteiskunnan hyväksi, oli syrjinnän syy sitten mikä tahansa.

Sillä niin epäreilua kuin se onkin, uhri on aina nokkimisjärjestyksessä alimmaisena. Hänen osansa on syrjintä, halveksunta ja hyväksikäyttö. Mitä omemmakseen huonon ihmisen identiteetin ottaa, sitä enemmän sen myös elää todeksi.

Kuitenkin joskus jopa sodan keskellä eläneet, lapsena orjiksi myydyt tai muuten monin tavoin lähtökohdiltaan heikossa asemassa olevat ihmiset voivat kasvaa ulos uhri-identiteetistään ja elää unelmiaan todeksi. Miksi se olisi mahdotonta hyvinvointiyhteiskunnan kasvatille?

Jos toivoa ei näy tänään, ehkä sitä näkyy huomenna. Pitää vain katsoa eteenpäin.

Pakolaiset ja suomalaislasten etu

Jussi Halla-Aho sai hyvän syyn nousta taas otsikoihin hallituksen kaavailuista kasvattaa pakolaiskiintiötä syyrialaispakolaisten tilanteen helpottamiseksi. Moni suomalainen lienee kiiitollinen, ettei Ruotsissa ollut toisen maailmansodan aikaan merkittäviä poliittisia liikkeitä, jotka olisivat Halla-Ahon tavoin laskeneet pakolaislapsista yhteiskunnalle koituvia kustannuksia. Ja koska Perussuomalaiset eivät ole valmiita karsimaan maamme puolustusbudjettia, he tuskin itsekään pitävät täysin mahdottomana ajatusta, että myös Suomessa koittaisi vielä joskus taas aika, jolloin täältä on paettava sotaa.

Halla-Aho on kyllä oikeassa todetessaan, ettei 500 syyrialaispakolaisen tuominen Suomeen ole tehokkain mahdollinen tapa auttaa pakolaisia. Laittomina siirtolaisina kohti Eurooppaa pyrkiviä lienee jo kuollut matkalla enemmän. Kesällä pakolaisia arvioitiin olevan jo 1,7 miljoonaa. Tässä määrässä muutama sata Suomeen tulijaa ei juuri näy. Siksi apua on vietävä myös pakolaisleireille. (Toki perustelu avun paremmasta kohdentamisesta purisi paremmin, jos Persut eivät olisi niin kovin kärkkäitä arvostelemaan jokaista ulkomaille kaadettua tukieuroa.)

On kuitenkin kestämätöntä ajatella, että pakolaisia autettaisiin vain siellä, missä heitä on paljon. Syyrian naapurimailla on ennestään taakkanaan satojakin tuhansia pakolaisia Irakista ja Palestiinasta. Siihen verrattuna Suomen viime vuosien "holtittoman pakolaispolitiikan" myötä maahamme tulleiden määrä on aika pieni. Töihin tänne väliaikaisesti tai pysyvästi tulleita toki alkaa olla jo aika paljon.

Kun puhutaan lähes kahdesta miljonasta pakolaisesta, luulisi olevan selvää, ettei kaikia voida auttaa samalla tavalla. Jos meidän pieni ja kaukainen viisimiljoonainen kansamme ottaa vastaan 500 pakolaista, ehkä vastaavin kansainvälisin ponnistuksin olisi mahdollista saada pois pakolaisleireiltä suuruusluokkaa 100 000 pakolaista? Tämä on toki edelleen vain pieni osa pakolaisten kokonaismäärästä, mutta mietittäessä väliaikaisten majoitusratkaisujen ja ruuanjakelulogistiikan rakentamista on jo jonkin verran merkitystä sillä, jos ruokittavien suiden määrä vähenee sadalla tuhannella.

Julma tosiasia on, että kaikkia ei voida auttaa, ja että meidän on otettava huomioon myös muut velvoitteemme miettiessämme omia ponnistuksiamme syyrialaisten ahdingon lievittämiseksi. On kuitenkin vaikea nähdä, miten välinpitämättömyys toisten hädän edessä olisi suomalaislasten etu. Millaisia arvoja haluamme heille opettaa, että heikompaa ei tarvitse edes yrittää auttaa? Entä mitkä ovat omat mahdollisuutemme saada apua hädän hetkellä, jos ajattelemme aina ensin itseämme?

(Nälkäpäiväkeräykseen voi edelleen lahjoittaa netissä.)

Arvoista, mielipiteistä ja analyyttisyydestä

Tämän päivän Hetero Pride ja sen ympärillä käyty keskustelu tuo mieleen monia asioita, ja yksi niistä on se, että päivastoin kuin moni tuntuu kuvittelevan, ihmisen arvoista ei voi päätellä hänen mielipiteitään, eikä mielipiteistään kykyä kriittiseen ja analyyttiseen ajatteluun.

Esimerkiksi, jos ajatellaan perinteisiä perhearvoja ja niihin liittyen avioliittoa näitä arvoja tukevana instituutiona, horjuttaako sitä todella Tahdon2013-kampanja, jossa homoseksuaaleille halutaan yhtäläiset oikeudet toteuttaa unelmiaan juuri perinteisten perhearvojen mukaisessa viitekehyksessä, vai ehkä enemmänkin monien modernien heteropariskuntien käsitys avioliitosta turhana patriarkaarisen ajan jäänteenä? Eikö Tahdon2013-kampanja juuri osoita sen, että homoseksuaalit ja heidän oikeuksiaan tukevat heterot pitävät perinteisiä perhearvoja tärkeinä? He vain katsovat niitä aavistuksen eri näkökulmasta kuin konservatiivit.

Toisaalta, paikoin on havaittavissa ajattelua, että ihmisen mielipiteet kehittyisivät väistämättä oikeiden mielipiteiden suuntaan ajattelun kehittyessä. Näin ei kuitenkaan ole. Useimmissa asioissa niin puolustaville kuin vastustavillekin mielipiteille on mahdollista esittää monen tasoisia argumentteja. Ajattelun kypsyys näkyy siinä, minkä tasoisia argumentteja ihminen käyttää mielipiteittensä perusteluun, ja minkä tasoisia perusteluja hän voi ymmärtää. Kyky kriittiseen ajatteluun on kykyä toisaalta kyseenalaistaa toisen esittämät väitteet perusteluineen, mutta myös kykyä kyseenalaistaa omia käsityksiään ja myöntää olleensa väärässä, jos omilta perusteluilta putoaa pohja. Yksi mitta sivistykselle on sen ymmärtäminen, että vastustajakin on muutakin kuin väärät mielipiteensä, eikä ihmisen oikeus suojaan fyysistä tai henkistä väkivaltaa vastaan ole kiinni siitä, mitä mieltä hän on jostain tietystä asiasta.

Lienee sanomattakin selvää, että ihminen, joka ei perustele omia näkemyksiään eikä pyri kaatamaan vastustajansa argumentteja, vaan hyökkää tämän henkilöä vastaan tai jopa uhkaa väkivallalla, ei osoita kovin kummoista kykyä analyyttiseen ajatteluun. Ja vaikka älykkyys, koulutus ja kiinnostus pohdiskeluun antavatkin eväitä järkiperäiseen päätöksentekoon, meitä kaikkia ohjaavat myös tunteemme ja arvomme, jotka vaikuttavat tapaamme reagoida tilanteisiin, ja saattavat myös estää ottamasta vastaan epämieluisaa informaatiota.

Hetero Priden puuhamies Jani Salomaa valittaa saaneensa julkiheterona niin paljon vihaa osakseen, että sellainen jyrkentää asenteita, ja toimii siten vähemmistöjen asiaa vastaan. Huomio on hyvä, ja toivottavasti hän itsekin nyt ymmärtää paremmin, miksi väkivallan, uhkailun, ilkivallan ja nöyryytyksen kohteeksi esimerkiksi ihonvärinsä tai seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi joutuneet saattavat joskus nähdä rasismia ja homofobiaa sielläkin missä sitä ei oikeasti ole.

Toivottavasti myös Hetero Pride -kulkuetta provosoimaan tulleet vastamielenosoittajat ymmärtävät, ettei heidän toiminnastaan ollut mitään hyötyä kenellekään. Moniarvoisen ja suvaitsevaisen maailman puolesta taisteleva ei voi alentua niiden tasolle, jotka pyrkivät vaientamaan vähemmistöt tukijoineen. Tasa-arvoista avioliittolakia vaativan kansalaisaloitteen on allekirjoittanut yli 160 000 henkeä. On täysin absurdi ajatus, että yksi Hetero Pride -kulkue voisi kerätä sellaisen määrän osallistujia, että se voisi vaikuttaa eduskunnan kohtaamaan paineeseen käsitellä lakiehdotus asiallisesti ja myös hyväksyä se.

Ymmärtämisestä, hyväksymisestä ja argumentoinnista

Suomessa (ja ehkä muuallakin) kohtaa välillä sellaista ajattelua, että joitakin asioita ei saisi edes yrittää ymmärtää. Yksi esitetty väite tämän kannan takana on, että ymmärtäminen olisi hyväksymistä.

Itse en kuitenkaan näe paljoakaan yhteyttä ymmärtämisen ja hyväksymisen välillä.

Esimerkiksi, voin sanoa, etten ymmärrä juurikaan seksuaalivähemmistöjä. En kuitenkaan näe mitään syytä, miksi minulla pitäisi olla heistä ryhmänä jokin erityinen mielipide. Minulle on pohjimmiltaan varsin saman tekevää, millaisista asioista muut ihmiset fantasioivat, mitä he tekevät keskenään makuuhuoneissaan, tai tykkäävätkö he vaikkapa pukeutua hameeseen tai käyttää huulipunaa. Voin pitää heidän valintojaan näissä asioissa outoina, mutta se ei estä minua hyväksymästä heitä ihmisinä. Enkä näe että kyvyttömyyteni ymmärtää heidän valintojaan pakottaisi minua myöskään tuomitsemaan niihin liittyviä tekoja. Enhän minä ymmärrä sitäkään, miksi kukaan haluaa hankkia itselleen koiran tai harrastaa penkkiurheilua. Meidän kaikkien nyt vaan ei tarvitse olla samanlaisia.

Toisaalta, minun on myönnettävä, että ymmärrän jossain määrin sen, jos sellainen joka kokee ettei hänelle itselleen ole koskaan tarjottu menestymisen mahdollisuuksia, ja tuntee ettei ketään edes kiinnosta hänen kokemuksensa omasta syrjään jäämisestä, ei suoranaisesti ilahdu lukiessaan, miten paljon rahaa ja vaivaa laitetaan maahanmuuttajien kotouttamiseen ja pyrkimyksiin löytää heille töitä. Ymmärrän siis, että maahanmuutto voi joillekin ihmisille näyttää enemmän uhkalta kuin mahdollisuudelta. Mutta silti en hyväksy sitä, että lapsia uhkaillaan heidän ihonvärinsä tai puhumansa kielen perusteella, tai että ihmisiä pahoinpidellään näistä syistä. Samoin minun on paljon helpompi löytää ymmärrystä vaikkapa sille, että lapset ajautuvat kiusaamaan toisiaan, kuin hyväksyä se että näin tapahtuu eikä sitä aina saada loppumaan.

Ymmärtäminen antaa toki joskus eväitä hyväksymiseen. Esimerkiksi sen ymmärtäminen, että homoseksuaalisuus ei ole yksilön oma valinta, johon moderni viihdeteollisuus käännyttäisi pohjimmiltaan ihan tavallisia heteroita, auttaa hyväksymään sen että homoseksuaalisuus voi olla samalla tavalla näkyvä ilmiö kuin heteroseksuaalisuuskin. Samoin sen ymmärtäminen, että eri kulttuureista tulevilla on erilaisia tapoja ja odotuksia, auttaa hyväksymään sen että maahanmuuttajien kanssa asioita hoidettaessa voi tulla helpommin väärinymmärryksiä kuin asioitaessa saman kulttuurin kasvatin kanssa.

Toisaalta, ymmärtäminen antaa eväitä myös vasta-argumentointiin. Jokainen filosofian alkeisiin tutustunut tuntee tarinan Sokrateesta, joka vastustajansa argumentteja kuunnellen ja kysymyksiä esittäen johdatti tämän ymmärtämään omien väitteidensä hataruuden.

Jos olet varma että olet itse oikeassa, eikö ole turha pelätä vastustajan argumentteja, sillä niidenhän pitäisi kaikkien olla tavalla tai toisella kumottavissa? Jos taas et koskaan kuuntele niitä, et myöskään saa mahdollisuutta kertoa vastustajallesi, miksi hän on väärässä. Samanmielisten kesken paheksunnan lietsominen taas on vain turhaa pahan mielen aiheuttamista kaikille osapuolille.

Toisen kuunteleminen ei tarkoita, ettei hänen käsityksiään voisi kyseenalaistaa. Argumentointia voi myös opetella, sekään ei ole sisäsyntyinen taito.

Esimerkiksi Kokoomusnuoret kantavat ystävällisesti kortensa kekoon paremman keskustelukulttuurin kehittämiseksi tarjoamalla helppoa esimerkkimateriaalia niille, jotka haluavat harjoitella toisen näennäisargumentoinnin alas ampumista.

_____

lisäys 22.9.: Yllättävän hyvän esimerkin palstatilan tarjoamisesta "väärää" mieltä olevalle antaa Nyt.fi.

Varhaiskasvatusta vai säilytyspalvelua

Hallitus kaavailee kotihoidontuen jakamista tasan vanhempien kesken. Ajatus isien patistamisesta hoitovapaalle on tervetullut, mutta keinon toimivuus on kyseenalainen, johtuen paitsi asenteista myös perheiden erilaisista tilanteista. Seurauksena oletettavasti entistä useampi alle kolmivuotias päätyy päivähoitoon. Kunnille tämä lisää paineita päiväkotien laajentamiseen. Kustannuksia minimoitaessa tämä tarkoittaa mm. eteistilojen laskemista leikkitilojen neliöihin, lastentarhanopettajien suhteellisen osuuden pienenemistä sekä sijaiskustannuksista säästämistä. Ryhmäkokoja kasvatetaan, mikä pahentaa myös päiväkotien infektiokierteitä. Tämä näkyy paitsi lasten terveydessä myös päiväkotien henkilökunnan sekä asiakasperheiden sairaspoissaoloina omasta työstään.

On kohtuutonta, että vanhempia syyllistetään kollektiivisesti lasten käytöshäiriöistä samalla, kun kotihoidon edellytykset viedään ja tilalle tarjotaan lasten säilytyspalvelua vailla valinnan ja vaikuttamisen mahdollisuuksia. Päiväkodeissa sijaisuuksia tekevät kertovat kauhutarinoita työyhteisöistä, joissa henkilökunta keskeyttää toistensa nälvimisen vain nälviäkseen hoidossa olevia lapsia. Tai kuinka aikuisia on ryhmässä niin vähän, että lasten selviytyminen päivästä hengissä on puhtaasti tuurista kiinni, ja varhaiskasvatus jää vain sanaksi virallisissa papereissa. Jo nyt moni päivähoidossa työskentelevä sanoo, ettei ikinä veisi omaa lastaan päiväkotiin, ellei ole ihan pakko. Ryhmäkokojen kasvaminen tuskin muuttaa heidän näkemyksiään valoisammiksi. Monelle perheelle se pakko kuitenkin tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan, ja tukimallien joustamattomuus vaikuttaa väistämättä monessa perheessä tätä pakkoa aikaistavasti.

Samaan aikaan päivähoidon laadusta keskusteleminen on kiellettyä. Koska kaikilla ei ole mahdollisuutta valita päivähoitopaikkaa, virallinen linja tuntuu olevan, että kaikkialla tarjotaan samaa (riittävän hyvää) palvelua, eikä muuta saa kenellekään kertoa. Jos jossain menee hyvin, se lienee lähinnä perustelu kiristää budjettia. Erästä päiväkotia kiellettiin mainitsemasta nettisivuillaan edes päiväkodin olevan heinäkuussa kiinni, koska tämä tieto voisi vaikuttaa päivähoitopaikkaa etsivän perheen päätöksiin.

Samalla kun käydään keskustelua koulukiusaamisesta ja nuorten syrjäytymisestä, voitaisiin katseet kohdistaa myös päivähoidon laatuun. Tehdäänkö siellä tarpeeksi henkilöstön kehittämiseksi? Kokeeko henkilöstö, että heille annetaan mahdollisuus tehdä työnsä hyvin? Onko työn sisällöllisen mielekkyyden säilyttäminen mahdollista? Viihtyvätkö työntekijät työssään riittävän hyvin, että he voivat tarjota lapsille kokemuksia, jotka auttavat näitä elämässä eteenpäin eivätkä esimerkiksi pue näille kiusatun, häirikön tai muuten ei-toivotun olennon roolia? Onko kunnilla toimintamalleja pahasti sairaiden työyhteisöjen tervehdyttämiseen tai hajottamiseen tilanteesta päivittäin ja vuosikausia kärsivien lasten hyvinvoinnin nimissä? Paperilla jokainen päiväkoti osaa näyttää hyvät raamit varhaiskasvatukselle, mutta kuinka monessa ne oikeasti toteutuvat?

Ongelmien korjaaminen maksaa, mutta usein kuultu totuus on että se maksaa sitä enemmän, mitä myöhäisemmässä vaiheessa työhön tartutaan. Hoivapalveluita ei voida tarkastella vain vastuullisen viraston kuluvan vuoden yksikkökustannuksien minimoinnin näkökulmasta. Vaikka niiden tuottamaa arvoa on vaikea mitata rahassa, tulisi myös laadun painaa vaakakupissa päätöksiä tehdessä.

Tabuista ja kielivistä ämmistä

Sanna Ukkola ihmettelee blogissaan suomalaisten herkkähipiäisyyttä. Hän rinnastaa Kalevan päätoimittajan kohtaaman arvostelun sensuuriin ja kysyy, miksi uutisoimme tällaisesta kun maailmassa tapahtuu tärkeämpiäkin asioita.

On toki totta, että mauton huumori on niin keskeinen osa suomalaista kulttuuria, ettei siitä ehkä tarvitsisi tämän luokan mediamylläkkää nostaa. Närkästyksen aihe on kuitenkin oikea. Vaikka transsukupuolisiin halventavasti suhtautuva huulenheitto onkin pieni ongelma verrattuna siihen, että joidenkin mielestä naiseksi pukeutuneen miehen saa hakata, saman ajattelumallin ilmentymänä se tuskin ainakaan auttaa ketään kyseenalaistamaan ongelmallisia toimintatapojaan.

Hyvät koomikot ymmärtävät sen, että huumorin keskeisin muoto on itseironia. Erityisesti kun stereotyyppisen "herraluokan" edustaja tölvii heikompiaan, tilanteesta saa hauskan vain jos vitsin kärki osuu Molieren aatelismieheksi pyrkivän porvarin tavoin herraluokkaan itseensä. Maailmassa ei pitäisi olla aihetta, josta ei saa vitsailla, mutta vaikeiden aiheiden äärellä niiiden vitsien keksiminen vaatii melkoista ymmärrystä käsiteltävästä aiheesta, jotta tyylilaji ei kääntyisi kiusaamiseksi tai vahingollisten ennakkoluulojen pönkittämiseksi. Huumori on vaikea laji.

Stereotyyppisen punaniskaheteromiehen voi tietysti olla vaikea ymmärtää, miksi oma ihonväri, sukupuoli ja seksuaalinen suuntautuminen tarkoittavat korkeampia vaatimuksia poliittisen korrektiuden saralla. Samalla musta mies saa kutsua kaveriaan neekeriksi, juutalainen vitsailla holokaustista, naiset kutsua ystäväpiiriään lehmiksi tai huoriksi ja homoseksuaalit nauraa itseensä kohdistuville stereotypioiille. Miksi ne samat jutut eivät ole sallittuja sille tavalliselle suomalaiselle miehelle, joka ei edes edusta valtaa tai eliittiä? Onko kyse enemmistöön kohdistuvasta syrjinnästä, kuten maahanmuuttokriitikot antavat ymmärtää?

Kun lapsille opetetaan käytöstapoja, kaikki lähtee siitä että muita ei saa kiusata eikä loukata. Jos vahingossa tulee niiin tehneeksi, on pyydettävä anteeksi. Miksi tämä sääntö koskisi vain lapsia? Eikö aikuiselta suomalaiselta mieheltä voida edellyttää käytöstapoja? Toki lehdistöllä on paitsi oikeus myös velvollisuus nostaa esiin epäkohtia vaikka siitä joku helposti loukkaantuisikin, mutta Manningin kokemus omasta sukupuolestaan ei sisältäne sellaisia merkityksiä, jotka edellyttäisivät aiheen kriittistä ruotimista suomalaismediassa.

Ukkola nostaa vielä esimerkiksi possukuvien poistamisen koulukirjoista jotta muslimit eivät loukkaantuisi. Tämän luokan ideat rinnastuvat ennemminkin kielimisen pitämiseen akkojen puuhana kuin vähemmistöjen suojelemiseen väheksynnältä. Ennakkoluuloinen suhtautuminen vähemmistöihin ei ole vahingollista vain olllessaan avoimen vihamielistä, vaan myös silloin kun näennäisen hyvää tarkoittaen suljetaan vähemmistöt omiin karsinoihinsa.

Toisen kulttuurin kunnioittaminen ei tarkoita sitä, että keksimällä keksitään valtakulttuurista erottavia piirteitä ja lähdetään muokkaamaan niitä geneerisemmiksi. Aivan niin kuin toisen rakastaminen vaatii kyvyn rakastaa myös itseään, myöskään oman kulttuurin vaaliminen ei estä kunnioittamasta toisenlaisia kulttuureja. Monikulttuurisuuden idea on juuri siinä, että meidän ei tarvitse luopua omastamme voidaksemme elää yhdessä eri kulttuureista tulevien kanssa. Aivan niin kuin minun ei tarvitse muuttua homoseksuaaliksi, jos naapurini tulee kaapista.

Niin kauan kuin emme itse ymmärrä tätä, emme ole juuri sen parempia kuin sharialakia halajavat islamistit.

Miksi vauva ei saa syödä ravintolassa

Iltalehti on uutisoinut tilanteesta, jossa ravintolan henkilökunta on pyytänyt imettävää äitiä siirtymään wc-tiloihin ruokkimaan vauvaansa. Tästä suivaantuneina joukko äitejä päätti järjestää mielenilmauksen julkisella paikalla imettämisen puolesta. Heidän mielestään vauvallakin on oikeus syödä.

Kukaan ei kuitenkaan halua kieltää vauvoja syömästä. Syyt imetyskielteisyyteen ovat aivan muualla. Tässä esimerkkejä:

1) Vauvan paikka ei ole ravintolassa. Vauvan paikka on kotona harmoonisesti hymyilevän äidin sylissä, ja jos äiti kaipaa tähän taukoa, hänen on hankittava hoitaja. On itsekästä ja ajattelematonta altistaa vauva ravintolaympäristölle, jossa usein myös nautitaan alkoholia. Sitä paitsi ravintolassa syöminen ei edes kuulu suomalaiseen kulttuuriin, eikä sitä siksi pidä äidinmaidossa vauvalle tuputtaa. Ravintola on aikuisten paikka, ja siellä käymistä pitää aina vähän hävetä. Tasapainoiset lapset ruokitaan kotona kotimaisilla eineksillä.

2) Ei ole kiva katsoa imettävää äitiä. Siitä tulee ulkopuoliselle kiusallinen olo, kun tietää ettei saisi tuijottaa, muttei voi olla tuijottamatta. Samasta syystähän emme halua myöskään vammaisia tai maahanmuuttajia tai homoseksuaaleja lähellemme: emme tiedä miten olla sellaisen ihmisen lähistöllä, ja mielemme lähtee laukkaamaan asiattomiin ajatuksiin. On ärsyttävää, että tämän epämukavuuden aiheuttaja on itse tilanteessa ihan luontevasti.

3) Vauvan imettäminen on pyhä hetki, joka vaatii sen että ollaan kahden kesken vauvan kanssa hiljaisessa huoneessa. Hälyisä ravintolamiljöö ei sovi vauvalle ollenkaan ruokailutilaksi. Jos vauvaa on pakko imettää liikenteessä ollessa, tulee se tehdä wc-tiloissa, joiden akustinen suunnittelu kolisevine ovineen ja kaikuvine kaakeleineen tarjoaa paljon ravintolasalia intiimimmän ja rauhallisemman ruokailukokemuksen. Myös tarjolla olevat istuimet ovat imetykseen ergonomisempia. Lisäksi wc:ssähän ei ole koskaan jonoa, joten wc:ssä voi huoleti istua puolikin tuntia imettäen.

4) Tissit ovat miehen omaisuutta, ja siksi niitä ei saa muille näyttää. Tissin imeminen tuo mieleen heti myös jonkin muun paikan imemisen, ja sitä ei saa tehdä ravintolassa. Siksi imettäminenkin pitäisi kieltää. Meillä on olemassa korvikkeet ja tuttipullot, jotta meidän ei tarvitsisi oppia luonteviksi tissien kanssa, siispä käyttäkäämme niitä. On sivuseikka, että evoluutio on kehittänyt tissit juuri vauvan ruokkimista varten. Kulttuurimme on antanut tisseille toisen merkityksen, ja tätä vastaan ei pidä taistella.

5) Ravintolassa imettäminen on rintamapetturuutta muita äitejä kohtaan. Vauvan syntymän täytyy pilata elämäsi ja eristää sinut sosiaalisista kontakteistasi. Vauvan imettämisen kuuluu olla kivuliasta ja vaikeaa. Äidin ei tule saada ruokaansa lämpimänä. Luonteva ravintolassa imettäminen on kuin isku vasten kasvoja kaikille niille kunnon äideille, joiden elämä on raskasta. Jos elämä vauvan kanssa ei tunnu vaikealta, velvollisuutesi on tehdä siitä vaikeaa esimerkiksi asettamalla hankalia vaatimuksia vauvan ruokailutavoille.

6) Vauvaa ei tule hemmotella piloille tarjoamalla tissiä aina kun vauva sitä haluaa. Tällä ohjeella maastamme lopetettiin pitkien imetyksien perinne ja luotiin markkinat korviketeollisuudelle, eikä ole mitään syytä olla jatkamatta sen noudattamista. Esimerkiksi bussissa kanssamatkustajat kuuntelevat mieluummin vauvan huutoa kuin katselevat imetystä, onhan lapsen kasvaminen nöyräksi alistujaksi meidän kaikkien yhteinen etu.

Yleensäkin Suomessa täytyy muistaa, että lapsen hoitamiseen on vain yksi ainoa oikea tapa, ja sinun tapasi on varmasti väärä.

Intohimo työhön

Olen viime aikoina jonkin verran miettinyt sitä, millaisten ihmisten kanssa työskentelystä pidän. Tulen toki toimeen monenlaisten ihmisten kanssa, enkä halua asettaa rimaa kovin korkealle sen suhteen, kenen kanssa voin tehdä yhteistyötä. Kuitenkin työn mielekkyys tulee osin niistä ihmisistä, joiden kanssa työtä tekee.

On myös ihmisiä, joiden kanssa työskentely on henkisesti kuluttavaa ja tekee näin työstä tarpeettoman raskasta. Ja toisaalta, sisällöllisesti turhauttavasta työstä tulee yllättävän paljon mukavampaa, kun työparina on joku jonka kanssa nauraa elämän absurdiudelle, tai joka jaksaa muistuttaa kaukana siintävän tavoitteen vääjäämättömästä lähestymisestä.

Kun jäin kesälomalle, jäin lomalle paitsi työstä myös niistä ihmisistä, jotka kuluttavat enemmän kuin tukevat. Ja kun palasin lomalta lähes tyhjälle konttorille, kaipasin niitä ihmisiä, jotka tukevat ihan huomaamattaan.

Yksi työkaverini kertoi, miten hänellä oli ollut uutena työntekijänä niin hauskaa, että häntä oli perjantaisin harmittanut lähteä kotiin. Eikä se hauskuus tullut ensisijaisesti työstä itsestään, vaan ihmisistä joiden kanssa sitä sai tehdä. Mutta työyhteisön kasvaessa tällaista tilannetta on yhä vaikeampi saavuttaa.

Mitkä piirteet muissa sitten auttavat jaksamaan? Huumori on tietysti avuksi, samoin kuin jonkinlainen positiivisuus. Valittaminenkin on välillä sallittua ja joskus jopa suotavaa, mutta itse nautin enemmän ympäristöstä, jossa napinaa on vähemmän kuin kikatusta.

Ehkä virkistävintä on olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joilla on henkilökohtainen visionsa omasta tehtävästään. Jotka eivät ole vain duunissa vaan tekevät jotain ongelmien ratkaisemiseksi. Parasta on, jos he saavat oman innostuksensa tarttumaan muihinkin.

Emme voi kaikki olla tällaisia, eikä se onneksi ole tarpeenkaan. Kunhan vain emme nujerra niitä, jotka tuovat keveyttä keskuuteemme.

Läksiäisiä

Olen viime viikkoina joutunut tekemään jonkin verran surutyötä liittyen ihmisiin, jotka ovat lähteneet työyhteisöstämme perhevapaani aikana tai pian sen jälkeen. Työpaikan vaihtaminen on toki normaali osa elämää ja sillä on omat hyvätkin puolensa, kun asioita eri vinkkelistä katsoneet etsivät paikkansa uudesta työyhteisöstä tuoden tuoreita ajatuksia ja oppien itse uutta.

Silti jotkut yksilöt tuntuvat tehtäviään suuremmilta menetyksiltä.

Me olemme työssämme paljon muutakin kuin asiat, joita teemme. Joskus sillä, mitä emme tee, tai jätämme kesken, on suurempi vaikutus ympäröivään organisaatioon, kuin saavutuksillamme. Joskus tapamme esittää kysymyksiä tai kuunnella vaikuttaa dramaattisesti sellaisiinkin asioihin, joille emme itse tee mitään. Jopa tapamme pitää kahvitaukoja - tai jättää ne väliin - vaikuttaa muihin. Varmaankin jokainen jättää sekä hyviä että huonoja jälkiä: kukaan ei ole kaikessa hyvä tai huono, ja jokaisella on hyvät ja huonot hetkensä.

 Usein muistetaan mainita, että ammatillinen kokemus ja sen tuoma hiljainen tieto ovat asioita, jotka tekevät yksilöistä korvaamattomia, noviisin on mahdotonta astua samoihin saappaisiin. Tämä on toki totta, mutta ei koko totuus. Joskus yllättävissäkin asemissa olevat ihmiset voivat rakentaa yhteisölleen sellaista tukirankaa, joka on vaarassa romahtaa heidän lähtiessään.

 Siksi ei ole yhdentekevää, miten lähdöt ja niihin liittyvä surutyö hoidetaan. Tai löytääkö yhteisö uuden johtotähden motivaatiolleen.

Ulkonaliikkumiskielto lapsille

Vappuaaton ilta, kello lähenee yhdeksää. Ilma on viileä, ilta alkaa jo hämärtää. Mies, kutsukaamme häntä vaikka Pertiksi, on palaamassa kotiinsa pieneen kerrostaloyhtiöön.

Pertti on sitä ikäpolvea, joka on koko ikänsä tehnyt töitä. Luultavasti ensin vanhempien apuna kotona ja omalla kasvimaalla, mahdollisesti kolmentoista korvilta alkaen palkkatyössä hommissa joita ei enää ole olemassa. Opinnot rahoitettiin ehkä jakamalla lehtiä ja nostamalla lainaa. Jos lapsia ehdittiin tehdä, niitä tuskin tuli enempää kuin kaksi, eikä heidän kanssaan juuri ehtinyt viettää aikaa. Ei se silloin ollut tapana, miehillä ainakaan. Nyt lapset ovat asuneet omillaan jo pitkään, vanhemmat ovat ehtineet tottua elämään rauhassa ja hiljaisuudessa, eläkepäivät ovat kenties juuri alkaneet.

Pihalla Pertti kuulee ääniä. Naurua? Hiekkalaatikolla on joukko teinejä, ehkä viisi poikaa.

Mitä ajatuksia poikajoukko mahtaa Pertissä herättää? Muistaako hän oman kaukaisen nuoruutensa? Ärtyykö vain äänistä rauhallisessa illassaan? Miettiikö hän jokavappuisia uutisia ryyppäävistä teineistä, epäileekö porukan odottavan lisäjoukkoja, aiheuttavan pian häiriötä ja sotkevan paikat?

Joka tapauksessa Pertti päättää ottaa yrmeän ilmeen ja mennä komentamaan lapset kotiinsa. Nämä nurisevat hiljaa vastaan, mutta joukko alkaa liikehtiä hajaantuakseen. Pertti voi palata kotiinsa voittajana. Huligaanit on pistetty aisoihin.

Paitsi että pihalla ei ollut ainuttakaan pulloa, ei ketään joka olisi suunnitellut sotkevansa paikkoja. Ehkä tunnin kuluttua näiden lasten ilta olisi muutenkin hiljennyt. Mutta hyvin kasvatetut lapset eivät argumentoi vastaan, kun aikuinen tulee ärisemään. Hyvin kasvatetut lapset hämmentyvät, eivät ymmärrä mistä heitä epäillään. Heidän iltansa on pilalla, ja tapahtuma saattaa varjostaa pitkäänkin heidän mieliään. Vanhemmat saavat taas ihmetellä, miksi lapset viettävät niin paljon aikaa kotona tietokoneen ääressä. Perttikin on lukenut uutisia siitä, miten nykynuoriso on niin huonokuntoista, etteivät ne edes armeijasta selviä.

Toiset oppivat antamaan takaisin samalla mitalla. Puhumaan töykeästi, soittamaan suutaan. Joku pyörittelee kärsimäänsä vääryyttä mielessään, fantasioiden siitä kerrasta, kun hakkaa sen mäkättävän papan. Ehkä sitä kertaa ei koskaan tule. Osa ehkä ymmärtää, millaisista suunnitelmista heitä epäillään vain sillä perusteella, että he sattuvat olemaan ulkona, ja päättää toteuttaa nämä asetetut odotukset. Moni heistä tosin odottaa siihen asti, että on täysi-ikäinen, eikä enää asu vanhempiensa luona. Silloin on hyvä tehdä tihutöitä aamuyön tunteina liian pitkän juhlimisen päätteeksi.

Onko niin kovin ihmeellistä, että nuoret oppivat hakeutumaan riittävän suuriksi laumoiksi, että ohi kulkevat papat eivät uskalla tulla aukomaan päätään?

Olisiko Pertin siis pitänyt vain mennä hiljaa kotiinsa, valittaa vaimolleen huonosti kasvatetuista nykynuorista ja jäädä odottamaan, onko piha aamulla täynnä lasinsiruja? Jokainen huolehtikoon omista lapsistaan itse kuten parhaiten taitaa?

Toisaalta, ehkä hän olisi voinut jättää taka-alalle ajatuksensa nuorista pelkkänä häiriötekijänä. Ehkä hän olisi voinut mennä katsomaan, näkyykö joukolla kiliseviä pusseja. Kysyä ystävällisesti, onko joukossa oman talon poikia. Huomauttaa kohteliaasti, että tähän aikaan voisi jo vähän hiljentää ääntä, kun vanhat ovat menossa nukkumaan. Tiedustella, mitenköhän pitkään nuoret ovat suunnitelleet viettävänsä aikaa pihalla. Aloittaa ärinän vasta, jos vuorovaikutuspyrkimykseen tulisi vastaukseksi haistattelua.

Mutta ei, Pertti ei tällaiseen taivu. Hänen kaltaistensa silmissä kai ihmisarvon ansaitsee vain tekemällä työtä.

Vihasta, häpeästä ja erilaisuudesta

Suomalaisen yhteiskunnan yksi suurimmista ongelmista on kyvyttömyytemme sietää erilaisuutta. Viime aikoina tähän liittyen on ollut monenlaista keskustelua ainakin koulujen työskentelyilmapiiristä, lasten yksinäisyydestä, rasismista, vihapuheesta ja ahdistelusta.

Olemme erilaisia, ja tietenkin jokaisella on oikeus tuohtua siitä, että joku toinen on riittävän tyhmä ollakseen eri mieltä. On myös oltava oikeus kertoa omia mielipiteitään. Näin riippumatta siitä, haluaako rajoittaa vai lisätä maahanmuuttoa, tai äänestääkö vihreitä vai perussuomalaisia. Ei ole myöskään pakko hakeutua sellaisten ihmisten seuraan, joiden olemuksessa jokin ärsyttää itseä.

Pitäisi kuitenkin ymmärtää, että ihminen on muutakin kuin jokin yksittäinen piirteensä tai mielipiteensä. Vaikka toisen sukupuoli, ihonväri, uskonto, seksuaalinen suuntautuminen tai poliittiset näkemykset poikkeavat omista, hänen arkielämänsä saattaa silti muistuttaa yllättävän paljon omaani. Hänenkin elämässään toistuvat piipahdukset lähikauppaan hakemaan maitoa ja leipää, töistä kotiin kiirehtiminen jotta ehtisi viettää aikaa perheensä kanssa, kanavasurffailu olohuoneen sohvalla tai muut vastaavat tavanomaiset asiat. Hänkin on huolissaan lastensa tulevaisuudesta, rahojen riittävyydestä, ikääntyvien vanhempiensa jaksamisesta tai suosikkiurheiluseuransa pärjäämisestä. Hänelläkin on talvella nuha. Hänelläkin on oikeus odottaa bussia lähipysäkilläni, tai ottaa aurinkoa sillä rannalla, jolla tykkään itse käydä kesäisin.

Miksi pitää väenväkisin etsiä toisista niitä erottavia piirteitä, jos ne häiritsevät omaa elämää?

Ihminen, joka uhkaa tappaa toisen lapset tai puhkoo tämän autonrenkaat vain siksi, että se toinen on eri mieltä, ei ole juurikaan sen parempi ihminen kuin intialainen lapsenraiskaaja. Molemmat teot kielivät asenteesta, että tuo toinen yksilö on vähemmän arvokas, hänen tunteistaan ja oikeuksistaan ei tarvitse välittää. Että häntä saa käyttää välineenä omien impulssien toteuttamiseen välittämättä siitä, että se vaikuttaa hänen kykyynsä luottaa muihin ihmisiin ja mahdollisuuksiinsa elää normaalia elämää.

Vihapuheessa ja siihen liittyvässä ahdistelussa kuvottavinta onkin se, että juuri nämä ikävät vaikutukset, toisen sielun arpeuttaminen, ovat teon motiivina. Että tarkoitus on muuttaa toinen näkymättömäksi, olemattomaksi, vain siksi että hän on erilainen.

Yhteistä näille teoille on myös se, että perinteisesti uhrit ovat tunteneet häpeää tapahtuneesta. Tekijöiden kyvystä häpeäntunteeseen on vaikea sanoa, kun toiset vähättelevät tekemisiään, ja toiset pitävät huolen etteivät jää kiinni.

Uhrin häpeä on looginen reaktio anarkistisessa yhteiskunnassa, jossa tavallinen ihminen ei voi odottaa vastaantulijan toimivan minkään häveliäisyyden tai kohtuullisuuden sääntöjen mukaisesti. Hengissä selviytymisen kannalta tärkeintä ei ole se, kuka on oikeassa, vaan se että valitsee ne toimintatavat, joilla todennäköisyys silmittömän väkivallan uhriksi joutumiselle on mahdollisimman pieni. Tämä tarkoittaa harmaaseen massaan sulautumista, suomalaista perushyvettä, joka pitää huolen että yrittäminen ja innovaatiot eivät ikinä tule maassamme olemaan kuin niiden harvojen harrastus, joiden itsetunto kestää naurunalaisen friikin aseman. Toinen vaihtoehto on hankkia luotiliivit, ampuma-ase ja kouluttautua ninjaksi. Tämän vaihtoehdon yhteiskunnallisia vaikutuksia voi pohtia vaikkapa selatessaan uutisia Yhdysvaltain kouluampumisista.

Tähänkö suuntaan haluamme yhteiskuntaamme kehittää? Jos tämä on suomalaisiksi patriooteiksi itseään kutsuvien tavoite, voin vain hämmästellä, kenen etua he kuvittelevat ajavansa.

Kuria vai empatiaa?

Lasten huonoa käytöstä ruotiva keskustelu pyörii yleensä kurin käsitteen ympärillä. Olen alkanut epäillä, mennäänkö tässä jo lähtökohtaisesti harhaan.

Kuri on toki kaikkea muuta kuin turha käsite kasvatuksessa. On opittava kurinalaisuutta pystyäkseen tylsään puurtamiseen, joka edeltää lähes kaikkia mukavia ja onnistumisen elämyksiä tarjoavia huippukokemuksia. On oltava rajat, jotta lapsi ei aiheuttaisi vaaraa itselleen tai muille. Mutta kuri yksin ei riitä.

Puhutaan ulkoisesta ja sisäisestä motivaatiosta. Ulkoinen motivaatio on sitä, että ihminen voi tehdä tylsääkin työtä, kun siitä maksetaan riittävästi palkkaa. Se on myös sitä, että yksilö ei tee sellaisia ilkitöitä, joista jäisi kiinni. Hän oppii tekemään pahojaan, kun kukaan ei näe, kuten monet känniovelat aikuiset sotkiessaan paikkoja. Hän oppii myös pakoilemaan vastuuta ja syyttämään muita, jos epäilee, että omista teoista voi seurata rangaistus.

Sisäinen motivaatio taas on sitä, että teen jotakin, koska nautin siitä. Se on myös pahanteon välttämistä siksi, että ei halua tehdä pahaa. Tässä kohtaa pääsemme empatian käsitteeseen.

Empaattinen ihminen ei tarkoituksella loukkaa toista, koska hänelle tulee itselleen siitä paha mieli. Jos hän loukkaa toista vahingossa tai ajattelemattomuuttaan, hänen rangaistuksekseen riittää ymmärrys siitä, että on aiheuttanut vahinkoa. Hän myös oppii tästä välttämään vahinkoon johtanutta tekoa, ei rangaistukseen johtanutta kiinni jäämistä. Empaattinen ihminen saattaa jopa oma-aloitteisesti kertoa aiheuttamastaan vahingosta, koska tilanteen korjaaminen ja anteeksipyyntö ovat ainoat todelliset asiat, jotka voivat helpottaa hänen tuskaansa. Toinen vaihtoehto on oman teon merkityksen vähättely ja kieltäminen, eräänlainen itsepetos mielenrauhan säilyttämiseksi.

Väitänkin siis, että hyväkäytöksisiä lapsia haluavan isän tai äidin on tarpeellisempaa keskittyä lapsen empatiakyvyn kehittämiseen, kuin rangaistusten jakelemiseen rikkeistä.

Miten empatiakyky sitten kehittyy? Varhaislapsuudessa keskeistä on lapsen kokemus siitä, että hän on tärkeä. Tämä tunne tulee läheisyydestä, turvallisuudesta, hoitajien positiivisista tunteista lastaan kohtaan, sekä lapsen tarpeisiin vastaamisesta. Täydellisiä vanhempien ei tarvitse olla, eikä vauvan tai taaperon todellakaan tarvitse olla tauotta äidin sylissä, vaan eräänlainen hoivan minimitaso täytyy toteutua. Näin luodaan perusta sille, että empatiakyky ylipäätään voi kehittyä.

Isomman lapsen kanssa empatiaa voi kehittää esimerkiksi keskustelemalla erilaisista tilanteista ja siitä, miltä eri osapuolista on niissä mahtanut tuntua. Tätä voi tehdä kirjojen ja tv-ohjelmien äärellä, sekä keskusteltaessa jälkikäteen tilanteista, joissa joku on tehnyt jotakin väärin.

Lisäksi tietysti lasta on kiellettävä ja estettävä silloin, kun tilanne on päällä. Alle kolmivuotiaan kanssa keskustelumahdollisuudet ovat hyvin rajalliset, he tarvitsevat hyvin konkreettisesti aikuisen tukea pystyäkseen toimimaan oikein. Isompien lasten voi antaa enemmän myös selvitellä tilanteita keskenään, ja aikuiset auttavat tarvittaessa jälkipyykissä.

Alppilan koulun julkisuudessa puiduista tapahtumista on julkaistu opetusviraston lausunto. Sen mukaan kohuun johtanut konflikti alkoi erityisoppilaan empatianosoituksesta. Hän yritti saada opettajan ymmärtämään, että tämä oli pahoittanut toisen oppilaan mielen. Oppilaan virhe ei ollut pahanilkisyys vaan se, ettei hän ymmärtänyt olevansa sellaisessa asemassa suhteessa tähän kyseiseen opettajaan, ettei hänen viestillään ollut toiveita mennä perille. Opettajan huoleton suhtautuminen tapahtuneeseen taas viittaa vähäiseen empatiakykyyn, tai vaihtoehtoisesti empatiaan liittyvään suojautumismekanismiin vähättelemällä omien tekojen merkitystä.

Toisen käden tietoihin tukeutuen on vaikea päätellä, mikä tulkinta tapahtuneesta on oikea. Täytyy kuitenkin muistaa, että kaikki erityisoppilaat eivät ole narsistisia rikollisenalkuja. Heidän joukossaan on eri tavoin kehitysvammaisia lapsia, joilla saattaa esimerkiksi olla voimakas eläytymisen ja empatian kyky suhteessa iloon ja suruun, mutta vähäinen kyky ymmärtää hierarkioita tai toisen ihmisen ärtymystä. Jos tätä ei ymmärrä, ei käsittääkseni sovellu erityisopettajaksi.

Lisäksi terveilläkin teini-ikäisillä on todettu mm. vaikeuksia erottaa toisen ihmisen osoittamia pelon ja vihan tunteita toisistaan, mikä vaikeuttaa heidän toimintaansa konfliktitilanteissa. Tämä johtuu siitä, että heidän aivonsa tekevät niin paljon töitä muuttuakseen lapsen aivoista aikuisen aivoiksi, että tietyt jo opitut taidot heikkenevät väliaikaisesti. Tämä selittää ison osan murrosikäisten ärsyttävyydestä, ja sen kanssa on valitettavasti pakko elää, jos opettaa yläkoulussa.

En tiedä, olivatko perusteet opettajan irtisanomiselle juridisesti riittävät. Kuitenkin opetusviraston selvitys, yhdistettynä opettajan tukikampanjaan liittyvään uhrina olleen oppilaan ja hänen perheensä mustamaalaamiseen, saavat minut epäilemään, että ratkaisu oli oikea.

Niin tai näin, ratkaisun tekivät rehtori ja opetusvirasto, eivät oppilas ja hänen vanhempansa. Empatiakyvyn omaavat sivistyneet aikuiset pystynevät jättämään heidät rauhaan asiasta keskustellessaan.

Kasvatuksesta ja odotusten toteuttamisesta

Minulla on maailman ihanimmat lapset. Toki heistä jokainen on ajoittain maailman sietämättömin riiviö, mutta yleisesti ottaen pidän heitä mukavina ja fiksuina pikkuihmisinä. Kyllä he minulle raivoavat kotioloissa välillä hyvinkin railakkaasti, mutta heidän kanssaan on helppo reissata ja kyläillä, koska he ovat reippaita ja iloisia ja tietävät ikätasoonsa nähden kohtuullisen hyvin, miten pitää käyttäytyä.

Keskimmäinen on nyt maailman ihanimmassa päiväkodissa. Siellä lasta kuunnellaan ja arvostetaan, ja heidän annetaan vaikuttaa päiväkodin ohjelmaan. Silti rajat asetetaan jämäkästi, ja ollaan myös valmiita ottamaan vastaan siitä aiheutuvat raivarit. Päiväkodin ulkoilupihoilla ei ole kunnon aitoja, mutta se ei ole menoa haitannut, sillä lapset eivät yritä karata. Yhteishenki, kokemus yhteisestä sopimuksesta ja hoitajien auktoriteetti riittävät korvaamaan fyysiset esteet.

Kun esikoiseni aloitti esikoulun, hän sai maailman ihanimman opettajan. Opettaja oli sitä mieltä, että hänellä oli aivan uskomattoman upea luokka opetettavanaan. Ja niin olikin. Ryhmä oli iso ja porukasta kolmannes maahanmuuttajia vaihtelevalla kielitaidolla. Ristiriitojakin oli, mutta kaikenkaikkiaan ryhmä hitsautui hyvin yhteen. Käsittääkseni kaikki todettiin koulukypsiksi, vaikka osalla lähtökohdat siihen eivät olleet ollenkaan itsestäänselvät.

Ekaluokan opettaja on myös maailman upein opettaja. Hän opettaa lapsia kahden vuoden ajan, ja saattelee sitten aina koulun upeimman luokan jonkin kolmannen luokan opettajan iloksi. Näin näyttää käyvän nytkin, oppilaat ovat lähes poikkeuksetta ikätasoaan vastaavalla tai sitä ylemmällä tasolla, ja koko ryhmä on hänen mielestään aivan upea. Joukossa on ainakin yksi, jonka koulukypsyyttä harkittiin huolella esikouluvuoden lopulla. Kun tästä lapsesta kysyy, opettaja kertoo selvää ylpeyttä äänessään, miten kovasti lapsi on tehnyt töitä ja miten hyvin hän on edistynyt.

Ystäväni kertoi tavanneensa naisen, joka toimii sijaisäitinä huostaanotetuille teineille. Näillä nuorilla on hyvinkin vaikeita taustoja, ja he ovat saattaneet oirehtia hyvinkin voimakkaasti mm. koulussa. Silti tämä sijaisäiti puhuu lämmöllä siitä, miten ihania nuoret ovat. Sain käsityksen, että hän on todella pystynyt katkaisemaan sijaislastensa ongelmakierteitä ja kasvattamaan heistä niin kutsuttuja kunnon kansalaisia.


Lapsilla on mielenkiintoinen taipumus pyrkiä täyttämään odotukset. Kun he ovat toisten silmissä ihania, he ovat sellaisia. Tietenkin kuvan pitää olla jossain määrin realistinen: lapsi kokee luultavasti vain ahdistavana, jos aikuinen ei koskaan estä häntä kun hän opettelee miten maailma toimii, tai kehuu vuolaasti hutaisten tehtyjä huonoja suorituksia. Lapset ovat myös erilaisia, toisiin on helpompi suhtautua positiivisesti kuin toisiin. Hankalimmastakin lapsesta kannattaisi silti etsiä ne parhaat puolet, rohkaista häntä esittelemään niitä, ja myös ottamaan kykyihinsä ja ikätasoonsa sopivasti vastuuta. Teinien kanssa haasteet tietenkin ovat aivan toista luokkaa kuin pikkukoululaisilla, mutta yhtä kaikki hekin ovat lapsia.


Keskustelu lasten kasvattamisesta on taas kerran ryöpsähtänyt valloilleen. Keskustelun kimmokkeina ovat olleet kysymys, saako ulkopuolinen puuttua toisen lapsen tekemisiin, sekä Alppilan koulun opettajan erottamiseen johtanut välikohtaus. Taas kerran keskustelun keskiössä on ollut se, miten huonotapaisia nykyajan lapset ovat, ja miten heidän vanhempansa ovat paitsi kyvyttömiä kasvattajina, myös kyvyttömiä ottamaan vastaan palautetta.

Mitenkään vähättelemättä koulujen ongelmia haluaisin muistuttaa, että valtaosa lapsista osaa käyttäytyä hyvin - toki ikänsä asettamissa rajoissa. Yksi tai kaksi häirikköä luokassa tekee opetuksesta varmasti haasteellista, mutta kaikkien nuorten leimaaminen heidän perusteellaan on kohtuutonta.

Samoin käsitykseni on, että valtaosa vanhemmista haluaa tukea koulua kasvatustehtävässään. Vaikka häirikkövanhemmat pystyvätkin terrorisoimaan koko kouluyhteisöä, he ovat silti varmastikin vähemmistössä. Kun heistä puhutaan, on turha puhua vanhemmuuden kriisistä, koska kyse ei ole yleisestä vanhemmuuteen liittyvästä ilmiöstä, vaan yksittäisistä omalla tavallaan häiriintyneistä ihmisistä. He ovat ehkä niin tottuneita räätälöityjen palveluiden käyttäjiä, etteivät tule ajatelleeksi, ettei koulun ole tarkoitus olla elämyspuisto. Tai kenties he samastuvat lapseensa niin voimakkaasti, etteivät voi olla ottamatta henkilökohtaisena loukkauksena sitä, jos joku kyseenalaistaa heidän rakkaan kasvattinsa kyvyt ja halun menestyä. Tai ehkä taustalla on vaikkapa narsismin kaltaisia ongelmia, tai traumoja omilta kouluajoilta.

Mitä jos lopettaisimme äksyilyn, keskinäisen parjaamisen ja valittamisen? Niiden sijaan voisimme keskittyä näkemään toisissamme hyvää, sekä miettimään tapoja, joilla sitä hyvää saisi näkyviin vielä enemmän. Esimerkin voima on kasvatuksessakin keskeinen, siispä näyttäkäämme lapsille esimerkkiä kohteliaasta puheesta ja käytöksestä. Hyvä kiertämään!

Aiheessa pysymisen vaikeudesta - koulukurikeskustelun krapula

Suomalaisten kollektiivinen oikeudentaju sai kolhun, kun helsinkiläinen opettaja menetti työpaikkansa tuupattuaan erityistarpeisen yläkouluikäisen oppilaan ulos ruokalasta. Opettajan tueksi perustettu adressi on kerännyt noin 200 000 allekirjoitusta, ja aiheesta on keskusteltu niin lehdissä, tv:ssä kuin internetissä. Kansalaisaloitettakin ollaan puuhaamassa koulujen pelisääntöjen selkiyttämiseksi.

Positiivista asiassa on se, että se on nostanut keskiöön asian, joka on jo pitkään hiertänyt koulumaailmaa ja ajoittain ryöpsähtänyt julkisuuteenkin: miten häiriköt ja kiusantekijät saataisiin kuriin, ja kouluista turvallinen oppimisympäristö, jossa niin opettajat kuin oppilaatkin voisivat paremmin viihtyä? On keskusteltu käytössä olevista kurinpitomenetelmistä sekä siitä, onko opettajilla riittävästi valmiuksia ongelmatilanteiden kohtaamiseen. Näiden keskustelujen toivoisi jatkuvan, ja vaikuttavan niin opettajankoulutukseen kuin opettajien käytössä olevien tukiverkostojen toiminnan tehostamiseen.

Tämä vaikuttaisi kuitenkin olevan vain pieni ja yhä kauemmaksi karkaava ydin keskellä valtavaa patoumien purkausta.

Kuten odottaa saattoikin, suuri osa nettikeskustelua pyörii jälleen kerran sen päähänpinttymän ympärillä, että kasvattaminen olisi mahdotonta ilman piiskaa. Että kyseisessä tilanteessa opettaja toimi turhankin helläkätisesti, eiväthän lapset nyt pahakseen pane koviakaan otteita, ja ainoa tapa saada näihin kovakalloihin käytöstapoja on kovistella heitä kunnolla. Osa keskustelijoista ei myöskään hahmota sitä, että teini-ikäinenkin on lapsi, vaikka häneltä voidaankin jo odottaa aikuisen kaltaisia toimintavalmiuksia joissakin asioissa.

Hämmästyin huomatessani, että tämän lisäksi keskustelu on ajautunut myös "maahanmuuttokritiikin" puolelle. Ilmeisesti ruokalasta ulos heitetty teini ei ollut sataprosenttisen aito etninen suomalainen, ja tämä on antanut monille hyvän tekosyyn purkaa omaa pahaa mieltään. Itsekin olen osallistunut keskusteluun, jossa ensin vihjailtiin sillä että maahanmuuttajat kollektiivisesti nostaisivat metelin rasismista, jos poikaa tuuppinutta opettajaa ei olisi erotettu (mikä on väitteenä omituinen, koska käsittääkseni keskiverto maahanmuuttaja on yhtä ihmeissään siitä, ettei opettaja saa lyödä oppilasta, kuin punaniskasuomalaisetkin), sitten epäiltiin, että nuorten esittämät rasismisyytökset estäisivät opettajia puuttumasta maahanmuuttajaoppilaitten käyttäytymiseen (mikä on väitteenä omituinen, koska muutkin sanavalmiit nuoret keksivät tapoja yrittää kääntää ristiriitatilanteita edukseen, ja koulun ja vanhempien yhteistyöllä nämä pyrkimykset pystytään tukahduttamaan), ja lopulta päädyttiin purnaamaan rasismi-käsitteen epämääräisyydestä sekä Halla-Ahon saaman tuomion epäoikeudenmukaisuudesta (jos joku kokee tarpeelliseksi nähdä perustelut näiden väitteiden naurettavuudesta, pistähän viestiä niin kirjoitan aiheesta oman blogitekstinsä). Siinä vaiheessa, kun keskustellaan rasismin määritelmästä, yhteiskunnassamme ilmenevästä tai kuvitellusta rasismista, tai siitä, oliko Halla-Ahon tuomiolle perusteita, ollaan jo aika kaukana Antti Korhosesta.

Surullisinta kuitenkin on se, että tilanteen osapuolia myös mustamaalataan julkisuudessa.

On vihjailtu erotetun opettajan käyttäneen aikaisemminkin liian roiseja otteita oppilaitaan kohtaan. Tämä selittäisi ja mahdollisesti myös oikeuttaisi irtisanomisen. Ymmärrettävästi työnantaja ei voi tällaisia asioita lähteä laajemmin avaamaan julkisuudessa, koska työnantajan täytyy huolehtia myös työntekijänsä yksilönsuojasta, eikä mahdollisiin aikaisempiin konflikteihin liittyneiden oppilaidenkaan tietoja voida tuosta vain lähteä julkistamaan.

On myös esiintynyt huimia väitteitä irtisanomispäätöksen tehneen rehtorin persoonasta ja ammattitaidosta. Mikäli ne pitävät paikkansa, Alppilan koulu lienee hyvin tulehtunut työyhteisönä, mikä ei varmastikaan helpota opettajien mahdollisuuksia selvitä erityisoppilaittensa kanssa. Mikäli taas väitteet ovat täysin perusteettomia, niiden esittäjät ottavat tietoisen riskin herjatessaan rehtoria julkisesti.

Järkyttävintä on ollut se, että myös ruokalasta poistettu nuori on nostettu valokeilaan tavalla, joka (mikäli esitetyt väitteet pitävät paikkansa) tekee käytännössä mahdolliseksi selvittää hänen henkilöllisyytensä. Toivottavasti hänen vanhemmistaan julkisuudessa esitetyt väitteet eivät perustu koulun oppilaistaan keräämään rekisteriin, jonka sisältöä tuskin saa käyttää juorujen luomiseen. Vaikka nettipalstoilla onkin suunnattoman hauskaa riipiä riekaleiksi tämän nuoren lisäksi hänen vanhempiensa kyvyt kasvattajina, näillä asioilla on kovin vähän tekemistä sen kanssa, oliko nuoren tuuppaaminen tuossa tilanteessa asiallista opettajalta, tai millaisia sanktioita työnantajan oli aiheellista jakaa tästä ylilyönnistä. Myöskään salaliittoteoriat isän etnisen taustan tai äidin ammatin vaikutuksista rehtorin päätökseen eivät suuresti auta sen selvittämisessä, oliko irtisanominen laillinen vai ei. Oleellista on vain se, ovatko irtisanomisen perusteet riittävät.

Erotettu opettaja on myös kerännyt sympatioita valittelemalla sitä, miten iso taloudellinen isku työpaikan menettäminen hänelle ja hänen perheelleen oli. Hänen avukseen kehitettäviä hyväntekeväisyyskampanjoita odotellessa voi vaikka pysähtyä hetkeksi miettimään, miksi hyvät keskustelut tapetaan aina asiaankuulumattomalla kohinalla.

Sitoutumisesta ja syrjäytymisestä

Olen viime aikoina miettinyt sitoutumiseen liittyviä asioita. Esimerkiksi sitä, miten aikani ei riitä kaikkeen, mitä haluaisin tehdä, mutta silti hakeuduin taas vuodenvaihteessa uusiin luottamustehtäviin ja käytän myös aikaani niiden hoitamiseen ja sen pohtimiseen, miten asioita voisi tehdä paremmin. Teen näin, koska koen että asiat, joissa olen mukana, ovat tärkeitä. Ne ovat vaikutuskanavani siihen, että lasteni elinpiiri toimii, tarjoaa turvalliset puitteet ja mielekästä tekemistä. Kyse on siis pohjimmiltaan siitä, että olen sitoutunut lapsiini, vaikka siihen liittyykin se että minulla on taas pikkuisen vähän vähemmän aikaa olla heidän kanssaan. Mutta totta puhuen en oikein usko, että käyttäisin sitä aikaa barbeilla ja pikkuautoilla leikkimiseen.

Yhteiskuntamme arvostaa vapautta ja yksilöllisyyttä. Kun harkitsen vapaaehtoistyötä tai yhdistyksen hallitustehtäviä, joudun punnitsemaan, minkä verran olen valmis tästä vapaudestani luopumaan. Jos maksan kuntosalikortista mutta en käykään siellä, olen itse se joka kärsii seurauksista, ja tavallaan vastaan vain itse itselleni siitä, käytänkö aikaani kuntoiluun vai en. Kun taas sitoudun tekemään jotakin yhteisön eteen, muut kärsivät jos totean kohta ettei tämä olekaan minun juttuni. Ja ennen kuin hommaa kokeilee, ei voi tietää, onko se oma juttu vai ei.

Moniin vapaaehtoistöihin voi kuitenkin lähteä kokeilumielellä. Voi sitoutua aluksi vain yhteen iltaan tai viikonloppuun ja miettiä sen jälkeen, haluaisiko tästä itselleen uutta harrastusta. Pidempiin pesteihin taas voi lähteä sillä ajatuksella, että katsotaan nyt ainakin tämä kuukausi tai vuosi, mistä ollaan nyt sovittu, kyllä minä sen aikaa sinnittelen. Elämässä on aika vähän sellaisia päätöksiä, joiden suhteen ei saisi mahdollisuutta muuttaa mieltään. Yllättävän helposti myös käy niin, että homma onkin ihan mukavaa, ja pian sitä huomaa pitävänsä tärkeinä asioita, joita ei aikaisemmin tullut ajatelleeksikaan, ja olevansa valmis sitoutumaan vielä enemmän.

Sitoutumisessa on sellainen jännä piirre, että kyse ei ole vain siitä, että menetän omaa aikaani sitoutumalla. Jos homma on toimiakseen, se toimii yleensä niin, että sitoutumalla saa verkoston, joka tavalla tai toisella sitoutuu takaisin. Sitä tutustuu uusiin, mukaviin ihmisiin, saa kiitosta hoitamistaan asioista, ja oppii ymmärtämään ja siten ehkä myös hyväksymään paremmin sitä ympäristöä, jonka osana joutuu joka tapauksessa olemaan. Saa kokea olevansa tärkeä.

Koen olevani suunnattoman onnekas ihminen. Minulla on tukenani ja turvanani jo varsin laaja verkosto. Perheeni kaikki neljä muuta jäsentä ovat puutteistaan huolimatta mielestäni mainioita tyyppejä, ja olen sitoutunut tekemään kaikkeni, että asia olisi näin vastakin. Lasteni kaikki isovanhemmat ovat hyvissä voimissa, lähellä, ja kiinnostuneita hyvinvoinnistamme. Minulla on työpaikka, ja siellä ihania ihmisiä, joiden kanssa käydä lounaalla ja vaihtaa kuulumisia. Naapurustossamme on mukavia perheitä, joiden lapsista on leikkiseuraa omille lapsilleni. Minulla on mahdollisuuksia harrastaa ja vaikuttaa omalla pienellä panoksellani lähiympäristöni hyvinvointiin.

Jos miettii maahanmuuttajia, kuten Ruotsiin työn perässä lähteneet suomalaiset duunarit, tai edes maaltamuuttajia, kuten omat vanhempani, jotka lähtivät kaukaiseen Helsinkiin opiskelemaan ja jäivät sinne kasvattamaan perheen, he ovat joutuneet luopumaan yhdestä tärkeästä verkoston osasta. (Tähän liittyvästä itse pärjäämisen kulttuurista ja sen murtumisesta on myös kiinnostava juttu Suomen Kuvalehdessä.) Sodan jaloista tulleille tämä verkosto voi olla myös taakka: on monta rakasta ihmistä jossain kaukana, joista täytyy kantaa huolta.

Ihminen, jolla ei ole lähellään sukua, ei työtä, ei ystäviä, ei seurakuntaa, yhdistystoimintaa tai muuta tarjoamassa tutustumiskanavia lähiympäristön ihmisiin, on tavallaan äärimmäisen vapaa, mutta hinta siitä on hirmuinen. On kuin ei olisi olemassa ollenkaan.

Siksi onkin niin traagista, että maahanmuuton ongelmiin halutaan puuttua estämällä perheiden yhdistämisiä. Lähisuvun tuominen naapurustoon kun olisi yksinkertaisin askel tarjota niitä tukiverkostoja, jotka pitävät yksilön mieleltään terveenä ja auttavat löytämään tuottavan paikan osana yhteiskuntaa.

Oikeudenmukaisuudesta ja kiusantekijöistä

Kirjoitin alkuvuodesta ajatuksiani ruumiillisesta kurittamisesta ja siitä, pitääkö virheistä rangaista. Asia tuli taas mieleen, kun luin Hesarin artikkelia koulukiusaamisesta ja lasten yksinäisyydestä.

Koulukiusaamisessahan kysymys ei ole vain siitä, että epäkelvot ihmistaimet kiduttavat viatonta, vaikka kuvio saattaakin sen suuntaiseksi kehittyä. Usein kiusaaminen ja ulkopuolelle jättäminen lähtee siitä, ettei lapsi täytä jotain sosiaalista normia, tai tekee jonkin itsessään kohtuullisen harmittoman virheen, josta yhteisö sitten rankaisee.

Kiusattua ei toki silti voida syyttää kiusaamisen kohteeksi joutumisesta, olemmehan kaikki erehtyväisiä ja epätäydellisiä. Voi olla vain tuurista kiinni, kenen kohdalla pienestä virheestä paisuu sosiaalinen stigma, jonka seurauksena pahimmillaan koko loppu elämä on pilalla.

Itse muistan lapsuudestani tilanteen, jossa opettaja moitti luokkaamme siitä, että yksi poika oli jätetty välitunnilla leikkien ulkopuolelle. Muistan, miten minun oli vaikea hyväksyä sitä ajatusta, että tämä poika olisi ollut tilanteessa uhrina, sillä meidän leikkiimme hän ei päässyt mukaan koska oli tullut hajottamaan sen. Minun ekaluokkalaisen logiikallani oli aivan oikein, ettei kukaan leikkinyt hänen kanssaan, kun hän itse kiusasi muita.

Isompana olen ymmärtänyt, että jos kokee toistuvasti tulevansa torjutuksi, on vaikea hakea seuraa tavalla, joka kantaisi hedelmää. Leikin ulkopuolelle jätetty on vihainen niille, joilla on keskenään hauskaa, ja kun jo valmiiksi tietää, ettei tule pääsemään mukaan, tuntuu luontevammalta mennä häiritsemään muita sen sijaan että pyytäisi nätisti päästä mukaan.

Kaikki ulkopuolelle jätetyt eivät tietenkään ole itse kiusanhenkiä. Sosiaalinen stigma saattaa tulla myös esimerkiksi itkemisestä, tai siitä ettei vaikkapa sydänvian vuoksi pysty juoksentelemaan pihalla samaan tapaan kuin muut. Yhtä kaikki sosiaaliset taidot ja positiivinen minäkuva kehittyvät vain vuorovaikutuksessa, ja näin ulkopuolelle jättäminen tekee piireihin pääsemisestä päivä päivältä vaikeampaa.

Lapsen on myös paljon helpompi kehittyä taidoissa, joissa hän kokee onnistuvansa, kuin sellaisissa joissa häntä moititaan. Kiusaaminen ja ulkopuolelle jättäminen saa huomion kiinnittymään omiin epäonnistumisiin, siihen että ei ole hyvä, ja tämä ruokkii entisestään epäonnistumisia. Jos menee yläasteelle sen näköisenä, että pyytää anteeksi omaa olemassaoloaan, kavereiden saaminen voi olla aika vaikeaa.

Mitä itse olen seurannut lasteni taivalta päiväkodissa, esikoulussa ja ekaluokkalaisena, on selvästi tärkeää, että ryhmästä löytyy sellaisia lapsia, jotka pyytävät ujoa mukaan leikkiin, eivätkä anna toisen hieman omituisen käytöksen tai ulkonäön olla este kaveruudelle. Aikuisten tapa olla läsnä lapsille, ohjata heitä toistensa seuraan ja puuttua ongelmiin on myös tärkeää, mutta ilman yhteistyökykyisiä lapsia aikuisten toimet kiusaamisen lopettamiseksi eivät voi onnistua.

Jos kokee itse tulevansa ehdoitta hyväksytyksi, on helpompi hyväksyä myös muiden heikkouksia. Kenties tärkein läksy lapsillemme ei olekaan se, että pahan tulee saada palkkansa, vaan että erilaisuus ja erehtyminen on sallittua.

Kuka on rasisti?

Jonas Khemiri on kirjoittanut Beatrice Askille avoimen kirjeen, jossa hän kertoo pienin, konkreettisin esimerkein ruotsalaisen yhteiskunnan rasismista, niistä mekanismeista, jotka esimerkiksi saavat maahanmuuttajan pelkäämään virkavaltaa. Juttu on pitkä, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen, eikä vain siksi että se tarjoaa mahdollisuuden harjoitella toista kotimaista. Tarina on hätkähdyttävä siksikin, että Ruotsi on vuosikymmeniä ollut yksi niistä suvaitsevaisuuden onneloista, joihin suomalaiseen yhteiskuntaan sopeutuneet koulutetut ihmiset ovat muuttaneet saatuaan tarpeekseen suomalaisesta rasismista. Millaista meno siis mahtaakaan täällä olla maahanmuuttajan näkökulmasta?

Millaista oma elämä olisi, jos joutuisi muuttamaan toiseen maahan, vieraaseen kieleen ja kulttuuriin, vailla tietoa, milloin kotiin voi palata, vai voiko koskaan? SPR:n vapaaehtoinen Leena Arponen kertoo omista kokemuksistaan Sveitsissä, Suomen Kuvalehden blogisti Anna Kokko muuttamisesta Libanoniin, ja heidän tapauksessaan tilannetta helpotti muuttamisen vapaaehtoisuus sekä mahdollisuus palata kotiin periaatteessa koska vain. Omat kokemukseni elämästä maahanmuuttajana rajoittuvat yhteen kesään lämpimässä Etelä-Saksassa, missä oma perhe ja heikosta kielitaidostani huolimatta iloisesti kuulumisia kyselevät paikalliset pitivät huolen, että olo oli kohtalaisen kotoisa.

Facebookissa on ryhmä, joka on perustettu vastustamaan rasistisia tekoja. Tämä on hyvä asia, mutta riittääkö se, että emme aktiivisesti ole epäystävällisiä maahanmuuttajia kohtaan?

Esimerkiksi, jos lapsesi lähikoulussa on paljon maahanmuuttajia, näetkö tämän hänelle ainutkertaisena mahdollisuutena oppia monikulttuurisen maailman pelisääntöjä, vai uhkana hänen mahdollisuuksilleen omaksua kertotaulu ja Pohjanmaan jokien nimet? Mitä ajattelet, jos lapsesi kertoo ystävystyneensä koulussa Muhammedin kanssa? Entä mitä vastaat, jos hän pyytää sinua soittamaan Muhammedin äidille ja kysymään, voisiko Muhammed tulla teille leikkimään? Entä jos lapsesi valittaa, että luokan kiinalaispoika häiritsee oppitunteja? Keskusteletko hänen kanssaan siitä, että sellaisia ne maahanmuuttajat nyt vaan ovat, vai siitä että oppitunnilla keskittyminen vaatii monin verroin kärsivällisyyttä jos kielitaito on heikko, ja että pikkukoululaisille voi muutenkin olla vaikeaa istua hiljaa paikoillaan?

Kuvittele tilanne, että tarvitset uuden työntekijän, ja työhakemuspinoa läpikäydessäsi vastaan tulee CV, jossa hymyilee musta mies nimeltä Muhammed. Siirrätkö hänen hakemuksensa samoin tein hylättyjen pinoon, tai luetko sen ensin pintapuolisesti, vai pystytkö käsittelemään sen samoin kuin jos hän olisi sinisilmäinen Paavo? Entä jos lähin työtoverisi olisi ensi viikosta alkaen mustaihoinen Muhammed? Miltä se tuntuisi, miten häneen suhtautuisit? Tai jos hän olisi yksi projektisi avainhenkilöistä, jolta joudut kysymään asioita, tai jota joudut opastamaan tehtäviinsä? Olisiko se kovasti paljon vaikeampaa, kuin jos hän olisi sinisilmäinen Paavo? Entä jos hän olisi mukana projektissasi, mutta ei olisi erityisen keskeinen hahmo? Pyrkisitkö välttämään hänen kanssaan työskentelemistä, kun se ei kerran ole täysin välttämätöntä? Jättäisitkö hänet ulkopuolelle? Jos Muhammed tekee työssään virheen, suhtaudutko siihen niin kuin sinisilmäisen Paavon virheisiin? Että erehtyminen on inhimillistä, ja vahinkoja sattuu?

On ihan normaalia, että uudet asiat pelottavat vähän. Uusin ihmisiin tutustuminen on jännittävää, ja erityisen jännittävää se on jos se toinen ei puhu äidinkielenään samaa kieltä kuin itse puhut. Sitä miettii, millä kielellä pitää puhua, riittääkö oma englannintaito, mistä asioista saa puhua, ymmärtääkö toisen kulttuurin kasvatti meidän huumoria ja niin edelleen. Pitää vähän poistua omalta mukavuusalueeltaan. Mutta kun sen tekee, mukavuusalue laajenee, kuten Arposen ja Kokon tekstit osoittavat.

Romanit ovat yksi esimerkki siitä, miten syrjinnällä voidaan pitää yllä tilannetta, jossa vähemmistön osa on kurjuus. Suomen romaniyhteisöstä ponnistaa myös menestystarinoita, yksilöitä jotka pärjäävät meidän maailmassamme ja saavat aikaan suuria. Mutta edelleen suomalainen tietää, että mustalainen on varas, ja edelleen syrjityn osa on osa romanikulttuuria.

Jos tämä on se osa, jota tarjoamme myös tänne muodostuville uusille vähemmistöillemme, voimme unohtaa mahdollisuutemme selvitä heikkenevästä huoltosuhteestamme.

Miksi Niiskuneidistä tuli valkoinen?

Luin lapsille uusimmasta Muumi-lehdestä (3/2013) tarinaa, jossa Niiskuneiti kylpee erehdyksessä matonvärjäysvedessä ja muuttuu oranssiksi. Ensin hän järkyttyy asiasta, eikä haluaisi näyttäytyä muille. Hänen veljensä Niiskukin kauhistuu: "Olet väärän värinen! Äärimmäisen perusteellisesti!" Onneksi Kampsu pitää uutta väriä nuorekkaana ja modernina. Lopulta Muumimamma onnistuu sekoittamaan kylpyveden, jossa väri irtoaa, ja elämä voi taas palata normaaleihin uomiinsa.

Tarina toi taas mieleeni sen hätkähdyttävän tosiseikan, että niiskut eivät aina ole olleet valkoisia. Muumipeikko tutustuu sisaruksiin tarinassa Muumipeikko ja pyrstötähti, ja siinä kerrotaan heidän vaihtavan väriä säikähtäessään. Myöhemmissä tarinoissa tulee vaikutelma, että Niiskuneidin väri kuvastaa hänen mielialojaan.

Minulle ei ole selvinnyt, milloin niiskut lakkasivat vaihtamasta väriään. Epäilen asian liittyvän siihen, että mustavalkoisessa sarjakuvassa näin oli näppärintä.

Kun muumit sitten animoitiin, todettiin, että hahmot eivät voi olla keskenään samanvärisiä. Lopulta Niiskusta tuli vaaleansininen, Muumipapasta violettiin vivahtava ja Muumimammasta keltainen. Jostain syystä juuri Niiskuneiti sai jäädä hohtavan valkoiseksi.

Näin meidän oma muumimaamme toimii. Värillisestä tehdään valkoista, jotta se näyttäisi kauniimmalta.

Muumien radikaalius on muuttunut vastakohdakseen.

Oma vika?

Kymmenkunta vuotta sitten Hesarin mielipidepalstalla oli kertomus naisesta, joka oli Kreikassa lomaillessaan päätynyt lähtemään baarista jatkoille ja joutunut matkalla raiskatuksi. Tapauksen jälkeen hän oli tehnyt raiskauksesta rikosilmoituksen ja palannut Suomeen. Joitakin kuukausia myöhemmin hän oli saanut kreikkalaiselta tuomioistuimelta kutsun oikeuteen. Kyse ei ollut raiskaustapauksen oikeuskäsittelystä (se oli jo hoidettu ja syytetty todettu syyttömäksi), vaan raiskaaja oli nostanut kunnianloukkauskanteen raiskaamaansa suomalaisnaista vastaan, ja tämän oikeusjutun käsittelystä olikin nyt kysymys.

Muutamaa kuukautta myöhemmin tapauksesta keskusteltiin lyhyesti suomalaisella hääaiheisella keskustelupalstalla häämatkakohdetta käsittelevässä keskusteluketjussa. Suurin osa kommentoijista tuntui olevan sitä mieltä, että kreikkalaismiehen raiskausvietti on niin itsestäänselvä asia, että raiskatuksi tuleminen oli uhrin oma vika. Ajatus siitä, että tapaus osoittaisi kreikkalaisessa oikeusjärjestelmässä puutteita, jotka voisivat aiheuttaa ongelmia myös varovaisemmalle matkailijalle, ei oikein uponnut. 

Raiskaukset ulkomailla ovat aihe, jota mediassa käsitellään harvakseltaan mutta kuitenkin toistuvasti. Luemme tarinoita raiskauksista sotatoimialueilla, raiskauksista kaukaisten maiden vankiloissa, prostituutioon huijatuista ja pakotetuista köyhistä naisista kaukoidässä. Tarinoiden surullisuutta lisää se, että usein raiskatut naiset jäävät yhteisönsä ulkopuolelle huonoina naisina, eikä heillä välttämättä ole muuta mahdollisuutta toimeentuloon kuin prostituutio. 

Esimerkiksi Etelä-Afrikassa on käytössä käsite "korjaavat raiskaukset", mikä viittaa tilanteeseen, jossa tieto naisen homoseksuaalisuudesta ärsyttää miehiä niin paljon, että he joukkoraiskaavat tämän. Voi vain ihmetellä, millä logiikalla tällaista raiskausta voi kutsua korjaavaksi.

Tämän talven raiskausteemamaa vaikuttaisi olevan Intia, missä opiskelijatytön joukkoraiskaus bussissa ja poliisin välinpitämättömyys tapahtuneen jälkeen ovat herättäneet paikalliset keskustelemaan naisten turvallisuudesta. Jotta kenellekään ei vain jäisi epäselväksi, että tästä keskustelusta on vielä pitkä matka todelliseen tilanteen paranemiseen, pyöräilemässä ollut sveitsiläispariskunta on ryöstetty ja vaimo joukkoraiskattu. 

Häämatkaansa suunnittelevat suomalaismorsiamet tuskin antavat tällaisten pikkuseikkojen vaikuttaa valintoihinsa. Uhrit ovat aina niitä muita, liian tyrkkyjä, liian uhkarohkeita, liian tiedostavia, liian köyhiä, toisenlaisen kulttuurin kasvatteja, eivät koskaan tavallisia. Oma paikka auringossa ja mahdollisuus paeta todellisuutta ovat niin tärkeitä, että pieni itsepetos on niistä pieni hinta.

Toki asiallisesti käyttäytyvän ja matkanjärjestäjän mukana kulkevan turistin todennäköisyys joutua väkivallan uhriksi on kohtuullisen pieni missä tahansa päin maailmaa. Mutta onko suomalainen suhtautuminen raiskauksiin lopulta niin paljon sivistyneempi, kuin siellä kaukana?

Pelko vallan välineenä

Juuri, kun pääsin kirjoittamasta vihapuheesta, aihe tuli vastaan myös uutisissa. YLE aloitti suomalaisten ja ruotsalaisten yhteistä historiaa käsittelevän dokumenttisarjan, ja tästä hyvästä toimittajille on sadellut tappouhkauksia, myös sellaisia jotka kohdistuvat heidän lapsiinsa.

Tämä ei ilmeisesti ole mitenkään harvinaista nykyään, kun kaikenmaailman vajaamieliset voivat purkaa mielipahaansa sähköpostitse ja netin keskustelupalstoilla. Suomessa onneksi vielä toimittajan ammatti on uhkauksista huolimatta kohtuullisen turvallinen, todellista väkivallan uhkaa ei yleensä synny.

Tai tiettyjen aiheiden käsitteleminen näyttää aiheuttavan ihan konkreettistakin väkivallan uhkaa.

Vihapuheen ongelma on pelon ilmapiirin luominen. Sen tarkoitus on paitsi yllyttää vähemmistöihin kohdistuvaan vihamielisyyteen, myös estää kaikki muu keskustelu aiheesta. Moni miettii kerran jos toisenkin, ennen kuin lähtee omalla nimellään ja naamallaan puolustamaan totuutta, jos tietää että siitä seuraa omiin perheenjäseniin kohdistuvaa uhkailua. Tämä on jo vaikuttanut suomalaiseen julkiseen keskusteluun maahanmuutosta ja rasismista.

Demokratiaan kuuluu, että kaikilla on oltava oikeus esittää mielipiteitään. Jos esitetyt käsitykset ovat vääriä, joku saattaa niitä oikaista faktoilla. Jos mielipiteet ärsyttävät, ne saattavat herättää kärjekästä vastustusta. Jos ne ovat loukkaavia, niistä saattaa seurata syyte esimerkiksi kunnianloukkauksesta tai kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. Näin kuuluukin olla.

Sen sijaan taistelu totuuden vaientamiseksi väkivallan uhalla on alhaista.

Demokratiaan kuuluu myös se, että valta on yhteistä. Se annetaan vaaleilla kansanedustajille, jotka asenteiltaan ja näkemyksiltään vastaavat melko hyvin koko kansaa. Väkivalta, uhkailu ja vihapuhe edustavat pyrkimystä ottaa tämä valta omiin käsiin.

Enemmistö ei tietenkään aina ole oikeassa, ja siksi myös vähemmistön on tärkeää päästä tuomaan omia näkemyksiään esiin enemmistön käsitysten muuttamiseksi. On kuitenkin typerää ja lapsellista pitää omaa totuuttaan niin tärkeänä, ettei muiden mielipiteiden esittäjillä ole omissa silmissä oikeutta edes normaaliin turvallisuudentunteeseen.

Jos väkivallalla uhkailu on ainoa tapa edistää omien käsitysten painoarvoa julkisuudessa, olisikohan tästä aiheellista vetää johtopäätös, että on itse väärässä?

Vihapuhe vs kriittinen keskustelu

Maaliskuun Voima-lehdessä (2/2013) Teemu Mäki puolustaa vihapuhetta. Hänen argumenttinsa on se, että hän tietää olevansa erehtyvä olento, ja siksi hänen on sallittava niidenkin käsitystensä kritisointi, joista hän on vähiten epävarma. Sallimalla soopa saadaan oikeus ja kyky puhua vastaan, puolustaa omaa näkemystä.

Itse uskon, että asiasta kuin asiasta voi keskustella monella tavalla, ja koska olen eri mieltä Mäen kanssa, esitän tässä pari vaihtoehtoista tapaa vastata hänen mielipiteeseensä.


Jos haluan saada aikaan keskustelun, joka etenee johonkin ja kenties jopa saa aikaan uusia ajatuksia, voisin lähestyä asiaa tähän tapaan:

Vihapuhe terminä kärsii täsmällisen ja ymmärretyn määritelmän puutteesta, mikä tekee sen kriminalisoinnista kieltämättä haasteellista. Marko Forss on omassa blogissaan käsitellyt nykytilannetta asiapohjalta. Omasta mielestäni tilanteen korjaamiseksi ei kuitenkaan ole syytä sallia vihapuhetta, vaan määritellä se tarkemmin, niin että oikeus vääriinkin mielipiteisiin ja niiden ilmaisemiseen säilyy, huomioiden kuitenkin näiden mielipiteiden kohteiden oikeus tulla kuulluksi ja kohdelluksi ihmisarvoisesti. Vihapuhe on vaarallista, sillä sen yleistyminen madaltaa kynnystä vähemmistöihin kohdistuvaan väkivaltaan. Vihapuhetta käytetään myös tarkoituksellisesti, esimerkiksi kun halutaan suunnata ihmisten huomio pois sisäpoliittisista ongelmista etsimällä puolustautumismahdollisuuksiltaan heikko vähemmistö syntipukiksi. Tämän suuntaista kehitystä on viime vuosina tapahtunut esimerkiksi Unkarissa ja Kreikassa.

Jos vain väkivallanteot ovat kiellettyjä, voidaanko samalla esimerkiksi vapauttaa sotarikossyytteistä ne, jotka antoivat tappokäskyt, mutta eivät itse koskaan lianneet käsiään? Vai kulkeeko raja esimerkiksi suoran käskyn ja voimakkaan tahtotilan ilmaisemisen välillä? Vaikka normaali ihminen ei menisikään spontaanisti ampumaan muita luettuaan tai kuunneltuaan tappamiseen yllyttävää tekstiä (edes ihailemaltaan tai korkeassa asemassa olevalta henkilöltä), ei se uhreja pahemmin lohduta että kyseessä on ollut syyntakeettomaksi todettava viirupää, joka on kokenut näin toimiessaan edustavansa samanmielisten suurta yhteisöä. Sitäpaitsi lukuisat sosiaalipsykologiset kokeet ovat osoittaneet, että ihan tavallistenkin ihmisten käytöstä ja ajattelua on pelottavan helppoa ohjailla, vaikka emme sitä haluakaan uskoa.


Jos haluan ilmaista paheksuntani Mäen väärästä mielipiteestä, huolehtia siitä että minkäänlaista dialogia ei välillemme synny, mutta välttää kuitenkin vihapuhetta, voisin tehdä sen esimerkiksi näin:

Totta puhuakseni minua ei lainkaan hämmästytä se, jos Teemu Mäen kaltainen henkilö, jonka uran kohokohta on ollut kissan tappaminen huonolla kirveellä, ei pysty ymmärtämään vihapuheen ja kriittisen keskustelun välistä eroa. Aivan niin kuin taiteen kuuluu shokeerata ja herättää keskustelua, mutta kuitenkin pysyä jonkinlaisissa sopivaisuuden rajoissa, joissa edes pyritään välttämään turhan kärsimyksen aiheuttamista tunteville, elollisille olennoille, myös keskustelussa ja kritiikkiä esitettäessä on pyrittävä välttämään turhan kärsimyksen aiheuttamista. Rasisti, joka huutaa pienelle mustaihoiselle lapselle, että neekerit pitäisi kaikki tappaa, aiheuttaa turhaa kärsimystä. Sen lisäksi, että hän aiheuttaa viattomalle lapselle psyykkistä kärsimystä, pelon, alemmuuden ja häpeän tunteita, hänen esittämästään "kritiikistä" ei ole mitään hyötyä. Se lapsi kun ei voi mitään omalle ihonvärilleen eikä asuinpaikalleen.

Miksi lainsäädäntö ei saisi tarjota ihmisille suojaa psyykkistä väkivaltaa vastaan? Haluaako Mäki puolustaa myös esimerkiksi koulukiusaajien sananvapautta, kun he nimittelevät yksittäistä porukan ulkopuolelle jätettyä lasta, ja levittävät sosiaalisessa mediassa tästä otettuja nöyryyttäviä kuvia?


Jos haluaisin mennä vihapuheen puolelle, voisin esittää värikkäin sanakääntein kärkeviä mielipiteitä vaikkapa siitä, mitä nämä TaiKin "professorit" tekevät Aalto-yliopiston imagolle, ja miksi yhteiskunnan varoja ylipäätään käytetään taiteeseen, tai ainakaan siihen että tällaiset kieroutuneet persoonat pääsevät opettamaan omia vinoutuneita käsityksiään taiteesta ihan yliopistotasolla. En kuitenkaan lähde tälle linjalle, koska tiedän, ettei asia ole näin yksioikoinen.

Minä nimittäin uskon, että puutteistaan huolimatta Teemu Mäki saattaa pystyä ravistelemaan ennakkoluulojamme tavalla, joka on hyväksi yhteiskunnallemme. Uskon, että minunkin etuni voi olla se, että myös täysin toisella tavalla maailmaa katsovat ihmiset voivat menestyä ja tuoda esiin omia näkemyksiään. Uskon, että paras tapa oppia hahmottamaan maailmaa, ennakoimaan tulevaa ja ylipäätään ajattelemaan, on pyrkiä ymmärtämään niitä, jotka näkevät asiat eri tavalla, ja tämä vaatii onnistuakseen sen että kuuntelee heitä. Heidän käsityksiään ei tarvitse omaksua, eikä heitä tarvitse saada ajattelemaan toisin. Mutta jos pystyy edes jollain tasolla ymmärtämään, mistä heidän ajattelunsa kumpuaa, on myös paljon vankemmalla pohjalla perustelemaan omia mielipiteitään. Ja tämä erilaisten ihmisten yhteiselämä sujuu parhaiten silloin, kun on sovittu yhteiset säännöt, lait, joiden mukaan pitää toimia tai olla valmis kohtaamaan seuraukset.


Mäki lopettaa kolumninsa toteamukseen, ettei kunnioittavaan, myötätuntoiseen tai rakentavaan sävyyn voi pakottaa, vaan ainoastaan kannustaa. Näiden piirteiden puute ei kuitenkaan yksin tee tekstistä vihapuhetta. Vihapuhe syntyy joskus hyvinkin epämääräisestä ja muodottomasta vihasta, mutta myös täydellisestä ehdottomuudesta. Aivan niin kuin uskovaista ei saa luopumaan uskostaan, vaikka hänelle tarjoaisi kuinka paljon järkiperusteita ateismille, vihan ja varmuuden kyllästämälle ihmiselle on turha esittää logiikkaan ja faktoihin pohjaavia argumentteja, jotka kumoavat hänen käsityksensä. Ei hän niitä sisäistä. Vihapuheen sallimisesta ei siis ole mitään hyötyä, koska sen sallimisella saadaan toimimaan vasta toinen pää Mäen peräänkuuluttamasta dialogista, eli vihamonologin kuuntelu.

Vihapuheen puhujille ei pidä antaa tilaa julistaa sanomaansa, vaan heiltä on vaadittava argumentteja, faktoja ja logiikkaa väitteidensä seuraksi. Tämä ei ehkä saa heitä luopumaan uskostaan, mutta ainakin kuulijan on silloin helpompi arvioida, ovatko oletukset puhdasta mutua tai uskonnollista fundamentalismia. Jos yksilö ei tällaiseen pysty, en näe, että hänen ihmisoikeuksiaan poljetaan kieltämällä häntä pilaamasta muiden päivä mädänneillä mielipiteillään. Hänelle voisi tehdä oikein hyvää oppia käsittelemään harmistuksen aiheitaan esimerkiksi siitä näkökulmasta, että työpaikan menettäminen pelottaa, harmittaa kun ei saa seksiä, ja ärsyttää kun naapurin Mustafa näyttää iloiselta ja sillä on hienompi takki.

Ja tämä luonnollisesti pätee myös ihmisiin, jotka niputtavat kaikki perussuomalaiset typeriksi, rasistisiksi änkyröiksi.