Jonas Khemiri on kirjoittanut Beatrice Askille avoimen kirjeen, jossa hän kertoo pienin, konkreettisin esimerkein ruotsalaisen yhteiskunnan rasismista, niistä mekanismeista, jotka esimerkiksi saavat maahanmuuttajan pelkäämään virkavaltaa. Juttu on pitkä, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen, eikä vain siksi että se tarjoaa mahdollisuuden harjoitella toista kotimaista. Tarina on hätkähdyttävä siksikin, että Ruotsi on vuosikymmeniä ollut yksi niistä suvaitsevaisuuden onneloista, joihin suomalaiseen yhteiskuntaan sopeutuneet koulutetut ihmiset ovat muuttaneet saatuaan tarpeekseen suomalaisesta rasismista. Millaista meno siis mahtaakaan täällä olla maahanmuuttajan näkökulmasta?
Millaista oma elämä olisi, jos joutuisi muuttamaan toiseen maahan, vieraaseen kieleen ja kulttuuriin, vailla tietoa, milloin kotiin voi palata, vai voiko koskaan? SPR:n vapaaehtoinen Leena Arponen kertoo omista kokemuksistaan Sveitsissä, Suomen Kuvalehden blogisti Anna Kokko muuttamisesta Libanoniin, ja heidän tapauksessaan tilannetta helpotti muuttamisen vapaaehtoisuus sekä mahdollisuus palata kotiin periaatteessa koska vain. Omat kokemukseni elämästä maahanmuuttajana rajoittuvat yhteen kesään lämpimässä Etelä-Saksassa, missä oma perhe ja heikosta kielitaidostani huolimatta iloisesti kuulumisia kyselevät paikalliset pitivät huolen, että olo oli kohtalaisen kotoisa.
Facebookissa on ryhmä, joka on perustettu vastustamaan rasistisia tekoja. Tämä on hyvä asia, mutta riittääkö se, että emme aktiivisesti ole epäystävällisiä maahanmuuttajia kohtaan?
Esimerkiksi, jos lapsesi lähikoulussa on paljon maahanmuuttajia, näetkö tämän hänelle ainutkertaisena mahdollisuutena oppia monikulttuurisen maailman pelisääntöjä, vai uhkana hänen mahdollisuuksilleen omaksua kertotaulu ja Pohjanmaan jokien nimet? Mitä ajattelet, jos lapsesi kertoo ystävystyneensä koulussa Muhammedin kanssa? Entä mitä vastaat, jos hän pyytää sinua soittamaan Muhammedin äidille ja kysymään, voisiko Muhammed tulla teille leikkimään? Entä jos lapsesi valittaa, että luokan kiinalaispoika häiritsee oppitunteja? Keskusteletko hänen kanssaan siitä, että sellaisia ne maahanmuuttajat nyt vaan ovat, vai siitä että oppitunnilla keskittyminen vaatii monin verroin kärsivällisyyttä jos kielitaito on heikko, ja että pikkukoululaisille voi muutenkin olla vaikeaa istua hiljaa paikoillaan?
Kuvittele tilanne, että tarvitset uuden työntekijän, ja työhakemuspinoa läpikäydessäsi vastaan tulee CV, jossa hymyilee musta mies nimeltä Muhammed. Siirrätkö hänen hakemuksensa samoin tein hylättyjen pinoon, tai luetko sen ensin pintapuolisesti, vai pystytkö käsittelemään sen samoin kuin jos hän olisi sinisilmäinen Paavo? Entä jos lähin työtoverisi olisi ensi viikosta alkaen mustaihoinen Muhammed? Miltä se tuntuisi, miten häneen suhtautuisit? Tai jos hän olisi yksi projektisi avainhenkilöistä, jolta joudut kysymään asioita, tai jota joudut opastamaan tehtäviinsä? Olisiko se kovasti paljon vaikeampaa, kuin jos hän olisi sinisilmäinen Paavo? Entä jos hän olisi mukana projektissasi, mutta ei olisi erityisen keskeinen hahmo? Pyrkisitkö välttämään hänen kanssaan työskentelemistä, kun se ei kerran ole täysin välttämätöntä? Jättäisitkö hänet ulkopuolelle? Jos Muhammed tekee työssään virheen, suhtaudutko siihen niin kuin sinisilmäisen Paavon virheisiin? Että erehtyminen on inhimillistä, ja vahinkoja sattuu?
On ihan normaalia, että uudet asiat pelottavat vähän. Uusin ihmisiin tutustuminen on jännittävää, ja erityisen jännittävää se on jos se toinen ei puhu äidinkielenään samaa kieltä kuin itse puhut. Sitä miettii, millä kielellä pitää puhua, riittääkö oma englannintaito, mistä asioista saa puhua, ymmärtääkö toisen kulttuurin kasvatti meidän huumoria ja niin edelleen. Pitää vähän poistua omalta mukavuusalueeltaan. Mutta kun sen tekee, mukavuusalue laajenee, kuten Arposen ja Kokon tekstit osoittavat.
Romanit ovat yksi esimerkki siitä, miten syrjinnällä voidaan pitää yllä tilannetta, jossa vähemmistön osa on kurjuus. Suomen romaniyhteisöstä ponnistaa myös menestystarinoita, yksilöitä jotka pärjäävät meidän maailmassamme ja saavat aikaan suuria. Mutta edelleen suomalainen tietää, että mustalainen on varas, ja edelleen syrjityn osa on osa romanikulttuuria.
Jos tämä on se osa, jota tarjoamme myös tänne muodostuville uusille vähemmistöillemme, voimme unohtaa mahdollisuutemme selvitä heikkenevästä huoltosuhteestamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti