Vihapuhe vs kriittinen keskustelu

Maaliskuun Voima-lehdessä (2/2013) Teemu Mäki puolustaa vihapuhetta. Hänen argumenttinsa on se, että hän tietää olevansa erehtyvä olento, ja siksi hänen on sallittava niidenkin käsitystensä kritisointi, joista hän on vähiten epävarma. Sallimalla soopa saadaan oikeus ja kyky puhua vastaan, puolustaa omaa näkemystä.

Itse uskon, että asiasta kuin asiasta voi keskustella monella tavalla, ja koska olen eri mieltä Mäen kanssa, esitän tässä pari vaihtoehtoista tapaa vastata hänen mielipiteeseensä.


Jos haluan saada aikaan keskustelun, joka etenee johonkin ja kenties jopa saa aikaan uusia ajatuksia, voisin lähestyä asiaa tähän tapaan:

Vihapuhe terminä kärsii täsmällisen ja ymmärretyn määritelmän puutteesta, mikä tekee sen kriminalisoinnista kieltämättä haasteellista. Marko Forss on omassa blogissaan käsitellyt nykytilannetta asiapohjalta. Omasta mielestäni tilanteen korjaamiseksi ei kuitenkaan ole syytä sallia vihapuhetta, vaan määritellä se tarkemmin, niin että oikeus vääriinkin mielipiteisiin ja niiden ilmaisemiseen säilyy, huomioiden kuitenkin näiden mielipiteiden kohteiden oikeus tulla kuulluksi ja kohdelluksi ihmisarvoisesti. Vihapuhe on vaarallista, sillä sen yleistyminen madaltaa kynnystä vähemmistöihin kohdistuvaan väkivaltaan. Vihapuhetta käytetään myös tarkoituksellisesti, esimerkiksi kun halutaan suunnata ihmisten huomio pois sisäpoliittisista ongelmista etsimällä puolustautumismahdollisuuksiltaan heikko vähemmistö syntipukiksi. Tämän suuntaista kehitystä on viime vuosina tapahtunut esimerkiksi Unkarissa ja Kreikassa.

Jos vain väkivallanteot ovat kiellettyjä, voidaanko samalla esimerkiksi vapauttaa sotarikossyytteistä ne, jotka antoivat tappokäskyt, mutta eivät itse koskaan lianneet käsiään? Vai kulkeeko raja esimerkiksi suoran käskyn ja voimakkaan tahtotilan ilmaisemisen välillä? Vaikka normaali ihminen ei menisikään spontaanisti ampumaan muita luettuaan tai kuunneltuaan tappamiseen yllyttävää tekstiä (edes ihailemaltaan tai korkeassa asemassa olevalta henkilöltä), ei se uhreja pahemmin lohduta että kyseessä on ollut syyntakeettomaksi todettava viirupää, joka on kokenut näin toimiessaan edustavansa samanmielisten suurta yhteisöä. Sitäpaitsi lukuisat sosiaalipsykologiset kokeet ovat osoittaneet, että ihan tavallistenkin ihmisten käytöstä ja ajattelua on pelottavan helppoa ohjailla, vaikka emme sitä haluakaan uskoa.


Jos haluan ilmaista paheksuntani Mäen väärästä mielipiteestä, huolehtia siitä että minkäänlaista dialogia ei välillemme synny, mutta välttää kuitenkin vihapuhetta, voisin tehdä sen esimerkiksi näin:

Totta puhuakseni minua ei lainkaan hämmästytä se, jos Teemu Mäen kaltainen henkilö, jonka uran kohokohta on ollut kissan tappaminen huonolla kirveellä, ei pysty ymmärtämään vihapuheen ja kriittisen keskustelun välistä eroa. Aivan niin kuin taiteen kuuluu shokeerata ja herättää keskustelua, mutta kuitenkin pysyä jonkinlaisissa sopivaisuuden rajoissa, joissa edes pyritään välttämään turhan kärsimyksen aiheuttamista tunteville, elollisille olennoille, myös keskustelussa ja kritiikkiä esitettäessä on pyrittävä välttämään turhan kärsimyksen aiheuttamista. Rasisti, joka huutaa pienelle mustaihoiselle lapselle, että neekerit pitäisi kaikki tappaa, aiheuttaa turhaa kärsimystä. Sen lisäksi, että hän aiheuttaa viattomalle lapselle psyykkistä kärsimystä, pelon, alemmuuden ja häpeän tunteita, hänen esittämästään "kritiikistä" ei ole mitään hyötyä. Se lapsi kun ei voi mitään omalle ihonvärilleen eikä asuinpaikalleen.

Miksi lainsäädäntö ei saisi tarjota ihmisille suojaa psyykkistä väkivaltaa vastaan? Haluaako Mäki puolustaa myös esimerkiksi koulukiusaajien sananvapautta, kun he nimittelevät yksittäistä porukan ulkopuolelle jätettyä lasta, ja levittävät sosiaalisessa mediassa tästä otettuja nöyryyttäviä kuvia?


Jos haluaisin mennä vihapuheen puolelle, voisin esittää värikkäin sanakääntein kärkeviä mielipiteitä vaikkapa siitä, mitä nämä TaiKin "professorit" tekevät Aalto-yliopiston imagolle, ja miksi yhteiskunnan varoja ylipäätään käytetään taiteeseen, tai ainakaan siihen että tällaiset kieroutuneet persoonat pääsevät opettamaan omia vinoutuneita käsityksiään taiteesta ihan yliopistotasolla. En kuitenkaan lähde tälle linjalle, koska tiedän, ettei asia ole näin yksioikoinen.

Minä nimittäin uskon, että puutteistaan huolimatta Teemu Mäki saattaa pystyä ravistelemaan ennakkoluulojamme tavalla, joka on hyväksi yhteiskunnallemme. Uskon, että minunkin etuni voi olla se, että myös täysin toisella tavalla maailmaa katsovat ihmiset voivat menestyä ja tuoda esiin omia näkemyksiään. Uskon, että paras tapa oppia hahmottamaan maailmaa, ennakoimaan tulevaa ja ylipäätään ajattelemaan, on pyrkiä ymmärtämään niitä, jotka näkevät asiat eri tavalla, ja tämä vaatii onnistuakseen sen että kuuntelee heitä. Heidän käsityksiään ei tarvitse omaksua, eikä heitä tarvitse saada ajattelemaan toisin. Mutta jos pystyy edes jollain tasolla ymmärtämään, mistä heidän ajattelunsa kumpuaa, on myös paljon vankemmalla pohjalla perustelemaan omia mielipiteitään. Ja tämä erilaisten ihmisten yhteiselämä sujuu parhaiten silloin, kun on sovittu yhteiset säännöt, lait, joiden mukaan pitää toimia tai olla valmis kohtaamaan seuraukset.


Mäki lopettaa kolumninsa toteamukseen, ettei kunnioittavaan, myötätuntoiseen tai rakentavaan sävyyn voi pakottaa, vaan ainoastaan kannustaa. Näiden piirteiden puute ei kuitenkaan yksin tee tekstistä vihapuhetta. Vihapuhe syntyy joskus hyvinkin epämääräisestä ja muodottomasta vihasta, mutta myös täydellisestä ehdottomuudesta. Aivan niin kuin uskovaista ei saa luopumaan uskostaan, vaikka hänelle tarjoaisi kuinka paljon järkiperusteita ateismille, vihan ja varmuuden kyllästämälle ihmiselle on turha esittää logiikkaan ja faktoihin pohjaavia argumentteja, jotka kumoavat hänen käsityksensä. Ei hän niitä sisäistä. Vihapuheen sallimisesta ei siis ole mitään hyötyä, koska sen sallimisella saadaan toimimaan vasta toinen pää Mäen peräänkuuluttamasta dialogista, eli vihamonologin kuuntelu.

Vihapuheen puhujille ei pidä antaa tilaa julistaa sanomaansa, vaan heiltä on vaadittava argumentteja, faktoja ja logiikkaa väitteidensä seuraksi. Tämä ei ehkä saa heitä luopumaan uskostaan, mutta ainakin kuulijan on silloin helpompi arvioida, ovatko oletukset puhdasta mutua tai uskonnollista fundamentalismia. Jos yksilö ei tällaiseen pysty, en näe, että hänen ihmisoikeuksiaan poljetaan kieltämällä häntä pilaamasta muiden päivä mädänneillä mielipiteillään. Hänelle voisi tehdä oikein hyvää oppia käsittelemään harmistuksen aiheitaan esimerkiksi siitä näkökulmasta, että työpaikan menettäminen pelottaa, harmittaa kun ei saa seksiä, ja ärsyttää kun naapurin Mustafa näyttää iloiselta ja sillä on hienompi takki.

Ja tämä luonnollisesti pätee myös ihmisiin, jotka niputtavat kaikki perussuomalaiset typeriksi, rasistisiksi änkyröiksi.