Älä suojele minua, SVL!

Muistan lapsuudestani opettavaisia tositarinoita siitä, mitä liikaa juoville tytöille tapahtuu. Yksi erityisen mieleenpainunut tarina kertoi tytöstä, joka heräsi aamulla bilepaikan läheisestä pusikosta pelkässä paidassa. Siihen aikaan ei puhuttu raiskauksista, mutta aika pian sitä oppi tulkitsemaan rivienvälejä.

Muistan myös asenneilmaston, jossa korkokengät, minihame tai tukeva humalatila riittivät perusteluksi uhrin syyllistämiseen raiskauksesta. Itse asiassa riippumatta tapahtumista yleensä ihmisten ensimmäinen ajatus tuntui olevan että uhri oli jotenkin aiheuttanut tilanteen itse.

Muistan myös ajan jolloin Suomessa keksittiin pedofilia. Ensimmäisinä vuosina tehtiin selkeitä ylilyöntejä, ja edelleen asia tuntuu olevan suomalaisille vaikea päätellen siitä, miten usein miehet vetoavat pedofiilisyytösten pelkoon perustellessaan sitä että eivät tervehdi naapuruston lapsia tai auta pulaan joutunutta tyttöä. Kenties tämä on kuitenkin pienempi paha kuin aikaisempi tilanne, jossa tuota ilmiötä ei nähty ollenkaan, eivätkä uhritkaan siis saaneet apua eivätkä oikeutta. Vaikka ei sen avun ja oikeuden hakeminen edelleenkään ole helppoa. Myös rikosten vanheneminen on ongelmallista, koska voi kestää vuosia ennen kuin uhrit ymmärtävät mitä heille on tapahtunut, että se on ollut väärin eikä heistä itsestään johtuvaa.

Muistan myös opiskeluajoilta hyvin ne nöyryyttävät ja pelottavat tilanteet, kun ihan kantasuomalaiset minulle tuntemattomat miehet käyttivät väkijoukkoa hyväkseen kouriakseen tanssilattialla, baaritiskille jonotettaessa tai Mantan lakituksessa. Muistan yhden nuoren miehen, joka näytti GooM-risteilyllä hyppäävän heti ensimmäisen silmiin osuvan naisen päälle, ja lähtevän etsimään seuraavaa uhria heti kun edellinen oli saatu autettua pois alta. Ja sen tyypin kaverit seisoivat vieressä litkimässä kaljaa ja nauramassa showlle. Kaikki ihan tavallisia vaaleahipiäisiä ja -hiuksisia suomalaisia, joista moni lienee nykyään ihan hyvässä asemassa yhteiskunnassamme.

Muistan myös monta keskustelua ystävien kanssa, joissa käytiin läpi sukulaissedät ja perhetutut, jotka aloittivat sopimattoman koskettelun heti kun tytöllä oli kehittynyt hieman rintoja. Miten hämmentäviä ne tilanteet olivat, varsinkin tapahtuessaan omien vanhempien läsnäollessa. Noissa keskusteluissa käytiin läpi myös väkivaltaiset poikaystävät ja joitakin tilanteita kun oikeasti läheinen ihminen on raiskannut tai yrittänyt raiskata. Muistan elävästi, miten joskus laskin näitä kännitunnustuksia ja totesin, että jos minulle läheiset ihmiset ovat lähes kaikki kokeneet näin paljon ahdistelua, voiko ilmiö oikeasti olla sen harvinaisempi niidenkään keskuudessa, jotka eivät minulle koskaan kertoisi elämänsä nöyryytyksistä.

On tullut vaikutelma, että suomalaisen miehen seksismiin ja sovinismiin pitää osata suhtautua huumorilla, ja olla imarreltu kaikesta lähentelystä, muuten on puutteessa elävä tiukkapipoinen hiekkapillufeministihuora.

Koen kuitenkin, että minun elinaikanani näissä asioissa on tapahtunut paljon positiivista. Minulla on tuntuma, että raiskaukseen tekona suhtaudutaan nykyään paljon vakavammin kuin 80-luvulla. Sitä ei väistämättä nähdä uhrin omana vikana. Julkisuuteen nostetaan oikeuskäsittelyjen epäkohtia. Suomalaiset oikeusistuimet ovat kunnostautuneet raiskaustapausten käsittelyssä katsomalla tuomiota lieventäviksi asianhaaroiksi esimerkiksi tekijän vakituisen työsuhteen ja ensikertalaisuuden, sen että tekijän edellinen tuomio raiskauksesta tai huumausainerikoksesta on vielä kesken, sen että tekijä ja uhri ovat tunteneet toisensa, sen että teko on ollut nopea, tai sen että uhri ei ole teon aikana kieltänyt raiskaamasta. Lisäksi jos uhri ei ikänsä tai kehitysvammaisuutensa vuoksi pysty kertomaan yhtä selkeästi kuin hyvinvoiva pari-kolmikymppinen nainen, kuinka kauheaa raiskatuksi tuleminen oli, teko käsitellään Suomessa seksuaalisena hyväksikäyttönä eikä raiskauksena. Oikeuskäsittelyt itsessään ovat myös uhrien näkökulmasta nöyryyttäviä.

Tätä taustaa vasten pidän äärimmäisen absurdina sitä mouhotusta, jolla nyt mediassa kerrotaan, että turvapaikanhakijamiehet on opetettava maan tavoille. Mille tavoille, saanen kysyä?

Kyllä, olen ihan samaa mieltä, että turvapaikanhakijoille on opetettava, että suomalaisille sekä fyysinen että sosiaalinen etäisyys ovat erilaisia kuin heidän lähtökulttuureissaan, ja että toisen fyysistä koskemattomuutta on kunnioitettava vaikka tämä olisi nainen.

On kuitenkin hyvin pelottavaa, jos nämä mouhottajat oikeasti kuvittelevat, että raiskaus ei kuuluisi suomalaiseen kulttuuriin. Silmien sulkeminen tosiasioilta kun vaikeuttaa merkittävästi ongelmien ratkaisemista, eikä suomalaisen naisen suurin uhka todellakaan tule turvapaikanhakijoista.

Fakta kuitenkin on, että jos Suomessa joutuu raiskatuksi, tekijä on todennäköisemmin kantasuomalainen kuin maahanmuuttaja. Fakta on myös, että lainsäädäntömme ja oikeuskäytäntömme eivät vielä riittävän hyvin tarjoa turvaa seksuaalisen väkivallan uhreille. Amnestyn vetoomukset asian edistämikseksi ovat herättäneet hyvin vaihtelevia reaktioita, joista monet eivät ole olleet omiaan edistämään naisten oikeutta elää turvassa tässä maassa. Kuulemma täällä on naisten asiat jo niin hyvin, ettei niitä pidä enää parantaa ennen kuin muualla maailmassa on päästy samalle tasolle.

Toki fakta on myös, että maahanmuuttajat vaikuttavat olevan yliedustettuna erilaisissa ahdistelutilanteissa. (Todellisten suhdelukujen arviointi ahdistelutapauksista on kuitenkin vaikeaa, koska en usko että naiset juurikaan vaivautuvat kertomaan kenellekään kantasuomalaisten tekemästä ahdistelusta, sitä kun ei Suomessa nähdä vakavana asiana vaan lähinnä humalaisten reppanoiden puuhana, johon nyt vaan täytyy suhtautua ymmärtäväisesti, minkäpä mies itselleen siinä tilanteessa mahtaa.) Fakta on myös, että maahanmuuttajavähemmistöt ovat kokoonsa nähden yliedustettuina suomalaisissa raiskaustilastoissa, vaikka toki maahanmuuttajavähemmistöjen pieni koko tekee tilastollisesta vertailusta kyseenalaista (jos vaikka viisi vuosittaista raiskausta riittää nostamaan jonkin ryhmän kantasuomalaisia korkeammalle tasolle tilastoissa, se ei paljoa kerro ko. etnisestä ryhmästä kokonaisuutena).

Silti tällaisen tavallisen ahdistelua kokeneen naisen ja äidin näkökulmasta muutamaa turvapaikanhakijaraiskaajaa paljon pelottavammalta tuntuu se testosteronihuuma, jossa sotaretoriikkaa käyttävät kantasuomalaiset perustavat katupartioita ja fantasioivat suvakkien raiskauksilla. Se, miten hyväksyvästi heidän toimintaansa suhtaudutaan, on pelottavaa. Se, miten heidän puheensa vähin erin muuttuvat siihen suuntaan, kuin maamme rajojen sisällä käytäisiin sotaa, ja miten innokkaasti heidän suoraselkäisiä viestejään sosiaalisessa mediassa jaetaan, on pelottavaa.

Sotaa asutuksen keskellä käyvät miehet eivät ole koskaan tienneet naisille mitään hyvää.

Siksi pyydänkin, SVL ja muut jotka nyt uhoatte yhden afgaaniteinin tekemästä rikoksesta. Hankkikaa oma elämä ja antakaa meidän suomalaisten naisten hoitaa itse omat asiamme. Olemme tähänkin asti pärjänneet paremmin huolehtimalla itse omasta turvallisuudestamme.

Näivettyykö Suomi lopullisesti?

Pakolaiskriisiuutisten keskellä hallitus hahmottelee soteaan. Se tuo meille näillä näkymin 18 poliitikkojen keskustelukerhoa päättämään 15 sote-alueen asioista. Päivystäviä sairaaloita jää kenties vain 12 koko maahan, joten sote-alueidenkin on tehtävä keskenään yhteistyötä. Ja toki tietyt asiat tapahtuvat jatkossakin vain yhdessä yliopistosairaalassa. Joku voisikin kysyä, mihin erillisiä hallintoalueita tarvitaan, mutta ilmeisesti Suomen eduskunta ei kertakaikkiaan kykene päättämään tämän selkeämmästä ratkaisusta.

12 päivystävää sairaalaa koko maassa tuntuu minusta aika pysäyttävältä luvulta. Kun asuu itse noin puolen tunnin ajomatkan päässä niin Meilahdesta kuin Jorvistakin, elämän faktat Kuopion pohjoispuolella voivat yllättää.

Paljon on viime aikoina ollut puhetta hyvinvointivaltion hinnasta, mutta onko kukaan laskenut hintaa jonka joudumme maksamaan harvasta asutuksestamme? Syrjäseutujen koulut, poliisit, terveysasemat ja muut palvelut palvelevat paljon pienempiä joukkoja kuin asutuskeskusten vastaavat palvelut, mikä tekee niistä kalliita ylläpitää. Kallista on myös se kun ihmiset joutuvat ajamaan pitkiä matkoja viedäkseen lapsensa päiväkotiin tai käydäkseen kaupassa, postissa tai neuvolassa. Ylläpidettävän rautatie- ja tieverkoston määrä routivassa maassamme suhteessa niiden palveleman väestön määrään on valtava, ja siksi myös kallis. Pieni ja poikkeuksellinen kielialue, syrjäinen sijainti meren takana, pitkät etäisyydet ja kaupunkien pieni koko tekevät meistä kansainvälisten yritysten näkökulmasta marginaalia, ja vaikeuttavat myös kotimaisten yrittäjien kilpailua globaalia nettikauppaa vastaan. Täällä oleminen nyt vaan kertakaikkiaan on kallista, eikä se asia muutu mihinkään hyvinvointivaltion purkamisella. Julkisten palveluiden kilpailuttaminenkaan ei pelasta meitä, koska emme pysty tarjomaan ympäristöä, jossa kilpaileminen hinnalla työehtoja polkematta kannattaisi.

Koulutus ja muut julkiset palvelut ovat tähän asti olleet jonkinlainen vetovoimatekijä, jolla on saatu edes osa ulkomaille muuttaneista palaamaan, ja joilla moni menestynyt maahanmuuttaja on perustellut valintaansa asettua Suomeen. Viime vuodet on kuitenkin saatu seurata lähteneiden taivastelua siitä, voisivatko he enää koskaan sopeutua elämään tänne ankeuttajien maahan. Nykyinen ilmapiiri ei houkuttele tänne ihmisiä, joilla on varaa valita. Siispä moni ulkosuomalainen jättää palaamatta. Niiden kansojen edustajat, joita eräät maahanmuuttokriittiset suomalaiset tänne toivoisivat somalien ja irakilaisten sijaan, tuskin näkevät mitään syytä tulla tänne pussin perälle, kun vaihtoehtoja on heille muitakin.

Kun esitetään kysymys, miksi fiksut nuoret jäisivät kalliiseen korkeiden verojen maahan kun he voivat muualla saavuttaa niin paljon enemmän vaurautta, kyseenalaistetaan käytännössä maamme kyky pitää syrjäseudut asuttuna ja tarjota edes minimitason toimeentulo niille jotka eivät syystä tai toisesta pysty saamaan toimeentuloaan omalla työllään. Parikymmentätuhatta pakolaista on lillukanvarsia verrattuna kotikutoisiin taloudellisiin haasteisiimme. 

On ihan totta, että tavallisten ihmisten huolet maahanmuutosta eivät häviä mihinkään rasistikorttia heiluttamalla. Samalla on kuitenkin hämmästyttävää, miten vähän tässä maassa tuodaan esiin sitä, että me näivetymme pois jos tänne ei saada lisää työikäisiä ihmisiä, tuoreita ajatuksia sekä kehittyvien maiden kulttuurien ymmärrystä. Maailman mittakaavassa koko Eurooppa on jäämässä yhä merkityksettömämmäksi pikkutekijäksi, joten jos haluamme saada vientimme nousuun, meidän on suunnattava katseemme kehittyviin maihin ja opittava katsomaan niitä ostajina ja kumppaneina eikä vain armon tai riiston kohteina.

Pakolaisista koituu meille vuosiksi kustannuksia, mutta nämä nyt meille saapuneet turvapaikanhakijat ovat ongelma lähinnä siksi, että heitä on tullut niin monia niin lyhyen ajan sisällä, ja siksi että he tulivat vasta nyt. Jos olisimme ottaneet aikaisemmin avokätisemmin vastaan koulutettuja irakilaisia ja syyrialaisia, ennuste sekä käsillä olevasta pakolaiskriisistä että suurten ikäluokkien vanhenemisesta selviämisestämme voisi olla huomattavasti valoisampi kuin nyt. Meillä on oikeasti kiire saada mahdollisimman moni näistä ihmisistä sopeutumaan, kotiutumaan ja rakentamaan tätä meidän yhteiskuntaamme. Toki tarvitsemme myös työtä niin turvapaikan saaville kuin kantasuomalaisillekin. Tarvitsemme työtä, joka houkuttelee ihmisiä jäämään, palaamaan tai tulemaan. Tarvitsemme toivoa valoisasta tulevaisuudesta.

Onneksi on myös niitä, jotka etsivät ongelmiimme ratkaisuja. Toinen vaihtoehtomme on taantua ja toivoa, että maailman rikkaat avustavat tulevina vuosikymmeninä avokätisemmin nälkäisiä suomalaislapsia kuin nyt ympäri Lähi-Itää majoittuvia Syyrian pakolaisia.

On tekopyhää leimata toisten suru tekopyhäksi

Yksi ensimmäisistä asioista lauantaiaamuna oli facebookin ilmoitus, että ystäväni oli turvassa Pariisissa.

Tuon hetken jälkeen olen saanut seurata monenlaisia reaktioita tapahtuneeseen. Moni on osoittanut tunteitaan tilanteesta kuvin, kommentein tai tekstilainauksin, jotka ovat ilmaisseet surua, myötätuntoa ja halua taistella hyvällä pahaa vastaan.

Moni on myös nostanut esiin sen, kuinka Pariisin terrori-iskut eivät maailman mittakaavassa olleet lopulta niin poikkeuksellisia. Olemme viime kuukausina keskittyneet kieriskelemään itsesäälissä eurooppalaisittain poikkeuksellisen suuren pakolaistulvan keskellä, menetettyämme jo aikoja sitten alkujaankin vähäisen mielenkiintomme Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä meidän näkökulmastamme arkipäiväiseksi muuttuneeseen terrorismiin, sekä noilla alueilla elävien ihmisten kohtaloihin. 

Demokratisoituvassa Myanmarissa on edelleen käynnissä kansanmurha jotain Rohingya-vähemmistöä vastaan, Boko Haram sitä, Al-Shabaab tätä, ISIS tuota ja kuka enää edes muistaa jotain Al-Qaidaa tai Talibania, ojentaisitko lisää paahtoleipää samalla kun ohitan vielä nämä uutisotsikot Thaimaasta, Austraaliasta, Unkarista ja toki myös kotoisesta Suomestamme, jotka kertovat siitä, ettei tätä maailmaa enää kiinnosta edes teeskennellä että pakolaisten hätä liikuttaisi ketään ihmisten hukkuessa valtaviin numeroihin.

On totta, että jos lähdetään globaalisti kisaamaan siitä, kuka kärsii tällä hetkellä eniten, Pariisin iskun uhrit läheisineen tuskin yltävät kärkikymmenikköön. Jos vertailukohdaksi otetaan vaikkapa kidutuksen vammauttama ihminen, joka on nähnyt läheistensä julmia teurastuksia, joutunut elämään valtavalla pakolaisleirillä kiduttajiensa sukulaisten naapurissa, ja jonka kiikkerä kumivene tuupataan Kreikan rannikolta takaisin merelle, ranskalaisessa sairaalassa hoitoa saavan ihmisen asiat ovat ihan tosi hyvin.

Se ei kuitenkaan ole kelvollinen syy kylmettää sydäntään Pariisin tapahtumille.

Pariisi on Euroopan sydän. Monella meistä on henkilökohtainen suhde tuohon kaupunkiin. Jos pommi räjähtää sen kahvion edustalla, jossa söit toissa kesän parhaan leivoksen, tai ystäväsi työmatkan varrella, normaalin ihmisen kuuluukin järkyttyä tapahtuneesta.

Globaali oikeudenmukaisuus ei vaadi meitä muuttamaan facebookin profiilikuvaamme tukeaksemme terrorismin uhreja kaukaisissa maissa. Minun some-tykkäykseni tuskin pahemmin lämmittävät ihmisiä, jotka ovat kadottaneet perheensä paetessaan henkensä kaupalla kodeistaan.

Sen sijaan, jos myötätuntomme Pariisin uhreja kohtaan auttaa meitä avaamaan sydämemme myös muille terrorismin uhreille, näkemään taistelun heidän elämän edellytyksistään myös meidän etunamme, silloin surumme on positiivisella tavalla maailmaa muuttava voima.

Se on myös paras tapa estää terroristeja voittamasta.