Näivettyykö Suomi lopullisesti?

Pakolaiskriisiuutisten keskellä hallitus hahmottelee soteaan. Se tuo meille näillä näkymin 18 poliitikkojen keskustelukerhoa päättämään 15 sote-alueen asioista. Päivystäviä sairaaloita jää kenties vain 12 koko maahan, joten sote-alueidenkin on tehtävä keskenään yhteistyötä. Ja toki tietyt asiat tapahtuvat jatkossakin vain yhdessä yliopistosairaalassa. Joku voisikin kysyä, mihin erillisiä hallintoalueita tarvitaan, mutta ilmeisesti Suomen eduskunta ei kertakaikkiaan kykene päättämään tämän selkeämmästä ratkaisusta.

12 päivystävää sairaalaa koko maassa tuntuu minusta aika pysäyttävältä luvulta. Kun asuu itse noin puolen tunnin ajomatkan päässä niin Meilahdesta kuin Jorvistakin, elämän faktat Kuopion pohjoispuolella voivat yllättää.

Paljon on viime aikoina ollut puhetta hyvinvointivaltion hinnasta, mutta onko kukaan laskenut hintaa jonka joudumme maksamaan harvasta asutuksestamme? Syrjäseutujen koulut, poliisit, terveysasemat ja muut palvelut palvelevat paljon pienempiä joukkoja kuin asutuskeskusten vastaavat palvelut, mikä tekee niistä kalliita ylläpitää. Kallista on myös se kun ihmiset joutuvat ajamaan pitkiä matkoja viedäkseen lapsensa päiväkotiin tai käydäkseen kaupassa, postissa tai neuvolassa. Ylläpidettävän rautatie- ja tieverkoston määrä routivassa maassamme suhteessa niiden palveleman väestön määrään on valtava, ja siksi myös kallis. Pieni ja poikkeuksellinen kielialue, syrjäinen sijainti meren takana, pitkät etäisyydet ja kaupunkien pieni koko tekevät meistä kansainvälisten yritysten näkökulmasta marginaalia, ja vaikeuttavat myös kotimaisten yrittäjien kilpailua globaalia nettikauppaa vastaan. Täällä oleminen nyt vaan kertakaikkiaan on kallista, eikä se asia muutu mihinkään hyvinvointivaltion purkamisella. Julkisten palveluiden kilpailuttaminenkaan ei pelasta meitä, koska emme pysty tarjomaan ympäristöä, jossa kilpaileminen hinnalla työehtoja polkematta kannattaisi.

Koulutus ja muut julkiset palvelut ovat tähän asti olleet jonkinlainen vetovoimatekijä, jolla on saatu edes osa ulkomaille muuttaneista palaamaan, ja joilla moni menestynyt maahanmuuttaja on perustellut valintaansa asettua Suomeen. Viime vuodet on kuitenkin saatu seurata lähteneiden taivastelua siitä, voisivatko he enää koskaan sopeutua elämään tänne ankeuttajien maahan. Nykyinen ilmapiiri ei houkuttele tänne ihmisiä, joilla on varaa valita. Siispä moni ulkosuomalainen jättää palaamatta. Niiden kansojen edustajat, joita eräät maahanmuuttokriittiset suomalaiset tänne toivoisivat somalien ja irakilaisten sijaan, tuskin näkevät mitään syytä tulla tänne pussin perälle, kun vaihtoehtoja on heille muitakin.

Kun esitetään kysymys, miksi fiksut nuoret jäisivät kalliiseen korkeiden verojen maahan kun he voivat muualla saavuttaa niin paljon enemmän vaurautta, kyseenalaistetaan käytännössä maamme kyky pitää syrjäseudut asuttuna ja tarjota edes minimitason toimeentulo niille jotka eivät syystä tai toisesta pysty saamaan toimeentuloaan omalla työllään. Parikymmentätuhatta pakolaista on lillukanvarsia verrattuna kotikutoisiin taloudellisiin haasteisiimme. 

On ihan totta, että tavallisten ihmisten huolet maahanmuutosta eivät häviä mihinkään rasistikorttia heiluttamalla. Samalla on kuitenkin hämmästyttävää, miten vähän tässä maassa tuodaan esiin sitä, että me näivetymme pois jos tänne ei saada lisää työikäisiä ihmisiä, tuoreita ajatuksia sekä kehittyvien maiden kulttuurien ymmärrystä. Maailman mittakaavassa koko Eurooppa on jäämässä yhä merkityksettömämmäksi pikkutekijäksi, joten jos haluamme saada vientimme nousuun, meidän on suunnattava katseemme kehittyviin maihin ja opittava katsomaan niitä ostajina ja kumppaneina eikä vain armon tai riiston kohteina.

Pakolaisista koituu meille vuosiksi kustannuksia, mutta nämä nyt meille saapuneet turvapaikanhakijat ovat ongelma lähinnä siksi, että heitä on tullut niin monia niin lyhyen ajan sisällä, ja siksi että he tulivat vasta nyt. Jos olisimme ottaneet aikaisemmin avokätisemmin vastaan koulutettuja irakilaisia ja syyrialaisia, ennuste sekä käsillä olevasta pakolaiskriisistä että suurten ikäluokkien vanhenemisesta selviämisestämme voisi olla huomattavasti valoisampi kuin nyt. Meillä on oikeasti kiire saada mahdollisimman moni näistä ihmisistä sopeutumaan, kotiutumaan ja rakentamaan tätä meidän yhteiskuntaamme. Toki tarvitsemme myös työtä niin turvapaikan saaville kuin kantasuomalaisillekin. Tarvitsemme työtä, joka houkuttelee ihmisiä jäämään, palaamaan tai tulemaan. Tarvitsemme toivoa valoisasta tulevaisuudesta.

Onneksi on myös niitä, jotka etsivät ongelmiimme ratkaisuja. Toinen vaihtoehtomme on taantua ja toivoa, että maailman rikkaat avustavat tulevina vuosikymmeninä avokätisemmin nälkäisiä suomalaislapsia kuin nyt ympäri Lähi-Itää majoittuvia Syyrian pakolaisia.