Miksi meillä on hyvinvointivaltio?

Olen viime aikoina huomannut silloin tällöin ihmetteleväni, miksi Suomeen on luotu hyvinvointivaltio. Aikaisemmin tämä kysymys on tuntunut triviaalilta, ovathan veroina kerättävät tulonsiirrot yksinkertainen tapa mahdollistaa se, että rahaa saadaan sinne missä sitä kipeimmin tarvitaan. Hyvin rakennettuna malli takaa yhteiskuntarauhaa, varmistaa koulutus- ja yrittämismahdollisuuksien tarjoamista osaajille perhetaustasta riippumatta, sekä huolehtii siitä ettei köyhyyden tarvitse johtaa esimerkiksi aliravitsemukseen, joka vammauttaa lapsia köyhissä maissa. Näin mahdollisimman moni saa tilaisuuden antaa parhaansa meidän kaikkien eteen, ja vastineeksi menestymisen mahdollisuuksien tarjoamisesta yhteiskunta sitten verottaa jokaista mahdollisimman oikeudenmukaisella tavalla. Täydellistä käytännöntoteutusta ei varmaan ole mahdollista saada aikaiseksi, mutta monilla mittareilla Suomen sotien jälkeinen kehitys on ollut huikaisevaa, ja osa kiitoksesta kuuluu varmasti hyvinvointivaltion rakentamiselle.

Hämmästykseni ydin onkin siinä, miksi suomalaiset ovat halunneet tällaisen mallin rakentaa. Me olemme kansakunta, jolle työ ja oman elannon ansaitseminen ovat pyhiä asioita. Pienen jääkauden koetellessa Eurooppaa suomalaisille ei riittänyt, että köyhät kuolivat nälkään ja tauteihin. Koska vastikkeetonta ruoka-apua ei haluttu antaa, laihan vellin vastineeksi teetettiin päättömiä rakennustöitä paukkupakkasissa sen varmistamiseksi, ettei kukaan pääse vahingossakaan helpon elämän makuun.

Sama ajattelutapa näyttäisi elävän maassamme vieläkin. Kun pääministeri ilmoitti haluavansa selvittää, kannustaako tukijärjestelmämme perheellisiä osa-aikatyön tekemiseen, kotiäitien oli mielestään tärkeää kertoa, että he tekevät jo työtä. Monelle muulle taas oli tärkeää kertoa, että kieroonhan ne lapset kasvavat, jos saavat äidiltänsä laiskan elämän mallin. Ihan niin kuin mitättömän pieni kotihoidontuki olisi asia, jonka takia kannattaa aloittaa täysmittainen luokkasota.

Myös syrjäytymiskeskustelussa näkyy näitä samoja piirteitä. Kuvaava on myös syrjäytyvän kokemus siitä, millaisia palveluja hyvinvointivaltio on kiinnostunut tarjoamaan. Siinä missä kehitysyhteistyöhön liittyen on jo pitkään muistettu sanonta siitä, auttaako kalan antaminen vai kalastamaan opettaminen enemmän nälkäistä miestä, hyvinvointivaltion tukijärjestelmä näyttäytyy monelle kasvottomana ja arvaamattomana kyykyttäjänä ennemmin kuin kokonaisuutena, jonka tavoitteena olisi auttaa ihmisiä saamaan ote omasta elämästään ja pääsemään kunnollisten veronmaksajien joukkoon. Ja kun lähdetään keskustelemaan tukijärjestelmän kehittämisestä, suositumpi ratkaisumalli näyttäisi olevan tukien poistaminen laiskoilta kuin sen pohtiminen, miten eri syistä työkykynsä menettäneet saataisiin nopeammin saamaan sen työkykynsä takaisin.

Miksi siis meillä on hyvinvointivaltio? Selitys lienee rakkaissa naapureissamme, joiden vaikutus maamme historiassa on ollut monin tavoin merkittävä. Päädyimme seuraamaan ruotsalaisten esimerkkiä, ja olimme tyytyväisiä kun näytimme samalla riittävästi kommunisteilta.

Vielä kun oppisimme ymmärtämään, miten viisaasti siinä teimme.

Katainen ja kotiäitien herneet

Pääministeri Jyrki Katainen on herättänyt yleistä närkästystä esittämällä huolensa pienten lasten äitien matalasta työllisyysasteesta. Vastauksena on ollut monenlaista paheksuntaa, syytöksiä kotiäitien työn väheksynnästä ja lapsen edun sivuuttamisesta. Joku lienee jo nostanut esiin senkin seikan, että kotihoidontuki tulee yhteiskunnalle halvemmaksi kuin pienen lapsen päivähoitopaikka. Näin erityisesti kuntatalouden näkökulmasta.

Itse olen nyt toista kertaa elämässäni perhevapaalla. Olen käyttänyt täysipäiväiseen lastenhoitoon elämästäni aikaa nyt noin neljä ja puoli vuotta, enkä näe syytä nousta sotajalalle pääministerin kommentin perusteella.

Kokoomus on perinteisten perhearvojen puolue. Kataisen tarkoituksena siis tuskin on ollut asettaa kyseenalaiseksi kotiäitiyden työläyttä tai tärkeyttä. Kyse on ennemminkin siitä, että jos joustavampi työelämä saisi äidit tekemään vähän aikaisemmin edes vähän kodin ulkopuolista työtä ja ostamaan vähän lasten- tai kodinhoitopalveluita, verotettavaa työtä olisi enemmän ja äitien riski jäädä kokonaan työelämän ulkopuolelle pienenisi.

Tällä hetkellä kotiäidin mahdollisuudet lisätienestien tekemiseen ovat lähinnä harrastuksenomaisia. Jonkun on kuitenkin hoidettava lapset, ja silloin helpointa on jos isä ja äiti ovat töissä eri aikaan, tai työtä voi tehdä lapsen kanssa. Isommille lapsille on kerhoja ja puistotätejä tarjoamassa säännöllistä lyhytaikaista lastenhoitoapua, mutta niiden aikana ei kovin paljoa ehdi tehdä, eikä näitä hoitopaikkoja välttämättä edes ole tarjolla järkevällä etäisyydellä omasta kodista. Olen käsityksessä, että Suomessa on käytännössä mahdotonta löytää lapselle päivähoitopaikkaa, jossa lapsi olisi hoidossa vain muutaman tunnin päivittäin, ja josta ei tarvitsisi maksaa yhtä paljon kuin 8,5 tuntisesta päivittäisestä päivähoidosta. Tämä tekee monelle osa-aikatyön käytännössä taloudellisesti mahdottomaksi.

Suomessa työajan lyhentäminen pienen lapsen takia tarkoittaa 80 prosenttista työaikaa. Siitä määrästä Kela tarjoaa pienen korvauksen. Jos haluaa tehdä vielä lyhyempää työaikaa, sen saa tehdä omalla kustannuksellaan, jos työnantajalle sattuu sopimaan. Toimistotyössä pomo yleensä suostuu maksamaan työntekijälleen 80 prosenttista palkkaa, mutta edellyttää että työstä tehdään silti edelleen 120 prosenttia. Näin vanhemmat saavat lyhennettyä lapsen hoitoaikaa, mutta tekevät sitten töitä kotona yöt ja viikonloput. Pienten työnantajien ei tarvitse hyväksyä työajan lyhentämistä ollenkaan.

Tilanteen ollessa tämä ei ole ihme, että moni, jolle kotiin jääminen on taloudellisesti mahdollista, hoitaa lapset kotona kolmivuotiaiksi. Jos saa kolme lasta kahden vuoden ikäeroilla, kolmannen täyttäessä kolme vuotta äiti on ollut poissa työelämästä seitsemän vuotta. Ne vuodet ovat toki olleet täyttä työtä, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että tässä vaiheessa ansiotyöhön palaaminen voi olla hankalaa. Olemassaolevaan työsuhteeseen palaaminen on vaikeaa, koska asiat ovat unohtuneet ja organisaatio muuttunut. Jos työsuhdetta ei ole, työn saaminen ilman suhteita on jokseenkin haastavaa. Myös kotiäitiyteen liittyvästä työn itsenäisyydestä ja joustavuudesta voi olla vaikea luopua, minkä lisäksi oma ammatillinen identiteetti on voinut muuttua täysin. Omassa tuttavapiirissäni moni on lyhyemmänkin kotiäitiyden jälkeen päätynyt opiskelemaan toista tutkintoa tai etsimään työtä joka ei vastaa omaa koulutusta. Yhteiskunnallisen kustannusanalyysin näkökulmasta tilanne on kaikkea muuta kuin optimaalinen.

Miksi osa-aikaisen työn tekeminen onnistuu opiskelijoilta, mutta ei pienten lasten vanhemmilta? Kenties suurimmat syyt ovat yhteiskunnan tukirakenne ja suomalainen päivähoitojärjestelmä, jotka eivät tarjoa käytännössä muita vaihtoehtoja kuin täysipäiväinen työ tai täysipäiväinen lapsen kotihoito. Myös työnantajilla on oppimista. Toki on työpaikkoja ja tehtäviä, joissa lyhennetty työaika ei ole järjestettävissä, mutta kysymys ei oikeasti ole niin vaikeasta asiasta kuin mitä työnantajat helposti antavat ymmärtää.

Saksa on kuulemma Euroopan talouden huippuunsa piiskattu moottori. Siellä töihin palaavat äidit tekevät tyypillisesti 20 tai 40 prosenttista työaikaa. Siellä työnantajien on pakko tyytyä tähän, koska kokopäiväisten päivähoitopaikkojen sekä kouluruokailun puute tekevät molempien vanhempien täysipäiväisestä työskentelystä mahdotonta.

Jos näiden kahden järjestelmän välillä on pakko valita, valitsen mieluummin mahdollisuuden tehdä kokopäivätyötä. Ehkä me voisimme silti oppia jotain saksalaisten tavasta organisoida työnsä?

Kaivokset ja kehitysmaalogiikka

Olen niitä ihmisiä, joiden vapaa-ajanvietteisiin kuuluu Maailman kuvalehden kaltaisten julkaisujen lukeminen. Lajityypin keskeisimpiä (vaikkei tietenkään ainoita) tarinoita ovat ympäri maailmaa löytyvät kertomukset siitä, miten ylikansalliset yritykset ovat ryöstäneet kehitysmaiden raaka-ainevaroja, ja miten paikalliset on pitkällisen yhteistyön jälkeen saatu ymmärtämään, että luontoa kannattaa suojella turismitulojen takaamiseksi sen sijaan että myisi kaiken irtoavan ensimmäiselle, joka suostuu siitä jotakin maksamaan.

Kansainvälisen kaivosteollisuuden kiinnostuttua Suomen "puhtaan luonnon" antimista nämä kysymykset ovat tulleet lähemmäksi. Meillä ei tietenkään ole sellaista korruptiota, joka mahdollistaisi luonnonvarojen ryöstämisen sopivaa lahjusta vastaan. Viranomaisilla on myös ainakin periaatteessa mahdollisuus valvoa toimintaa, ja yrityksiltä voidaan vaatia esimerkiksi vakuuksia onnettomuuksien varalle.

Mutta mikä on saastuneen veden tai pystyyn kuolleen metsän todellinen hinta? Suomalaisten mutkaton suhtautuminen luontoon on perinteisesti ollut sitä, että metsä nähdään lähinnä perkaamattomana pellonpaikkana, ja tästä näkökulmasta luonnon tuhoamisen hinta ei välttämättä ole kovin korkea. Vastaavasti kuin suomalainen luonnonystävä ostaa puhtain mielin ympäristöystävällistä vesivoimaa, joka on lähes tappanut sukupuuttoon maassamme aikoinaan hyvinkin runsaana esiintyneen villilohen. Mutta koska kala kuuluu vain rannikon ruotsalaisten ruokavalioon, miksi muistella pahalla tällaista pikkuseikkaa, jonka huomioiminen rakennusvaiheessa olisi ikävästi nostanut voimayhtiöille koituvia kustannuksia?

Kun kysytään, pitäisikö kaivosten toimintaa säädellä tiukemmin, päättäjät helposti vetoavat siihen, ettei toimintaa saa tehdä liian vaikeaksi, jottei se karkota yrittäjiä. Mm. presidentti Niinistö on toiveikkaasti verrannut kaivosalaa uuteen Nokiaan.

Kaivostoiminnassa kyse on kuitenkin uusiutumattomista luonnonvaroista, jotka yritys riipii lopullisesti irti maaperästämme jättäen ikuiset jäljet luontoon. Kaivosteollisuutta toki tarvitaan mm. elektroniikkateollisuuden mahdollistamiseksi, mutta miksi ihmeessä tällaisen raaka-aineen pitäisi olla halpaa? Riski siitä, että näiden raaka-aineiden kysyntä lähitulevaisuudessa romahtaisi niin, ettei kukaan haluaisi enää hyödyntää luonnonvarojamme, on häviävän pieni, jos vain uskomme teollisen yhteiskunnan selviävän ilmastonmuutoksesta edes lyhyellä aikavälillä.

Onko siis todella parempi jättää tuleville sukupolville peruuttamaton ympäristötuho kuin maan sisästä löytyvä aarre, joka kenties vuosikymmenen päästä osattaisiin ottaa talteen pienemmällä sotkulla? Onkä todella tärkeämpää huolehtia kaivosyhtiön mahdollisuuksista tuottavaan toimintaan kuin vesistöjemme puhtaudesta?

----------

Lisätäänpä tänne vielä pari linkkiä valvonnan tilanteesta:
http://yle.fi/uutiset/lapissa_suunnitteilla_talvivaaran_kokoinen_kaivos__ymparistovalvonta_vahenee/6377059
http://yle.fi/uutiset/talvivaaran_paastomittarit_nukkuivat_viikkotolkulla/6377231
http://yle.fi/uutiset/onko_kaivosten_valvonta_retuperalla/6091805

Heikot ja vahvat ja kahtia jakautunut yhteiskunta

Terveeseen yhteiskuntaan varmaankin kuuluu väistämättä se, että jotkut menestyvät paremmin ja jotkut huonommin, ja että tämän skaalan ääripäistä löytyy toisaalta syrjäytyneitä ja toisaalta niitä joiden taloudelliset ongelmat liittyvät lähinnä siihen, mitä kaikella rahallaan tekisi.

Jotta yksilöllä olisi edellytyksiä ymmärtää ympäröivää maailmaa, tulee hänen jollain tasolla hahmottaa oma paikkansa tässä kokonaisuudessa sekä se, että suurella osalla ihmisistä lähtökohdat ovat vähän erilaiset. Perinteisesti aineksia tämän ymmärryksen kehittämiseen on tarjottu peruskoulussa ja armeijassa. Kun saman ikäluokan edustajat eri yhteiskuntaluokista kohtaavat toisensa ja oppivat sietämään toisiaan, silloin tällöin jopa ystävystyvät keskenään, meillä on mahdollisuus yhdessä ponnistella kohti yhteistä hyvää, jota voitaneen kutsua vaikkapa hyvinvointiyhteiskunnaksi. Kaikki eivät toki opi näitä taitoja ikinä, mutta jos he ovat riittävän pieni vähemmistö, he eivät pysty saamaan aikaan kovin suurta vahinkoa.

Maahanmuutto on osaltaan vaikuttanut koulujen eriarvoistumiskehitykseen. On kouluja, joissa maahanmuuttajaoppilaita on monien vanhempien mielestä liikaa, ja on kouluja joissa heitä ei ole käytännössä lainkaan. Molemmat ääripäät asettavat koululle suuria haasteita siinä, miten lapsille tarjotaan riittävät eväät nykymaailman ymmärtämiseen. Kriittisten nykyvanhempien pyrkimys "koulushoppailuun" pahentaa tilannetta edelleen. Armeija taas on todennut, että suhteellisen suuri osa ikäluokasta ei selviydy asepalveluksesta, ja moni pudotetaankin porukasta jo ennen aloitusta. Nämä asiat vaikuttavat nuorten mahdollisuuksiin paitsi valita muu kuin vanhempiensa viitoittama tie, myös hahmottaa se että on ihan normaalia, että ihmiset ovat erilaisia.

Suomi oli pitkään köyhien maa, jossa toisilla oli kurjempaa kuin toisilla, mutta lähes kaikilla elämä kuitenkin jokseenkin niukkaa. Elintason noustessa tasa-arvon ihanteista haluttiin pitää kiinni, tarjota kaikille mahdollisuus oman elintasonsa parantamiseen. Nähtiin, että pieni maa saa tarpeeksi oikeasti lahjakkaita osaajia vain, jos köyhäkin voi kouluttaa lapsensa. Syntyi tulonsiirtojen viidakko, mutta myös kokoonsa ja sijaintiinsa nähden hyvin pärjäävä valtio.

Yhteiskunnan jakautuminen alkoi kenties 90-luvun lamasta, joka pudotti osan perheistä eräänlaiseen ikuiseen velkavankeuteen. Tuolloin syrjäytyneiden lapset kantavat yhä vanhempiensa tuskaa. Asioita tarkemmin ajattelematta saattaa nykynäkökulmasta syntyä vaikutelma, että kyse on jonkinlaisesta yhteiskuntamme heikommasta aineksesta, jonka geeneihin luuserius on kirjoitettu. Oman menestyvän yhteiskuntaluokansa sisäisessä kuplassa elävälle tämä on miellyttävämpi ajatus kuin se, että saattoi oikeasti olla vain isin ja äidin yt-tuurista kiinni, ettei itse päätynyt samaan kastiin.

Yhteiskuntaluokkien välistä rakoa voi repiä suuremmaksi monin tavoin. Yksi niistä on tuloerojen kasvu. Niin ylemmät kuin alemmatkin yhteiskuntaluokat myös pyrkivät käyttäytymään tavoilla, jotka erottavat heidät niistä muista, ja joskus myös puhumaan toisistaan halveksivaan sävyyn.

Aina silloin tällöin hyvin pärjäävät myös kyseenalaistavat oman velvollisuutensa osallistua yhteisiin kustannuksiin.

Uusimmassa Suomen Kuvalehdessä Paul Lillrank antaa ymmärtää, että syrjäytymisen vastainen taistelu on mieletöntä, koska sille ei vain voi mitään että osa syrjäytyy. Kokoomusnuoret ovat taas saaneet omanlaistaan julkisuutta Saul Schubakin ehdotuksella lapsilisien lakkauttamisesta. Kantaansa hän perustelee vanhempien kasvatusvastuulla (eli ilmeisesti hänen mielestään hyvän kasvatuksen keskeisimpiä edellytyksiä on kyky maksaa itse lapsensa kaikki menot) sekä lapsilisien "erityisillä ongelmilla", viitaten MOT-ohjelman esittelemään maahanmuuttajaäitiin, joka yhdeksän lapsen yksinhuoltajana sai mm. lapsilisiä 1 423 euroa kuukaudessa. Summa tuntuu tietenkin tolkuttomalta ihmisestä, jonka ei tarvitse ruokkia ja vaatettaa yhdeksää lasta. Schubakin päähän ei myöskään näytä mahtuvan se ajatus, että vain seuraavan piikkinsä rahoitusta pohtiva narkomaaninainen saattaa ehkä ennemminkin tulla vahingossa raskaaksi, kuin järkeillä että lapsihan tässä nyt kannattaisi pyöräyttää.

Kaikki yhteiskunnan tuet on toki voitava kyseenalaistaa, samoin kuin syrjäytymiskeskustelun tiettyjen muotojen mielekkyys. Nämä mainitut puheenvuorot nostavat kuitenkin mieleeni pelottavia kuvia tulevaisuudesta, jossa rikkaiden on rakennettava ympärilleen ylellisiä vankiloita suojellakseen itseään "heikommalta ainekselta", kuten esimerkiksi jossain päin latinalaista amerikkaa tehdään.

Tai tarinan Ranskan eliitistä, jolle selvisi vasta giljotiinilla, että kansa näki nälkää.