Heikot ja vahvat ja kahtia jakautunut yhteiskunta

Terveeseen yhteiskuntaan varmaankin kuuluu väistämättä se, että jotkut menestyvät paremmin ja jotkut huonommin, ja että tämän skaalan ääripäistä löytyy toisaalta syrjäytyneitä ja toisaalta niitä joiden taloudelliset ongelmat liittyvät lähinnä siihen, mitä kaikella rahallaan tekisi.

Jotta yksilöllä olisi edellytyksiä ymmärtää ympäröivää maailmaa, tulee hänen jollain tasolla hahmottaa oma paikkansa tässä kokonaisuudessa sekä se, että suurella osalla ihmisistä lähtökohdat ovat vähän erilaiset. Perinteisesti aineksia tämän ymmärryksen kehittämiseen on tarjottu peruskoulussa ja armeijassa. Kun saman ikäluokan edustajat eri yhteiskuntaluokista kohtaavat toisensa ja oppivat sietämään toisiaan, silloin tällöin jopa ystävystyvät keskenään, meillä on mahdollisuus yhdessä ponnistella kohti yhteistä hyvää, jota voitaneen kutsua vaikkapa hyvinvointiyhteiskunnaksi. Kaikki eivät toki opi näitä taitoja ikinä, mutta jos he ovat riittävän pieni vähemmistö, he eivät pysty saamaan aikaan kovin suurta vahinkoa.

Maahanmuutto on osaltaan vaikuttanut koulujen eriarvoistumiskehitykseen. On kouluja, joissa maahanmuuttajaoppilaita on monien vanhempien mielestä liikaa, ja on kouluja joissa heitä ei ole käytännössä lainkaan. Molemmat ääripäät asettavat koululle suuria haasteita siinä, miten lapsille tarjotaan riittävät eväät nykymaailman ymmärtämiseen. Kriittisten nykyvanhempien pyrkimys "koulushoppailuun" pahentaa tilannetta edelleen. Armeija taas on todennut, että suhteellisen suuri osa ikäluokasta ei selviydy asepalveluksesta, ja moni pudotetaankin porukasta jo ennen aloitusta. Nämä asiat vaikuttavat nuorten mahdollisuuksiin paitsi valita muu kuin vanhempiensa viitoittama tie, myös hahmottaa se että on ihan normaalia, että ihmiset ovat erilaisia.

Suomi oli pitkään köyhien maa, jossa toisilla oli kurjempaa kuin toisilla, mutta lähes kaikilla elämä kuitenkin jokseenkin niukkaa. Elintason noustessa tasa-arvon ihanteista haluttiin pitää kiinni, tarjota kaikille mahdollisuus oman elintasonsa parantamiseen. Nähtiin, että pieni maa saa tarpeeksi oikeasti lahjakkaita osaajia vain, jos köyhäkin voi kouluttaa lapsensa. Syntyi tulonsiirtojen viidakko, mutta myös kokoonsa ja sijaintiinsa nähden hyvin pärjäävä valtio.

Yhteiskunnan jakautuminen alkoi kenties 90-luvun lamasta, joka pudotti osan perheistä eräänlaiseen ikuiseen velkavankeuteen. Tuolloin syrjäytyneiden lapset kantavat yhä vanhempiensa tuskaa. Asioita tarkemmin ajattelematta saattaa nykynäkökulmasta syntyä vaikutelma, että kyse on jonkinlaisesta yhteiskuntamme heikommasta aineksesta, jonka geeneihin luuserius on kirjoitettu. Oman menestyvän yhteiskuntaluokansa sisäisessä kuplassa elävälle tämä on miellyttävämpi ajatus kuin se, että saattoi oikeasti olla vain isin ja äidin yt-tuurista kiinni, ettei itse päätynyt samaan kastiin.

Yhteiskuntaluokkien välistä rakoa voi repiä suuremmaksi monin tavoin. Yksi niistä on tuloerojen kasvu. Niin ylemmät kuin alemmatkin yhteiskuntaluokat myös pyrkivät käyttäytymään tavoilla, jotka erottavat heidät niistä muista, ja joskus myös puhumaan toisistaan halveksivaan sävyyn.

Aina silloin tällöin hyvin pärjäävät myös kyseenalaistavat oman velvollisuutensa osallistua yhteisiin kustannuksiin.

Uusimmassa Suomen Kuvalehdessä Paul Lillrank antaa ymmärtää, että syrjäytymisen vastainen taistelu on mieletöntä, koska sille ei vain voi mitään että osa syrjäytyy. Kokoomusnuoret ovat taas saaneet omanlaistaan julkisuutta Saul Schubakin ehdotuksella lapsilisien lakkauttamisesta. Kantaansa hän perustelee vanhempien kasvatusvastuulla (eli ilmeisesti hänen mielestään hyvän kasvatuksen keskeisimpiä edellytyksiä on kyky maksaa itse lapsensa kaikki menot) sekä lapsilisien "erityisillä ongelmilla", viitaten MOT-ohjelman esittelemään maahanmuuttajaäitiin, joka yhdeksän lapsen yksinhuoltajana sai mm. lapsilisiä 1 423 euroa kuukaudessa. Summa tuntuu tietenkin tolkuttomalta ihmisestä, jonka ei tarvitse ruokkia ja vaatettaa yhdeksää lasta. Schubakin päähän ei myöskään näytä mahtuvan se ajatus, että vain seuraavan piikkinsä rahoitusta pohtiva narkomaaninainen saattaa ehkä ennemminkin tulla vahingossa raskaaksi, kuin järkeillä että lapsihan tässä nyt kannattaisi pyöräyttää.

Kaikki yhteiskunnan tuet on toki voitava kyseenalaistaa, samoin kuin syrjäytymiskeskustelun tiettyjen muotojen mielekkyys. Nämä mainitut puheenvuorot nostavat kuitenkin mieleeni pelottavia kuvia tulevaisuudesta, jossa rikkaiden on rakennettava ympärilleen ylellisiä vankiloita suojellakseen itseään "heikommalta ainekselta", kuten esimerkiksi jossain päin latinalaista amerikkaa tehdään.

Tai tarinan Ranskan eliitistä, jolle selvisi vasta giljotiinilla, että kansa näki nälkää.