Olen viime aikoina huomannut silloin tällöin ihmetteleväni, miksi Suomeen on luotu hyvinvointivaltio. Aikaisemmin tämä kysymys on tuntunut triviaalilta, ovathan veroina kerättävät tulonsiirrot yksinkertainen tapa mahdollistaa se, että rahaa saadaan sinne missä sitä kipeimmin tarvitaan. Hyvin rakennettuna malli takaa yhteiskuntarauhaa, varmistaa koulutus- ja yrittämismahdollisuuksien tarjoamista osaajille perhetaustasta riippumatta, sekä huolehtii siitä ettei köyhyyden tarvitse johtaa esimerkiksi aliravitsemukseen, joka vammauttaa lapsia köyhissä maissa. Näin mahdollisimman moni saa tilaisuuden antaa parhaansa meidän kaikkien eteen, ja vastineeksi menestymisen mahdollisuuksien tarjoamisesta yhteiskunta sitten verottaa jokaista mahdollisimman oikeudenmukaisella tavalla. Täydellistä käytännöntoteutusta ei varmaan ole mahdollista saada aikaiseksi, mutta monilla mittareilla Suomen sotien jälkeinen kehitys on ollut huikaisevaa, ja osa kiitoksesta kuuluu varmasti hyvinvointivaltion rakentamiselle.
Hämmästykseni ydin onkin siinä, miksi suomalaiset ovat halunneet tällaisen mallin rakentaa. Me olemme kansakunta, jolle työ ja oman elannon ansaitseminen ovat pyhiä asioita. Pienen jääkauden koetellessa Eurooppaa suomalaisille ei riittänyt, että köyhät kuolivat nälkään ja tauteihin. Koska vastikkeetonta ruoka-apua ei haluttu antaa, laihan vellin vastineeksi teetettiin päättömiä rakennustöitä paukkupakkasissa sen varmistamiseksi, ettei kukaan pääse vahingossakaan helpon elämän makuun.
Sama ajattelutapa näyttäisi elävän maassamme vieläkin. Kun pääministeri ilmoitti haluavansa selvittää, kannustaako tukijärjestelmämme perheellisiä osa-aikatyön tekemiseen, kotiäitien oli mielestään tärkeää kertoa, että he tekevät jo työtä. Monelle muulle taas oli tärkeää kertoa, että kieroonhan ne lapset kasvavat, jos saavat äidiltänsä laiskan elämän mallin. Ihan niin kuin mitättömän pieni kotihoidontuki olisi asia, jonka takia kannattaa aloittaa täysmittainen luokkasota.
Myös syrjäytymiskeskustelussa näkyy näitä samoja piirteitä. Kuvaava on myös syrjäytyvän kokemus siitä, millaisia palveluja hyvinvointivaltio on kiinnostunut tarjoamaan. Siinä missä kehitysyhteistyöhön liittyen on jo pitkään muistettu sanonta siitä, auttaako kalan antaminen vai kalastamaan opettaminen enemmän nälkäistä miestä, hyvinvointivaltion tukijärjestelmä näyttäytyy monelle kasvottomana ja arvaamattomana kyykyttäjänä ennemmin kuin kokonaisuutena, jonka tavoitteena olisi auttaa ihmisiä saamaan ote omasta elämästään ja pääsemään kunnollisten veronmaksajien joukkoon. Ja kun lähdetään keskustelemaan tukijärjestelmän kehittämisestä, suositumpi ratkaisumalli näyttäisi olevan tukien poistaminen laiskoilta kuin sen pohtiminen, miten eri syistä työkykynsä menettäneet saataisiin nopeammin saamaan sen työkykynsä takaisin.
Miksi siis meillä on hyvinvointivaltio? Selitys lienee rakkaissa naapureissamme, joiden vaikutus maamme historiassa on ollut monin tavoin merkittävä. Päädyimme seuraamaan ruotsalaisten esimerkkiä, ja olimme tyytyväisiä kun näytimme samalla riittävästi kommunisteilta.
Vielä kun oppisimme ymmärtämään, miten viisaasti siinä teimme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti