Olen niitä ihmisiä, joiden vapaa-ajanvietteisiin kuuluu Maailman kuvalehden kaltaisten julkaisujen lukeminen. Lajityypin keskeisimpiä (vaikkei tietenkään ainoita) tarinoita ovat ympäri maailmaa löytyvät kertomukset siitä, miten ylikansalliset yritykset ovat ryöstäneet kehitysmaiden raaka-ainevaroja, ja miten paikalliset on pitkällisen yhteistyön jälkeen saatu ymmärtämään, että luontoa kannattaa suojella turismitulojen takaamiseksi sen sijaan että myisi kaiken irtoavan ensimmäiselle, joka suostuu siitä jotakin maksamaan.
Kansainvälisen kaivosteollisuuden kiinnostuttua Suomen "puhtaan luonnon" antimista nämä kysymykset ovat tulleet lähemmäksi. Meillä ei tietenkään ole sellaista korruptiota, joka mahdollistaisi luonnonvarojen ryöstämisen sopivaa lahjusta vastaan. Viranomaisilla on myös ainakin periaatteessa mahdollisuus valvoa toimintaa, ja yrityksiltä voidaan vaatia esimerkiksi vakuuksia onnettomuuksien varalle.
Mutta mikä on saastuneen veden tai pystyyn kuolleen metsän todellinen hinta? Suomalaisten mutkaton suhtautuminen luontoon on perinteisesti ollut sitä, että metsä nähdään lähinnä perkaamattomana pellonpaikkana, ja tästä näkökulmasta luonnon tuhoamisen hinta ei välttämättä ole kovin korkea. Vastaavasti kuin suomalainen luonnonystävä ostaa puhtain mielin ympäristöystävällistä vesivoimaa, joka on lähes tappanut sukupuuttoon maassamme aikoinaan hyvinkin runsaana esiintyneen villilohen. Mutta koska kala kuuluu vain rannikon ruotsalaisten ruokavalioon, miksi muistella pahalla tällaista pikkuseikkaa, jonka huomioiminen rakennusvaiheessa olisi ikävästi nostanut voimayhtiöille koituvia kustannuksia?
Kun kysytään, pitäisikö kaivosten toimintaa säädellä tiukemmin, päättäjät helposti vetoavat siihen, ettei toimintaa saa tehdä liian vaikeaksi, jottei se karkota yrittäjiä. Mm. presidentti Niinistö on toiveikkaasti verrannut kaivosalaa uuteen Nokiaan.
Kaivostoiminnassa kyse on kuitenkin uusiutumattomista luonnonvaroista, jotka yritys riipii lopullisesti irti maaperästämme jättäen ikuiset jäljet luontoon. Kaivosteollisuutta toki tarvitaan mm. elektroniikkateollisuuden mahdollistamiseksi, mutta miksi ihmeessä tällaisen raaka-aineen pitäisi olla halpaa? Riski siitä, että näiden raaka-aineiden kysyntä lähitulevaisuudessa romahtaisi niin, ettei kukaan haluaisi enää hyödyntää luonnonvarojamme, on häviävän pieni, jos vain uskomme teollisen yhteiskunnan selviävän ilmastonmuutoksesta edes lyhyellä aikavälillä.
Onko siis todella parempi jättää tuleville sukupolville peruuttamaton ympäristötuho kuin maan sisästä löytyvä aarre, joka kenties vuosikymmenen päästä osattaisiin ottaa talteen pienemmällä sotkulla? Onkä todella tärkeämpää huolehtia kaivosyhtiön mahdollisuuksista tuottavaan toimintaan kuin vesistöjemme puhtaudesta?
----------
Lisätäänpä tänne vielä pari linkkiä valvonnan tilanteesta:
http://yle.fi/uutiset/lapissa_suunnitteilla_talvivaaran_kokoinen_kaivos__ymparistovalvonta_vahenee/6377059
http://yle.fi/uutiset/talvivaaran_paastomittarit_nukkuivat_viikkotolkulla/6377231
http://yle.fi/uutiset/onko_kaivosten_valvonta_retuperalla/6091805
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti