Maahanmuuttovirasto tulkitsee lapsen oikeuksien sopimusta niin, että epilepsiasta kärsivä nelivuotias syyrialaislapsi voi hyvin asua venäläisessä lastenkodissa, jos hänen matkustusasiakirjansa eivät oikeuta tulemaan Suomessa asuvan tädin luo. En tiedä, pitäisikö tämä nähdä niin, että virasto jakaa Venäjän lapsiasiamiehen näkemyksen, että Venäjällä lasten asiat ovat paremmin kuin Suomessa.
Joskus aikaisemmin olen täällä ihmetellyt nihkeää suhtautumista passittomiin somalialaisiin. Se, että kotimaassasi ei ole kahteenkymmeneen vuoteen ollut toimivaa keskushallintoa joka myöntäisi passeja, ei tietenkään ole riittävä perustelu passittomuudelle, kun asiasta keskustellaan suomalaisen kanssa. Tällä kertaa Maahanmuuttovirasto ei voi käsitellä nelivuotiaan syyrialaislapsen tapausta, koska oleskelulupahakemus on tehtävä sellaisesta maasta käsin, jossa hakija oleskelee laillisesti. Yllättäen sodan keskellä Syyriassa tällaisen paperirumban hoitaminen ei ole ihan yksinkertaista, varsinkin kun sieltä puuttuu Suomen lähetystö, jonka kanssa asiaa voisi hoitaa. Muutenkin tuntuu hieman erikoiselta vaatia oleskelua sotatoimialueella byrokratian rattaiden pyöriessä kun suomalainen viranomainen pohtii, onko sotaa pakenevalla perheellä ihan oikeasti syytä hakeutua ulkomaille turvaan.
Itse olin kuvitellut, että turvapaikanhakijoiksi haluttaisiin ensisijaisesti sellaisia, jotka oikeasti eivät voi turvallisesti oleskella siellä missä heillä on pidempiaikainen oleskelulupa, ja muiden hakemukset olisivat systeemin kannalta vain ylimääräistä kuormaa, joka on käsiteltävä asianmukaisesti vaikka turvapaikan myöntämiselle ei ole perusteita. Mutta minä en toki ole alalla, joten ehkä en vain ymmärrä.
Jotenkin mieleen pyrkii väistämättä Douglas Adamsin kirja Linnunradan käsikirja liftareille ja siinä esitellyt Vogonit, jotka tuhoavat Maan intergalaktisen moottoritien alta (valitusaika on mennyt umpeen, joten turha enää inistä, tieto oli kyllä saatavilla silloin kun asiaan olisi voinut vaikuttaa). Vogoneista kerrotaan kirjassa (ja Wikipediassa) mm. että he "eivät tekisi elettäkään pelastaakseen isoäitinsä traalilaisen sontiaismolottajapedon kynsistä ennen, kuin ovat saaneet asianmukaiset allekirjoitetut määräykset kolmena kappaleena, jotka on lähetetty hyväksyttäväksi, palautettu, lähetetty tarkastettavaksi, lausuntokierrokselle, hukattu, löydetty, alistettu kansanäänestykseen ja kompostoitu lopuksi kolmen kuukauden ajan ja käytetty uusiovessapaperin valmistukseen." Vaikka suomalainen byrokraatti on varmasti monin verroin miellyttävämpi olento kuin vogoni, joissain asioissa voi joskus olla vaikea nähdä eroa.
Ymmärrän toki, että olemme pieni maa, emmekä voi pelastaa kaikkia syyrialaislapsia. Mutta onnekkaasti meidän ei tarvitsekaan, heistä suurin osa ei suunnittele tänne tulemista. Sen sijaan tänne jo tulleiden syyrialaisten sukulaisten vastaanottaminen olisi monella tavalla järkevää, ja tähän EU-komissiokin jäsenmaita kannustaa.
Sukulaisten luo tulevalla pakolaisella on täällä omat turvaverkkonsa, jotka ovat sitä vankemmat, mitä enemmän lähisukulaisia tänne saadaan. Tämä pienentää yhteiskunnan kuormaa, kun tulijat tarvitsevat vähemmän tukitoimia kiitos maassa pidempään asuneen läheisen joka auttaa sopeutumaan uuteen kulttuuriin, sekä sen että esimerkiksi lasten hoitaminen sujuu helpommin kun ympärillä on lähisukua. Lisäksi maahamme tulleen on helpompi keskittyä yhteiskunnan pyörimisen kannalta olennaisiin asioihin kuten perheestään huolehtimiseen ja työntekoon, jos hänen mieltään ei jatkuvasti kalva huoli sodan keskellä kärsivistä tai muuten kauaksi joutuneista lähisukulaisista. Tämän ovat ymmärtäneet esimerkiksi onnistuneesta maahanmuuttopolitiikastaan kiitellyt kanadalaiset, mutta eivät suomalaiset.
Venäläisvankilassa viisumin päättymisen vuoksi istuvan äidin ja hänen tyttärensä tapauksessa majoituskin oletettavasti järjestyisi siskon nurkissa, periaatteessa meidän ei siis tarvitsisi tehdä heidän eteensä muuta kuin päästää heidät rajan yli. Toki epilepsiaa sairastavan lapsen hoidosta koituu kustannuksia, mutta on kohtuutonta kieltää lapselta suojelu hänen sairautensa takia, eikä missään kai ole sanottu että hänelle tarvitsisi antaa pysyvää oleskelulupaa. Jos hänellä on mahdollisuus elää jonkinlaisessa syyrialaisyhteisössä, kotiinpaluu on hänelle täysin mahdollista sodan loputtua.
Mutta byrokraatin on helpointa ripustautua säännöksiin, ja jatkuva hädänalaisten asioiden käsittely saattaa myös turruttaa. Varsinkin kun julkisuudessa palstatilaa saavat ne, joiden mielestä vastaanottamamme pakolaismäärät ovat tolkuttoman suuria, vaikka esimerkiksi Ruotsiin verrattuna ne ovat ennemminkin hyvin pieniä. Mutta mehän emme toki ole ruotsalaisia, vaan identifioidumme mieluummin johonkin pieneen kehitysmaahan, jolla ei ole resursseja huolehtia edes omista kansalaisistaan. Paitsi että moni niistäkin majoittaa pakolaisia monin verroin meihin nähden.
Johanna Korhonen miettii HS:n kolumnissaan myötatuntovajetta. Toisilla meistä menee niin hyvin, että se mahdollistaa elämän ilman omatuntoa. Toisilla meistä taas menee niin huonosti, että on houkuttelevaa suhtautua vihamielisesti niihin viimeisiin, jotka ovat vielä heikommalla, että olisi edes joku jota katsoa alaspäin. Yhtä kaikki jalkoihin jää se kaikkein puolustuskyvyttömin, tässä tapauksessa pieni, sairas ja perheestään erotettu lapsi.
Ja tähän yhteiskuntaan minun pitäisi omat lapseni kasvattaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti