Yksi nykypäivän poliittisista kansanhuveista on ollut kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen edesottamusten seuraaminen.
Kenties kiinnostavin piirre Hakkaraisessa on ollut hänen tapansa tuomita vähemmistöt massana, samalla kun hänellä kuitenkin vaikuttaisi olevan ihailtava kyky kohdata näiden vähemmistöjen edustajia yksilöinä.
Toivotettuaan kaikki homot Ahvenanmaalle, Hakkarainen pyysi sanojaan anteeksi Pekka Haavistolta. Vastaavasti Hakkarainen tuomitsee islamin, vaikka tämä ei ole näkynyt hänen tavassaan kohdella Nasima Razmyaria. Maahanmuuttoa vastustava Hakkarainen on myös allekirjoittanut eduskunnassa kysymyksen, jonka mukaan sisäministeri Räsäsen tulisi edistää venäläisessä lastenkodissa asuvan nelivuotiaan syyrialaistytön mahdollisuuksia päästä Suomessa asuvan tätinsä luo.
Omalla tavallaan Hakkarainen kuvaa toiminnallaan täydellisesti perus-epäluuloisen ihmisen ajattelutapaa. Vieras on pelottavaa, ja niin kauan kuin ne erilaiset nähdään yhtenäisenä massana, tätä massaa kohtaan on helppoa tuntea vihaa ja vastenmielisyyttä. Niillä on omituisia tapoja, niiden puhe kuulostaa pahalta, ne näyttävät omituisilta, ja aina kun niitä näkee tuolla kadulla niin mieleen hiipii epäilys, onko niillä pahat mielessä. Lehdissä on uutisia siitä mitä niiden heimoveljet tekevät toisilleen niiden kotimaassa, ja netissä kerrotaan mitä kauheuksia ne tekevät Suomessa ja Ruotsissa ja muualla länsimaissa. Netin keskustelupalstoilla esitetään kaikenlaisia epäilyksiä niiden rikollisista taipumuksista ja siitä miten ne saavat sossusta enemmän rahaa kuin kunnon ihmiset.
Kuitenkin, kun tapaa yksilön, ja tutustuu tähän, usein löytää hänestä paljon samaa kuin mitä itsessä on. Saattaa löytää myös asioita, joita arvostaa. Ja se, että Hakkarainen päästää näin yllättäviä ihmisiä tällä tavalla lähelle itseään, tekee hänestä jollain omituisella tavalla suuren ihmisen.
Kenties Hakkaraisen käsitykset näiden massoina näkemiensä kummajaisten epäinhimillisestä olemuksesta ovat riittävän absurdeissa mitoissa, että kohdatessaan yksilön hän ei sitten kuitenkaan pysty lokeroimaan tätä vähemmistöidentiteettinsä mukaiseen lokeroon. Sivistynyt, ahkera ja miellyttävä vähemmistön edustaja on poikkeus, ikään kuin oman viiteryhmänsä yläpuolella, eikä homoihin tai muslimeihin kohdistuvaa vihamielistä puhetta siis ole missään nimessä osoitettu heitä vastaan.
Toisaalta, kun nämä kohtaamiset nähdään aina poikkeuksina, asenne massana nähtyä ryhmää kohtaan ei pääse horjumaan.
Rasismin vastaisessa taistelussa päästäisiinkin pitkälle, jos Hakkaraisen tapaan ajattelevat ihmiset saataisiin ymmärtämään, että kaikki vähemmistöjen edustajat ovat yksilöitä siinä missä enemmistöjenkin edustajat. En pidä kaikista etnisistä suomalaisista, joten miksi viihtyisin kaikkien somalien seurassa? Yhtä lailla on selvää, etteivät kaikki somalit voi olla luonteeltaan niin vastenmielisiä, ettei heidän kanssaan voisi tulla toimeen työyhteisössä, naapureina tai yhteisissä harrastuksissa, tulenhan toimeen useimpien suomalaistenkin kanssa - vaikka täytyy sanoa, että joidenkin kanssa se on kaikkea muuta kuin helppoa.
Ongelma vain on siinä, että suomalaisessa yhteiskunnassa erottuvien vähemmistöjen edustajien on vaikea päästä näihin tilanteisiin, joissa me kantasuomalaiset voisimme heihin luontevasti tutustua.
Eikä tätä tilannetta auta yhtään se, että rasisteille yritetään uskotella, miten hyviä ja mukavia kaikki maahanmuuttajat ovat.
Kun eivät he ole. He ovat niin kuin me muutkin, jokainen omalla tavallaan rasittavia, jokaisella omat kauneusvirheensä, jokaisella arkipäivän tilanteita joissa asiat eivät vaan mene niin kuin Strömsössä. Heillä pitäisi olla ihan yhtäläiset oikeudet epätäydellisyyteensä kuin meillä muillakin, oikeus tulla arvoiduksi omien vahvuuksiensa ja puutteittensa eikä ihonvärinsä tai synnyinmaansa perusteella.
Yksilö, joka ei tätä ymmärrä, on este maahanmuuttajien pärjäämiselle maassamme, vaikka kuinka olisi sitä mieltä että mustilla on rytmi veressä ja venäläisillä mahtavia kirjailijoita.
Sillä yllättävän moni sivistyneenä itseään pitävä ihminen keksii tosipaikan edessä jonkin tavan rationalisoida päätöksensä olla tutustumatta sen epäilyttävän massan edustajaan. Ja tässä suhteessa moni muka-suvaitsevainen on paljon kapeakatseisempi kuin Teuvo Hakkarainen.
Keskittyminen maahanmuuttajiin massoina ja toiminnan kohteina, eikä yksilöinä ja toimijoina, on monella tapaa ongelmallista. Ensiksikin, näin pidetään huolta, etteivät maahanmuuttajat itse pääse osallistumaan keskusteluun. Tällöin päädytään helposti vain selaamaan tilastoja ja levittelemään käsiä esiin nostettujen ongelmien edessä. Tämä on ymmärrettävästi turhauttavaa ihmisille, jotka näitä ongelmia näkevät - olivat ne sitten todellisia tai kuviteltuja. Sen täytyy olla turhauttavaa myös vähemmistöjen edustajille.
Vaikka vihapuhe ei ole yhtä vakava asia kuin todelliset väkivallanteot, agressiivinen puhe ja yleisesti vihamieliset asenteet pienentävät myös kynnystä väkivaltaan. On ikivanhaa sodankäynnin psykologiaa, että vihollisen näkeminen alempiarvoisena, jonain mitä ei tule ajatelleeksi ihmisyksilönä, tekee tappamisesta helpompaa. Ja kun jokin osa yhteisöstä tälle tielle lähtee, sen voi olla vaikea irtautua siitä.
Jotta kansalle voitaisiin antaa vapaat kädet valehdella ja panetella vähemmistöjä massoina, täytyisi ensin tunnustaa tämän toiminnan vaikutus konkreettisiin tekoihin, ja miettiä, miten yhteiskunta takaa yksilöiden turvallisuuden ympäristössä, jossa toista saa avoimesti vihata vain siksi että tämä sattuu olemaan tietyn värinen, tai koska tämä yrittää edistää erilaisten yksilöiden mahdollisuuksia päästä yhteiskuntamme täysivaltaisiksi jäseniksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti