Yksi teemoista, joita olen viime aikoina pyöritellyt päässäni, on uhri-identiteetti. En tiedä, miten yleinen ilmiö se on kansainvälisesti, mutta joskus tuntuu, että suomalaisille uhri-identiteetin rakentaminen on kovin rakas asia.
Uhri-identiteetti voi rakentua monella tavalla. Esimerkiksi, jos lapsi joutuu vuosikausia kestämään syrjintää, kiusaamista tai hyväksikäyttöä, uhrina oleminen tavallaan muodostuu osaksi hänen minäkuvaansa. Tämä lisää riskiä joutua syrjityksi, kiusatuksi ja hyväksikäytetyksi myös seuraavissa elämänvaiheissa. Näihin uhrikokemuksiin liittyy usein myös itsesyytöksiä, ajatus siitä että omat valinnat aiheuttivat lopputuloksen. Moni hyväksikäyttäjä myös uskottelee uhrille (ja kenties itselleenkin) että tapahtunut oli täysin uhrin oma vika.
Uhri-identiteetti lienee myös osa esimerkiksi palestiinalaista kansallis-identiteettiä, ovathan he kansa joka on tuomittu elämään pakolaisleireillä vailla toivoa paremmasta. Eivätkä he ole ainoita, samoja elementtejä on monien alkuperäiskansojen ryhmäidentiteeteissä. Uhreilla ei ole tulevaisuutta, jonka he voisivat menettää, ja siksi he ovat paitsi alttiita alkoholismille, myös otollista materiaalia terroristirekrytoinneille.
Mielenkiintoista on se, miten monella tavalla uhri-identiteettiä voi rakentaa. Baarit lienevät täynnä tarinoita vääriin miehiin rakastuneista petollisista naisista, irtisanomisista, opettajista jotka eivät kannustaneet, tai ylipäätään väärin rakennetusta systeemistä. Viikosta toiseen myös julkaistaan juttuja yhä uusista syrjityistä ryhmistä. Lihavia syrjitään, lapsia syrjitään, köyhiä syrjitään, ikääntyviä syrjitään, kehitysvammaisia syrjitään, lukihäiriöisiä syrjitään, erilaisia oppijoilta syrjitään. Hajamielisiä syrjitään, ja meitä vasenkätisiähän on syrjitty siitä päivästä lähtien, kun joku päätti mihin suuntaan kierrekorkki aukeaa.
Erilaisen kiusaamiseen löytyy aina syy, ja muiden unelmien lyttyyn nauraminen sekä oman osan kurjuudesta valittaminen ovat ilmeisesti suomalaisia kansallishuveja.
Itselleni hämmentävää on ollut huomata, että koska rasismiin suhtaudutaan nykyään paheksuvasti, rasistit kokevat olevansa uhreja, ja koska seksuaalivähemmistöt peräävät tasavertaista kohtelua, yllättävän monet tavallisiksi heteroiksi itseään kutsuvat kokevat olevansa uhreja. Ilmeisesti oikeus syrjintään on sekin saavutettu etuoikeus, josta on tuskallista luopua.
Tarkoitukseni ei ole vähätellä kenenkään kokemusta uhrina olemisesta tietyissä tilanteissa. Ei ole mielekästä verrata perheensä murhat nähneen ja omaisuutensa menettäneen kidutuksen uhrin kokemuksia vaikkapa siihen ahdistukseen, jota joku kokee joutuessaan sen tosiseikan eteen, että myös homot ovat tavallisia ihmisiä jotka tekevät ja unelmoivat tavallisia asioita. Molemmilla on oikeus omaan suruunsa. Eikä ole mielekästä syyttää uhria omasta kohtalostaan, vaikka joskus ehkä kannattaisikin katsoa peiliin. Meistä jokaisella on uhrikokemuksia, eikä niistä pienimmäistäkään tarvitse vähätellä, mutta kaikki niistä eivät ole niin merkittäviä, että niiden varaan kannattaisi lähteä rakentamaan identiteettiään. Oikeasti traumatisoituneella ihmisellä ei välttämättä ole muuta vaihtoehtoa, mutta valtaosalla meistä on.
Uhri-identiteetin ongelma on itsesäälissä rypemisen houkuttelevuus. On niin helppoa syyttää muuta maailmaa omista onnettomuuksistaan, ja elää kuvitelmassa että jos se joku ihminen ei olisi silloin kohdellut väärin niin minäkin olisin nyt menestyvän suuryrityksen toimitusjohtaja. Mutta se ainoa mahdollisuuksien ikkuna elämässäni sulkeutui, kun sitä toista ihmistä suosittiin toissijaisten asioiden perusteella, ja minä jäin syrjään. Vaihtoehtoisesti voi myös ajatella että miksi minä edes yrittäisin mitään, kun en kuitenkaan kelpaa mihinkään. Keskeistä on, etä uhrin ei tarvitse poistua omalta mukavuusalueeltaan, koska hän kärsii mielestään riittävästi sielläkin.
Parhaitenkaan toimiva hyvinvointiyhteiskunta tai empaattisinkaan yhteisö ei kuitenkaan voi antaa uhrille menestystä. Uskomalla toiseen, hyväksymällä tämän omana itsenään ja pakottamalla kokeilemaan jotakin uutta voi antaa toiselle voimaa päästä eteenpäin, mutta se liike kohti parempaa lähtee yksilöstä itsestään. Eteenpäin pääsee vain luopumalla uhri-identiteetistä ja rakentamalla itse itselleen menestyjän identiteetin.
Tämä on toki vaikeaa, koska pitäisi ihan itse keksiä, mikä olisi se asia missä voisi omaa menestystään lähteä rakentamaan. Mahdollisuuksiin tarttuminen olisi valtava hyppy uuteen ja tuntemattomaan, eikä se edes takaa menestystä. On paljon helpompaa olla kiukutteleva, piikittelevä tai apaattinen uhri, joka ärtyy epäonnistumisten odottamisesta niin, että kylvää itselleen jatkuvasti uusia pettymyksiä. Samalla sitä helposti tuottaa uhrikokemuksia niille, joiden kanssa on tekemisissä.
Luin joskus lehtiartikkelia, jossa kerrottiin, miten kehitysmaissa monilla ihmisillä on suuria unelmia omasta tulevaisuudestaan. Näiden unelmien saavuttaminen saattaa tuntua ulkopuolisesta hyvin epätodennäköiseltä, mutta niitä kohti ponnisteleminen ja usko siihen, että joku päivä minä vielä olen jotain suurta, antaa elämälle merkitystä puutteen ja rankkojen elämänkokemusten keskellä. Ja joskus voi käydä niin, että unelma toteutuu, ja yhdessä hengaileva polion runtelema katusoittajajoukko lennätetään Eurooppaan keikalle.
Menestyksen kannalta tärkeintä ei olekaan se, miten täydellinen siellä jossain syvällä sielusi syövereissä olet, vaan mitä siitä teet.
Tästä syystä uhri-identiteettiä ei myöskään pidä tuputtaa toiselle. Esimerkiksi maahanmuuttajat tarvitsevat menestyksen mahdollisuuksia, eivät kohtelua uhreina. Toki unohtamatta sitä tosiseikkaa, että oikeasti traumatisoituneet voivat tarvita myös esimerkiksi terapiapalveluita. Ja että syrjintä on todellinen ilmiö, joka tulee ottaa vakavasti, sillä se voi merkittävästi heikentää yksilöiden mahdollisuuksia tehdä parhaansa yhteiskunnan hyväksi, oli syrjinnän syy sitten mikä tahansa.
Sillä niin epäreilua kuin se onkin, uhri on aina nokkimisjärjestyksessä alimmaisena. Hänen osansa on syrjintä, halveksunta ja hyväksikäyttö. Mitä omemmakseen huonon ihmisen identiteetin ottaa, sitä enemmän sen myös elää todeksi.
Kuitenkin joskus jopa sodan keskellä eläneet, lapsena orjiksi myydyt tai muuten monin tavoin lähtökohdiltaan heikossa asemassa olevat ihmiset voivat kasvaa ulos uhri-identiteetistään ja elää unelmiaan todeksi. Miksi se olisi mahdotonta hyvinvointiyhteiskunnan kasvatille?
Jos toivoa ei näy tänään, ehkä sitä näkyy huomenna. Pitää vain katsoa eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti