Sitoutumisesta ja syrjäytymisestä

Olen viime aikoina miettinyt sitoutumiseen liittyviä asioita. Esimerkiksi sitä, miten aikani ei riitä kaikkeen, mitä haluaisin tehdä, mutta silti hakeuduin taas vuodenvaihteessa uusiin luottamustehtäviin ja käytän myös aikaani niiden hoitamiseen ja sen pohtimiseen, miten asioita voisi tehdä paremmin. Teen näin, koska koen että asiat, joissa olen mukana, ovat tärkeitä. Ne ovat vaikutuskanavani siihen, että lasteni elinpiiri toimii, tarjoaa turvalliset puitteet ja mielekästä tekemistä. Kyse on siis pohjimmiltaan siitä, että olen sitoutunut lapsiini, vaikka siihen liittyykin se että minulla on taas pikkuisen vähän vähemmän aikaa olla heidän kanssaan. Mutta totta puhuen en oikein usko, että käyttäisin sitä aikaa barbeilla ja pikkuautoilla leikkimiseen.

Yhteiskuntamme arvostaa vapautta ja yksilöllisyyttä. Kun harkitsen vapaaehtoistyötä tai yhdistyksen hallitustehtäviä, joudun punnitsemaan, minkä verran olen valmis tästä vapaudestani luopumaan. Jos maksan kuntosalikortista mutta en käykään siellä, olen itse se joka kärsii seurauksista, ja tavallaan vastaan vain itse itselleni siitä, käytänkö aikaani kuntoiluun vai en. Kun taas sitoudun tekemään jotakin yhteisön eteen, muut kärsivät jos totean kohta ettei tämä olekaan minun juttuni. Ja ennen kuin hommaa kokeilee, ei voi tietää, onko se oma juttu vai ei.

Moniin vapaaehtoistöihin voi kuitenkin lähteä kokeilumielellä. Voi sitoutua aluksi vain yhteen iltaan tai viikonloppuun ja miettiä sen jälkeen, haluaisiko tästä itselleen uutta harrastusta. Pidempiin pesteihin taas voi lähteä sillä ajatuksella, että katsotaan nyt ainakin tämä kuukausi tai vuosi, mistä ollaan nyt sovittu, kyllä minä sen aikaa sinnittelen. Elämässä on aika vähän sellaisia päätöksiä, joiden suhteen ei saisi mahdollisuutta muuttaa mieltään. Yllättävän helposti myös käy niin, että homma onkin ihan mukavaa, ja pian sitä huomaa pitävänsä tärkeinä asioita, joita ei aikaisemmin tullut ajatelleeksikaan, ja olevansa valmis sitoutumaan vielä enemmän.

Sitoutumisessa on sellainen jännä piirre, että kyse ei ole vain siitä, että menetän omaa aikaani sitoutumalla. Jos homma on toimiakseen, se toimii yleensä niin, että sitoutumalla saa verkoston, joka tavalla tai toisella sitoutuu takaisin. Sitä tutustuu uusiin, mukaviin ihmisiin, saa kiitosta hoitamistaan asioista, ja oppii ymmärtämään ja siten ehkä myös hyväksymään paremmin sitä ympäristöä, jonka osana joutuu joka tapauksessa olemaan. Saa kokea olevansa tärkeä.

Koen olevani suunnattoman onnekas ihminen. Minulla on tukenani ja turvanani jo varsin laaja verkosto. Perheeni kaikki neljä muuta jäsentä ovat puutteistaan huolimatta mielestäni mainioita tyyppejä, ja olen sitoutunut tekemään kaikkeni, että asia olisi näin vastakin. Lasteni kaikki isovanhemmat ovat hyvissä voimissa, lähellä, ja kiinnostuneita hyvinvoinnistamme. Minulla on työpaikka, ja siellä ihania ihmisiä, joiden kanssa käydä lounaalla ja vaihtaa kuulumisia. Naapurustossamme on mukavia perheitä, joiden lapsista on leikkiseuraa omille lapsilleni. Minulla on mahdollisuuksia harrastaa ja vaikuttaa omalla pienellä panoksellani lähiympäristöni hyvinvointiin.

Jos miettii maahanmuuttajia, kuten Ruotsiin työn perässä lähteneet suomalaiset duunarit, tai edes maaltamuuttajia, kuten omat vanhempani, jotka lähtivät kaukaiseen Helsinkiin opiskelemaan ja jäivät sinne kasvattamaan perheen, he ovat joutuneet luopumaan yhdestä tärkeästä verkoston osasta. (Tähän liittyvästä itse pärjäämisen kulttuurista ja sen murtumisesta on myös kiinnostava juttu Suomen Kuvalehdessä.) Sodan jaloista tulleille tämä verkosto voi olla myös taakka: on monta rakasta ihmistä jossain kaukana, joista täytyy kantaa huolta.

Ihminen, jolla ei ole lähellään sukua, ei työtä, ei ystäviä, ei seurakuntaa, yhdistystoimintaa tai muuta tarjoamassa tutustumiskanavia lähiympäristön ihmisiin, on tavallaan äärimmäisen vapaa, mutta hinta siitä on hirmuinen. On kuin ei olisi olemassa ollenkaan.

Siksi onkin niin traagista, että maahanmuuton ongelmiin halutaan puuttua estämällä perheiden yhdistämisiä. Lähisuvun tuominen naapurustoon kun olisi yksinkertaisin askel tarjota niitä tukiverkostoja, jotka pitävät yksilön mieleltään terveenä ja auttavat löytämään tuottavan paikan osana yhteiskuntaa.