Minulla on maailman ihanimmat lapset. Toki heistä jokainen on ajoittain maailman sietämättömin riiviö, mutta yleisesti ottaen pidän heitä mukavina ja fiksuina pikkuihmisinä. Kyllä he minulle raivoavat kotioloissa välillä hyvinkin railakkaasti, mutta heidän kanssaan on helppo reissata ja kyläillä, koska he ovat reippaita ja iloisia ja tietävät ikätasoonsa nähden kohtuullisen hyvin, miten pitää käyttäytyä.
Keskimmäinen on nyt maailman ihanimmassa päiväkodissa. Siellä lasta kuunnellaan ja arvostetaan, ja heidän annetaan vaikuttaa päiväkodin ohjelmaan. Silti rajat asetetaan jämäkästi, ja ollaan myös valmiita ottamaan vastaan siitä aiheutuvat raivarit. Päiväkodin ulkoilupihoilla ei ole kunnon aitoja, mutta se ei ole menoa haitannut, sillä lapset eivät yritä karata. Yhteishenki, kokemus yhteisestä sopimuksesta ja hoitajien auktoriteetti riittävät korvaamaan fyysiset esteet.
Kun esikoiseni aloitti esikoulun, hän sai maailman ihanimman opettajan. Opettaja oli sitä mieltä, että hänellä oli aivan uskomattoman upea luokka opetettavanaan. Ja niin olikin. Ryhmä oli iso ja porukasta kolmannes maahanmuuttajia vaihtelevalla kielitaidolla. Ristiriitojakin oli, mutta kaikenkaikkiaan ryhmä hitsautui hyvin yhteen. Käsittääkseni kaikki todettiin koulukypsiksi, vaikka osalla lähtökohdat siihen eivät olleet ollenkaan itsestäänselvät.
Ekaluokan opettaja on myös maailman upein opettaja. Hän opettaa lapsia kahden vuoden ajan, ja saattelee sitten aina koulun upeimman luokan jonkin kolmannen luokan opettajan iloksi. Näin näyttää käyvän nytkin, oppilaat ovat lähes poikkeuksetta ikätasoaan vastaavalla tai sitä ylemmällä tasolla, ja koko ryhmä on hänen mielestään aivan upea. Joukossa on ainakin yksi, jonka koulukypsyyttä harkittiin huolella esikouluvuoden lopulla. Kun tästä lapsesta kysyy, opettaja kertoo selvää ylpeyttä äänessään, miten kovasti lapsi on tehnyt töitä ja miten hyvin hän on edistynyt.
Ystäväni kertoi tavanneensa naisen, joka toimii sijaisäitinä huostaanotetuille teineille. Näillä nuorilla on hyvinkin vaikeita taustoja, ja he ovat saattaneet oirehtia hyvinkin voimakkaasti mm. koulussa. Silti tämä sijaisäiti puhuu lämmöllä siitä, miten ihania nuoret ovat. Sain käsityksen, että hän on todella pystynyt katkaisemaan sijaislastensa ongelmakierteitä ja kasvattamaan heistä niin kutsuttuja kunnon kansalaisia.
Lapsilla on mielenkiintoinen taipumus pyrkiä täyttämään odotukset. Kun he ovat toisten silmissä ihania, he ovat sellaisia. Tietenkin kuvan pitää olla jossain määrin realistinen: lapsi kokee luultavasti vain ahdistavana, jos aikuinen ei koskaan estä häntä kun hän opettelee miten maailma toimii, tai kehuu vuolaasti hutaisten tehtyjä huonoja suorituksia. Lapset ovat myös erilaisia, toisiin on helpompi suhtautua positiivisesti kuin toisiin. Hankalimmastakin lapsesta kannattaisi silti etsiä ne parhaat puolet, rohkaista häntä esittelemään niitä, ja myös ottamaan kykyihinsä ja ikätasoonsa sopivasti vastuuta. Teinien kanssa haasteet tietenkin ovat aivan toista luokkaa kuin pikkukoululaisilla, mutta yhtä kaikki hekin ovat lapsia.
Keskustelu lasten kasvattamisesta on taas kerran ryöpsähtänyt valloilleen. Keskustelun kimmokkeina ovat olleet kysymys, saako ulkopuolinen puuttua toisen lapsen tekemisiin, sekä Alppilan koulun opettajan erottamiseen johtanut välikohtaus. Taas kerran keskustelun keskiössä on ollut se, miten huonotapaisia nykyajan lapset ovat, ja miten heidän vanhempansa ovat paitsi kyvyttömiä kasvattajina, myös kyvyttömiä ottamaan vastaan palautetta.
Mitenkään vähättelemättä koulujen ongelmia haluaisin muistuttaa, että valtaosa lapsista osaa käyttäytyä hyvin - toki ikänsä asettamissa rajoissa. Yksi tai kaksi häirikköä luokassa tekee opetuksesta varmasti haasteellista, mutta kaikkien nuorten leimaaminen heidän perusteellaan on kohtuutonta.
Samoin käsitykseni on, että valtaosa vanhemmista haluaa tukea koulua kasvatustehtävässään. Vaikka häirikkövanhemmat pystyvätkin terrorisoimaan koko kouluyhteisöä, he ovat silti varmastikin vähemmistössä. Kun heistä puhutaan, on turha puhua vanhemmuuden kriisistä, koska kyse ei ole yleisestä vanhemmuuteen liittyvästä ilmiöstä, vaan yksittäisistä omalla tavallaan häiriintyneistä ihmisistä. He ovat ehkä niin tottuneita räätälöityjen palveluiden käyttäjiä, etteivät tule ajatelleeksi, ettei koulun ole tarkoitus olla elämyspuisto. Tai kenties he samastuvat lapseensa niin voimakkaasti, etteivät voi olla ottamatta henkilökohtaisena loukkauksena sitä, jos joku kyseenalaistaa heidän rakkaan kasvattinsa kyvyt ja halun menestyä. Tai ehkä taustalla on vaikkapa narsismin kaltaisia ongelmia, tai traumoja omilta kouluajoilta.
Mitä jos lopettaisimme äksyilyn, keskinäisen parjaamisen ja valittamisen? Niiden sijaan voisimme keskittyä näkemään toisissamme hyvää, sekä miettimään tapoja, joilla sitä hyvää saisi näkyviin vielä enemmän. Esimerkin voima on kasvatuksessakin keskeinen, siispä näyttäkäämme lapsille esimerkkiä kohteliaasta puheesta ja käytöksestä. Hyvä kiertämään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti