Timo Soini ilmaisi populistiseen tapaansa ilmeisesti melko monenkin suomalaisen tunnot maahanmuuton kipukohdista kysymällä, miksi juuri nuoret miehet pakenevat sotaa käyvistä maista. Valitettavasti en onnistunut löytämään linkkiä suoraan tähän keskusteluun, mutta sitä on kommentoitu ainakin Hesarissa kahteenkin otteeseen, sekä YLE:llä.
Koska talvisota, suomalaisella miehellä on perintötekijöissään oikeus tuntea ylpeyttä siitä, että täällä ollaan valmiita kuolemaan isänmaan puolesta. Se, että monen omat sotakokemukset rajoittuvat korkeintaan vuoden ulkoiluun Suomen armeijan varusteissa sekä aiheeseen liittyvän viihdegenren tarjoamien sankarimyyttien harrastamiseen ei tietenkään rajoita kenenkään oikeutta paheksua sitä, että joku joka oikeasti joutuu tekemään valinnan pakenemisen ja tapetuksi tulemisen välillä, valitsi näistä ensimmäisen.
Se Soinilta taisi jäädä kuitenkin kertomatta, mikä olisi se tapa, jolla vaikkapa syyrialaisten nuorukaisten tulisi maatansa puolustaa?
Talvisotalogiikalla ratkaisu olisi varmaankin liittyminen armeijaan, mutta tässä tapauksessa sen hyöty olisi ehkä hieman kyseenalainen, kun juuri omaa kansaa teurastava armeija on Syyrian keskeisimpiä ongelmia. Toinen vaihtoehto olisi liittyä johonkin kapinallisryhmittymään, mutta toisaalta niidenkin kerrotaan terrorisoivan siviilejä, joten jälleen kerran, tavallisen syyrialaisen lienee vaikea löytää sitä joukkiota, jonka riveissä pääsisi aidosti puolustamaan isänmaataan.
Uutisia seuratessa myös helposti käy mielessä, ettei Syyrian ongelma liity rintamakarkurimiehiin vaan ennemminkin siihen, että niin moni mies siellä on syystä tai toisesta valmis tarttumaan aseisiin.
Modernit sisällissodathan eivät edes ole valtioiden sisäisiä asioita, vaan aseita ja taistelijoita virtaa naapurimaista tehden tavantallaajan mahdollisuudet maansa puolustamiseen melko heikoiksi.
Kuinka hyvin pärjäsivät miehet Srebrenicassa? Kuinka maataan ja oikeuksiaan puolustavat Krimin tataarit? Kuinka rakennetaan rauhaa Irakin tai Afganistanin kaltaiseen maahan, jossa sotiminen ja sen mahdollistamat ansaintamallit (ihmiskaappauksista mustan pörssin elintarvikekauppaan) ovat monen miehen pitkäaikainen elämäntapa ja ainoa elinkeino? Onko rauhan rakentaminen edes mahdollista ilman miehiä, jotka ovat rakentaneet elämänsä ja tulevaisuuden unelmansa jossain, missä voi kouluttautua muuhunkin kuin murhaamiseen?
Syyrian tilanteen tai oikeastaan minkä tahansa tämän päivän kriisin vertaaminen talvisodan ihmeeseen on vähintäänkin ontuvaa. Jos suomalainen vertailukohta on pakko hakea, se löytyisi kenties paremmin ajalta, jolloin Ruotsin ja Venäjän armeijat vuoron perään marssivat alueemme halki siirtäessään maittensa välistä rajaa. Tuon ajan suomalaiset miehet eivät toki paenneet ulkomaille, mutta syy siihen tuskin oli siinä, että he olisivat kokeneet tarpeelliseksi puolustaa isänmaataan. Ennemminkin heillä ei ollut vaihtoehtoa, ja niin löytyy Syyriastakin yhä paljon siviilejä, myös nuoria miehiä, armeijalle ja kapinallisille tapettavaksi.
Vaihtoehtoisesti voisimme etsiä vertailukohtaa kansalaissodasta. Olisiko se päättynyt huonommin, jos tavalliset talonpojat ja työläiset olisivat karanneet ulkomaille odottamaan tilanteen rauhoittumista?
Onkin mielenkiintoista, että siinä missä Persut profiloituvat tavallisen heteromiehen puolestapuhujina, niin tässä yhdessä asiassa he eivät sitä ole. Miehellä on siis heidän mielestään oltava oikeus äijäilyyn, mutta ei suojaan silmittömältä, järjettömältä väkivallalta?
Suomalaisista sotien traumatisoimista miehistä ja heidän kohtelustaan on vihdoin alettu puhua. Kenties sotatoimien aikana oli välttämätöntä ylläpitää myyttiä, että normaalit miehet eivät tappamista säikähdä, mutta sodan jälkeen tämä suhtautuminen oli kovia kokeneiden miesten ja heidän perheittensä kannalta kohtuutonta.
Voisimmeko vihdoin hyväksyä sen, ettei miehuuden tärkein mitta ole kyky tappaa ja katsoa tappamista? Että miehelläkin on oikeus tuntea, pelätä ja saada suojelua? Ainakin silloin, kun tarjolla ei ole sellaista korkeampaa päämäärää, jonka eteen uhrautumalla olisi oikeasti mahdollista saavuttaa jotain?
Kenties näin löytäisimme paitsi myötätuntoa sotaa pakenevia kohtaan, myös jotain sellaista itsestämme, mikä auttaisi meitä kansakuntana pääsemään yli omasta yhteisestä traumastamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti