Inhimillisyys on kiinnostava termi. Äkkiseltään ajatellen se voisi olla vastakohta vaikkapa eläimellisyydelle, siis jotain joka erottaa meidät muista olennoista. Toinen mahdollinen vastakohta on epäinhimillisyys, joka tarkoittanee lähinnä julmuutta.
Termiä käytetään eri tarkoituksiin. Toisaalta inhimillisyys on eräänlaista ihanteellista ihmisyyttä, kuten empaattisuutta ja auttavaisuutta. Toisaalta termiä käytetään kuvaamaan elämän epätäydellisyyttä. Teemme inhimillisiä erehdyksiä, ja koemme vaikeita mutta inhimillisiä tunteita kuten vihaa ja surua.
Inhimillisyys on myös tietyssä mielessä poliittinen termi, sillä sitä käytetään joskus arvottamaan ihmisiä tai ryhmiä, asettamaan meitä ikään kuin eri kasteihin. Kun joltain ryhmältä riistetään inhimillisyys, vedoten epäpuhtaaseen syntyperään, seksuaaliseen suuntautumiseen, sukupuoleen, ikään, poliittiseen tai uskonnolliseen vakaumukseen, tai melkeinpä mihin tahansa erottavaan piirteeseen, tämä ikään kuin oikeuttaa kyseisen ryhmän edustajiin kohdistuvan halveksunnan ja jopa raa'an väkivallan. Inhimillisellisemmillä yksilöillä on siis ylemmyytensä tuoma oikeutus toimia epäinhimillisesti niitä kohtaan, jotka ovat vähemmän inhimillisiä.
Eläimellisyys on eräänlainen pimeä puolemme: se on viettien varassa toimimista ja agressiivisuutta. Kuitenkin eläinten toimintaa tarkkailemalla löytää myös yllättävän paljon inhimilliseltä vaikuttavia asioita: surua, avuliaisuutta, neuvottelutaitojakin. Kun tietomme luomakunnasta lisääntyy, löydämme jatkuvasti uusia yhdistäviä tekijöitä meidän ja muiden lajien välillä. Esimerkiksi, vaikka kivun kokemus on varmasti erilainen selkärangattomalle kuin ihmiselle, ei ole syytä olettaa, että selkäranka olisi edellytys sille että voi tuntea kipua.
Mikä sitten todella erottaa meidät eläimistä? Yhtä lailla kuin sivistyksemme erottaa meidät eläimistä, myös suunnaton kykymme tehdä tahallista vahinkoa on ihmiselle melko ainutlaatuista. Tekninen kekseliäisyytemme ei ole tuottanut vain hyvinvointia, vaan myös mitä nerokkaimpia tapoja aiheuttaa kipua lajitovereillemme. Ehkä siis tietyssä mielessä juuri epäinhimillisyys on ihmiselle ainutlaatuinen ominaisuus.
Vaikka rauhallisen demokraattisen valtion asukkaan on vaikea nähdä itseään julmana kiduttajana ja teurastajana, kapitalismia edeltävä menestyneiden kansojen historia on ollut pitkälti julmuuksien historiaa. Vähemmistöjä on sorrettu, valloitettujen alueiden kansoja on murhattu ja orjuutettu, ja rikollisia on silvottu julkisesti. Sodan keskellä selviytyminen on tärkeintä, ja sota myös tuo esiin epäinhimilliset puolemme. Eurooppalaiset ovat maailmalle levittäytyessään olleet aivan yhtä brutaaleja ja pahempiakin kuin nykypäivän islamistiterroristit. Se, että taloudellisen menestyksemme ja koulutuksemme myötä olemme päässeet tilanteeseen, jossa nuo teot kauhistuttavat meitä, ei tarkota ettemme voisi ympäröivän tilanteen muuttuessa toimia vastoin nykyisiä periaatteitamme.
Kuitenkin niin kauan, kuin jaksamme yhteistuumin tuomita epäinhimilliset teot, sekä osoittaa myötätuntomme ja tukemme noiden tekojen uhreille omaisineen, meillä on toivoa, että maailma kaikesta huolimatta muuttuu paremmaksi paikaksi. Tästä toivosta en halua luopua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti