Tarina kertoo, että vauvana matkustin harvat automatkamme korissa auton peräkontissa. Itse en noista ajoista muista mitään, mutta minulla on myöhemmiltä vuosilta selkeä mielikuva käytössä olleen Fiatin takapenkistä, jonka selkänojan yli kurottamalla pystyi poimimaan tavaroita peräkontista. Ymmärrän, että järjestely on ollut käytännöllinen. Muistan myös perheemme ensimmäisen oman auton, jonka peräkonttiin ei päässyt käsiksi yhtä näppärästi sisältä päin. Takapenkillä ei tietenkään ollut turvavöitä, turvaistuimista puhumattakaan. Yleensä seisoin mahdollisimman suuren osan matkasta nähdäkseni maisemia. Jossain vaiheessa sain äidin askarteleman istuinkoroketyynyn, ja jouduin tyytymään paikallaan istumiseen.
Oma aikuisiän kokemukseni pienten lasten kanssa autolla kulkemisesta on se, että automatka sujuu jos lapsi nukkuu. Turvallisuussyistä käytetään mahdollisimman pitkään turvakaukaloa tai turvaistuinta, jossa matkustetaan selkä menosuuntaan, ja suunnilleen yhtä kauan on odotettavissa, että lapsen hereilläoloaika autossa on lähes tauotonta suoraa huutoa. Olen istunut vieressä laulamassa Leipuri hiivaa, tarjoillut naposteltavaa ja juotavaa, kerran jopa kokeillut kaukalossa istuvan vauvan imettämistä (onnistui, mutta oli muuten aika hankalaa), viritellyt mahdollisimman hyvin hengittäviä materiaaleja lapsen ja hiostavan kuppimaisen istuimen väliin, ja vähitellen jossain määrin turtunut takapenkiltä kuuluvaan valitukseen. Ikinä emme ole joutuneet onnettomuuteen, mutta silti mieleenikään ei tulisi antaa pienen lapsen matkustaa autossa muuten kuin turvaistuimessaan. Jos jotain sitten sattuisi, syyttäisin itseäni siitä lopun ikäni.
Kuitenkin muistan, miten Suomessa aikanaan naurettiin ruotsalaisille, jotka kampanjoivat takapenkkien turvavöiden käytön puolesta. Mainoslause taisi olla "Emme halua elefantteja takapenkille". Muistan myös valistusvideon, jolla näytettiin, miten takapenkillä irrallaan oleva törmäystestinukke litisti etupenkkiin köytetyn nuken tuolinsa selkänojan ja istuinosan väliin matkallaan kohti tuulilasia. Viesti on ilmeisesti mennyt perille, sillä en muista pariinkymmeneen vuoteen kuulleeni kenenkään naureskelevan turvavöiden käytölle, vaikka toki osa ihmisistä on edelleen liian kiireisiä laittamaan vöitä ihan joka kerta ihan jokaiselle matkustajalle.
Ylen nettisivuilla on aloitettu keskustelu aiheesta uudenvuoden ilotulitteiden antaminen alaikäisille. Koska meidän lapsuudessamme ikärajoja ei ollut, ja pikkupoikien vuodenvaihteen suurimpiin riemuihin kuului postilaatikkojen räjäyttäminen kiinanpommeilla, monen on edelleen vaikea ymmärtää, miksi niin viattomien lelujen kuin papaattimattojen ja tähtisadetikkujen käyttö pitäisi kieltää lapsilta. Hyvänen aika sentään, nehän on tehty lapsille, koska eihän kukaan täyspäinen aikuinen voi nauttia niillä leikkimisestä! Tähtisadetikuista ei edes kuulu posausta, joten miten ne voisivat olla vaarallisia? (Okei, kyllähän niistä lentelee holtittomasti ympäriinsä pieniä tosikuumia kipunoita, mutta onhan se todennäköisyys sellaisen silmään tai helposti leimahtavaan keinokuituvaatteeseen osumisesta ihan häviävän pieni.) Ja jos kiinalainen lapsi voi kääriä papaattimattoja koulupäivänsä ratoksi, niin eivät kai ne voi olla niin vaarallisia, ettei niitä voisi järkeville suomalaislapsille antaa? (Järkeville, etteivät keksi esim. heittää sellaista toisen olkapäälle paukkumaan.) Ja kyllähän fakta on se, ettei päihtynyt aikuinen välttämättä ole yhtään sen parempi ilotulitteiden käsittelijä kuin päihtynyt teinikään.
Otetaanpa vuodenvaihteen ratoksi pieni arvauskisa. Kuinka monta silmävauriota kuluttajille myytävät ilotulitteet aiheuttavat tänä vuonna? Onnistuuko joku tänäkin vuonna ampumaan raketin kohti pulkassa istuvaa pikkulasta? Päätyykö uutisiin syttyneitä vaatteita tai hiuksia? Palaneita rakennuksia? Käykö jollain tänäkin vuonna niin huono tuuri, että jotain onnistuu lentämään suojalasien reunan yli suoraan silmään?
Turvallista vuodenvaihdetta kaikille, toivottavasti näemme vielä ensi vuonnakin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti