Minulla oli ilo viettää kolme kesäistä kuukautta Etelä-Saksassa. Asia, jota tulen eniten tältä reissulta kaipaamaan, on tapa jolla paikalliset suhtautuivat lapsiin.
Junassa polkupyöriensä kanssa kulkevat nuoret miehet katselivat rattaissa istuvaa vauvaa hyväntahtoisesti hymyillen. Kun nelivuotias pikkumies väsähti ja istahti marketin lattialle, päätyi lojumaan kiviaidalle, tai pysähtyi rakentamaan patoa ojaan, ohi kulkevat ihmiset saattoivat pysähtyä kommentoimaan tilannetta huvittuneina mutta aina positiiviseen sävyyn. Saksalaiset tuntuivat monella tapaa samantyyppisiltä ihmisiltä kuin suomalaiset, mutta heidän lämmin (ja samalla kuitenkin tietyn kunnioittavan etäisyyden pitävä) tapansa kohdata muita ihmisiä ja erityisesti lapsia teki vaikutuksen. Paikalliset myös tarjoutuivat herkästi ja aina ystävällisesti auttamaan. Suomessakin toki apua tarjotaan, mutta harvakseltaan, ja sekin on usein lähinnä ylimieliseen sävyyn esitettyjä ohjeita.
Tämän kokemuksen jälkeen olen entistä vakuuttuneempi, että Suomessa suhtaudutaan lapsiin ja lapsuuteen vihamielisesti. Saman on huomannut moni muukin.
Suomessa lapset eivät saa kuulua, näkyä tai haluta yhtään mitään, tai he ovat piloille hemmoteltuja kersoja, joista ärsyyntyneet kirjoittavat kolumneja vapaan kasvatuksen vaaroista. Juttua peesaavista kommenteista viimeistään kolmas muistuttaa siitä, miten ennen aikaan oli asiat niin paljon paremmin, kun tukkapöllyllä ja kylmän rauhallisesti jaelluilla luunapeilla pidettiin lapset kurissa, nuhteessa sekä herran pelossa.
Kun julkisia tiloja suunnitellaan lapsiystävällisiksi, se tarkoittaa juuri sitä, ettei kunnon ihmisten tarvitse nähdä tai kuulla lapsia, koska heille on peränurkassa video pyörimässä ja omat wc-tilat siinä vieressä. On suorastaan vaikea keksiä sellaisia lasten piirteitä, jotka erottavat heidät aikuisista, ja joita ei katsottaisi luonnevioiksi, joista suunnitelmallinen eroon pääseminen on kasvattajan ensisijainen tehtävä. Ja kun ihmiset ovat tottuneet lapsettomiin julkisiin tiloihin, he häiriintyvät myös normaaliin asumiseen liittyvistä äänistä. Lapsia kielletään leikkimästä pihoilla. Eräässä espoolaisessa taloyhtiössä päädyttiin poistamaan pihalta koripallokori, koska pihalle tuli mustia lapsia pelaamaan.
Lapset eivät kuitenkaan ole ainoa ikäryhmä, jota maassamme vihataan. Nuoriso on tietenkin kelvotonta. Pienten lasten vanhemmat ovat kelvottomia. Koululaisten ja päiväkoti-ikäisten vanhemmat ovat opettajien ja lastentarhanopettajien silmissä riesa siinä missä lapsensakin. Ja tietenkin vanhukset ovat vain menoerä, joka tyhjentää maamme eläkesäästöt ja täyttää hoivakodit ja terveyskeskukset ja murtaa oman ikäluokkani valtavan työ- ja verotaakan alle. Kenties tasa-arvoisinta tässä maassa on se, että jokaista ryhmää tavalla tai toisella halveksutaan, ja tämän halveksunnan julkinen esittäminen tuntuu olevan helpompaa kuin minkään positiivisen tai rakentavan tekeminen.
Mistä tämä kaikki kumpuaa? Onko syynä se, että ensimmäisestä päiväkotipäivästä opintojen päättymiseen asti meidät opetetaan olemaan vertaisryhmässä, oman ikäistemme ja muutenkin kaltaistemme keskellä? Juhlissa työnnämme lapset omaan pöytäänsä, jotta aikuiset saavat jutella ikäistensä kanssa. Lapsille sisustetaan vastasyntyneestä asti omat huoneensa, ja isompien lasten odotetaan pitävän myös leikkinsä siellä, jotta aikuiset saavat olla rauhassa. Työelämän tehostamiskeskustelummekin pyörii pitkälti sen seikan ympärillä, miten saisimme ihmiset viettämään entistä enemmän aikaa omissa lokeroissaan, kaltaistensa keskellä, missä olemme tottuneet olemaan ja missä osaamme toimia ja olla tehokkaita. Ja kaikki, mikä millään tavalla poikkeaa massasta, lytätään tavalla tai toisella epäsoveliaana.
Entä mitä lapsi oppii kohdatessaan vihamielisen ympäristön? Vihamielisyys herättää pelkoa, ja pelko nostattaa vihaa. Se saa yksilön tukeutumaan entistä tarkemmin omaan viiteryhmäänsä ja sulkemaan entistä huolellisemmin kaiken poikkeavan sen ulkopuolelle. Ehkä nykykasvattajien lepsuilu ei olekaan suurin syy siihen, että nuoret käyttäytyvät halveksuvasti esimerkiksi opettajia tai vanhuksia kohtaan? Ehkä suurempana syynä onkin suomalainen julkinen ilmapiiri, joka ruokkii niin rasismia kuin ikäsyrjintääkin.
Lukion opettajana toimiva isäni vieraili luonamme Saksassa. Kun kuljimme paikallisen yläkoulun ja lukion ohi, hän katsoi hämmentyneenä ja ihaillen meitä vastaan pyöräileviä nuoria. He vaikuttivat avoimilta, onnellisilta, valoisilta. Kuulemma täysin erilaisilta kuin suomalaiset nuoret.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti