tiistai 17. huhtikuuta 2012

Identiteetti taskussani

Ostin puhelinkaupasta uuden lelun. Olen viihtynyt mainiosti "perinteisten" kännyköiden kanssa, joilla tekstiviestin voi kirjoittaa katsomatta puhelinta, mutta nyt muun perheen painostuksesta päätin kokeilla näppäimistötöntä lelua.

Kyse on lelusta, koska siihen löytyi hetkessä monta koukuttavaa peliä. Sen sijaan lähes viikon käytön jälkeen en tiedä, kuinka puhelinmuistioon tallennetuista tiedoista voisi vaihtaa johonkin numeroon liittyvän nimen. Lisäksi mm. luurin sulkeminen ennen kuin toinen on vastannut puhelimeen on tehty käsittämättömän vaikeaksi. Että jos numerostani tulee vastaajaasi viestejä, kyse on vain siitä että olen ilmeisesti liian vanha käyttämään näitä nykyteknologian huippuja.

Tämä lelu on myös saanut ihan uudella tavalla miettimään sitä, miten käytämme tekniikkaa ja miten se käyttää meitä. Ensi töikseen luuri pyysi lupaa tallentaa paikkatietojani. Minulla on nyt ainutlaatuinen mahdollisuus tarjota Googlelle täsmällistä tietoa itsestäni, jotta he voisivat myydä asiakkailleen entistä paremmin kohdennettuja mainoksia. Tämä on toki osin omakin etuni. Matka insinöörimiehen unelmaan, jossa viereisen kaupan sopivan kokoiset ja näköiset kengät ilmoittavat itse olemassaolostaan, häämöttää jo yllättävän lähellä. Jotenkin ajatus silti hieman arvelluttaa.

Luuriin on myös äärimmäisen helppo asentaa mm. Facebook tai liki mikä tahansa sähköpostipalvelu. Laite tarjoutuu auliisti muistamaan näiden kuin myös Google-tilin tunnukset ja salasanat. Näin saa mahdollisuuden pysyä jatkuvasti ajan hermolla, kun lelu päästää pienen kilauksen aina kun tärkeät fb-kaverit kertovat käyneensä hölkkäämässä tai sähköpostiin putkahtaa postimyyntifirman tarjousviesti - riippuen tietysti miten ko. ohjelmiin on osannut asetuksensa laittaa. Taas kerran saan kokea olevani jo liian vanha, kun en jaksa riemuita tauottomasta online-spammin kohteena olemisesta.

Siinä missä salasanojen tallentaminen leluun on lapsellisen helppoa, niiden poistaminen onkin monimutkaisempi juttu. Pienen etsinnän jälkeen alan epäillä, että paras vaihtoehto on vaihtaa salasanat.

On toki suunnattoman näppärää, että pääsen puhelimellani käsiksi inboxiini tai päivittämään fb-statustani näpyttelemättä hankalasti tunnistautumistietojani. Toisaalta, kyse on laitteesta, joka oletusarvoisesti on kenen tahansa käytettävissä ilman mitään rajoituksia. Puhelin annetaan kaverille, jotta tämä voi etsiä sen yhden hyvän biisin YouTubesta tai ladata yhden sikamageen uuden pelin. Se unohdetaan pöydälle, tai se putoaa taskusta kun juostaan ympäri pihaa. Mikäli tyytyy tietoturvassa tehdasasetuksiin, löytäjä voi avata puhelimen ja avata etusivulta Gmailin puhelimen omistajan tunnuksilla. Jos laite on annettu kaverille lainaan, lukituksen asettaminen luuriin ei edes auta.

En enää yhtään ihmettele, että identiteettivarkauksista on tullut moderni koulukiusaamisen muoto. Avaamalla modernin ja hyväuskoisen ihmisen puhelimen pääsee melkein vahingossa lähettämään tämän nimissä sähköpostia ja varmaankin mitä tahansa sosiaalisen median statuspäivityksiä. Onnistuisikohan Facebookin käyttäjätunnuksenkin vaihtaminen samoin tein?

Jos luvaton käyttäjä tietää tekemisistäsi vähän enemmän, vaikkapa selainhistoriaasi tutkimalla, mahdollisuudet jäynän tekemiseen kasvavat entisestään. Valtaosa kirjautumista vaativista nettipalveluista tarjoaa mahdollisuuden unohtuneen salasanan resetointiin sähköpostin tai tekstiviestin avulla, ja nämä molemmathan putkahtavat luuriin. Mitäpä jos tilaisi nettiputiikista jotain hassua toisen nimissä?

Ehkä totun vähitellen uuteen leluuni ja opin pitämään näistä sen veikeistä moderneista ominaisuuksista. Silti olen entistä varmempi siitä, että kun lapseni aikanaan saavat omat puhelimet, he tulevat kokemaan tietoturvasaarnan, jonka rinnalla oman isäni aikanaan latelemat kauhukertomukset pieleen menneistä kotibileistä tulevat kalpenemaan kevyesti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti