Olipa kerran kertausharjoitukset, joissa muutama nuori mies ei ensimmäisen puolen viikon aikana saanut juuri nukkua. Tässä vaiheessa miltei jokainen heistä oireili jollain tapaa. Yhdellä loppuivat kaikki lauseet kesken. Olipa kerran projektipäällikkö, joka teki reilusti yli 200 työtuntia kuukaudessa. Hän priorisoi, keskittyi olennaiseen, ja hoiti kaikki tehtävänsä. Tosin monen muun silmissä niistä monet jäivät jotenkin kesken, tai ehkä se mitä tehtiin ei ollut aina ihan tarkoituksenmukaista. Ja olipa kerran tutkija, joka yritti normaalin työajan puitteissa hoitaa kaikki työnsä, vaikka ne olisivat vaatineet vähintään kymmentuntisia työpäiviä. Lopulta hän ei enää pystynyt luovaan työhön. Tieteellisen tekstin lukeminen, saati tuottaminen, muuttui mahdottomaksi.
Työelämä voi kohdella meitä julmasti, mutta on myös niitä, joille työ on se ympäristö, jossa asioihin voi joskus jopa keskittyä. Kotona raikuu tauotta "äiti, äiti", "isi, isi", tai epämääräisen kolinan ja tappelun äänien perusteella on pakko jättää kesken mitä ikinä olikin tekemässä ja mentävä keskeyttämään pienten kullannuppujen puuhat. Refleksinomaisiksi muuttuneet asiat, siis perus kodinhoitotoimet ja vaikkapa standardin mukaisen retkirepun pakkaaminen onnistuvat, mutta mikään muu ei, koska ikinä ei saa mahdollisuutta ajatella kokonaista ajatusta kerralla alusta loppuun asti, tai ainakaan toimittua sen mukaisesti. Kun kullannuput vihdoin nukkuvat, sitä on ehkä niin väsynyt, ettei edes jaksa yrittää. Tai kaipaa niin paljon sitä hiljaisuutta, ettei sitä pysty rikkomaan. Jos yöunet ovat vielä katkonaisia, tai tietää aamun koittavan viideltä, miksi tekisi mitään muuta kuin rentoutuisi silloin, kun siihen saa tilaisuuden?
Tunnistatko tilanteen, jossa joudut sopimaan puolisosi kanssa asioista sähköpostitse, koska niistä puhuminen niin että asia käsiteltäisiin loppuun asti ei vain ikinä onnistu, vaikka saman katon alla asutaankin? Postit katsotaan läpi käytännössä viikottain? Entä oletko kuullut tarinoita perheistä, joissa kolmas lapsi on unohtunut jonnekin, koska vanhempien superkyvyt eivät ole riittäneet tyytyväisenä nukkuvan vauvan muistamiseen, kun samalla on pitänyt kerätä leviteltyjä tavaroita ja ohjata kaksi jatkuvasti höpöttävää satunnaiskävelijää esimerkiksi autolle?
Miten elämästä on voinut tulla näin vaikeaa? Vai onko salaisuus siinä, että elämä alkaa vasta kun lapset muuttavat pois kotoa?
Se on ainakin tämän kaiken keskellä selvää, että ollakseen tehokas ja löytääkseen uusia ratkaisuja on saatava riittävästi unta ja tilaa ajatella. Toivottavasti tämä asia ymmärretään myös siellä, missä tehdään päätöksiä siitä, kuinka suurella henkilöstömäärällä työt on tarkoitus saada tehtyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti