Saako nykytaiteesta loukkaantua?

Kävimme hiljattain perheen kanssa Kiasmassa nauttimassa Ernesto Neton teoksista. Nykytaide on siitä mielenkiintoista, että aina sen keskiössä ei ole se, mitä teos esittää, vaan yhtä tärkeäksi osaksi voi muodostua katsojan oma kokemus. Äärimmillään teos syntyy vasta vuorovaikutuksessa katsojan kanssa.

Kokemus Neton taiteen keskellä oli rentouttava ja virkistävä. Taiteen ei kuitenkaan ole aina tarkoitus olla miellyttävää. Sen tehtävä on joskus myös nostaa esiin ikäviä tunteita ja sitä kautta vaikeita keskustelunaiheita. Tässä mielessä Kiasma onkin onnistunut museona, se on nostanut näytteille eri tavoin puhuttelevia teoksia, eivätkä Neton kanssa yhtä aikaa esillä olleet teoksetkaan olleet kaikki ensisijaisesti miellyttäviä.

Tästä näkökulmasta on hyvin hämmentävää seurata Grind -teoksen ympärillä käytävää keskustelua. Teoksessa käytettävät feikki-saamenpuvut tuovat väistämättä mieleen missikisoihin ja Lumi-brändin mainokseen liittyneet saamenpukukohut. Kulttuurinen omiminen on uusi käsite suomalaisessa keskustelussa, ja siksi meille vielä vieras ja vaikeasti hahmotettava. Meillä suomalaisilla on paljon huonosti kohdattua ja käsiteltyä historiaa, ja saamelaisten kohtelu maassamme sekä historiallisesti että vielä tänä päivänäkin on yksi merkittävä osa tätä kokonaisuutta.

Kun taitelija ja Kiasma nousevat hiljentämään teosta kohtaan esitettyä kritiikkiä vedoten siihen, että teos ei käsittele saamelaisuutta, he tekevät kolme virhettä.

Ensiksikin, jos tekee monitulkintaista taidetta, on kestettävä se että kaikki tulkinnat eivät ole itselle mieluisia. Yksi taiteen keskeinen tehtävä yhteiskunnassa on todellakin keskustelun herättäminen, ja siksi pyrkimykset tämän keskustelun vaimentamiseen tuntuvat absurdeilta. Tässä meillä on taideteos, joka tarjoaisi pohjan puhua yhteiskuntamme merkittävästä ja ajankohtaisesta ilmiöstä, mutta sitä ei sallita, koska taiteilijan ja taideinstituution mielestä saamelaisten tulkinta teoksesta on väärä.

Toisekseen, vastuusta ei voi vetäytyä vedoten siihen, että tässä ei käsitellä saamelaiskulttuuria. Kun vähemmistöt nostavat äläkän kulttuurisesta omimisesta, usein heidän kritiikkinsä kohdistuu juuri siihen, että heitä karnevalisoidaan yhteyksissä joilla ei oikeasti ole mitään tekemistä heidän kulttuurinsa kanssa.

Kolmanneksi, vähättelemällä kritiikin esittäjien kokemusta ja kertoen äidillisesti että ei tätä nyt vaan saa tulkita loukkaavaksi, he osoittavat hyvin selkeästi asemoivansa itsensä kulttuurisen omimisen keskustelussa sille puolelle, jolla vähemmistöiltä edellytetään hienotunteisuutta enemmistöä kohtaan silloinkin, kun enemmistö tekee pilkkaa ko. vähemmistöstä. Kiasma jopa perustelee teoksen hankkimista sen ajankohtaisuudella, ja sivuuttaa täysin sen näkökulman, että keskustelu kulttuurisesta omimisesta on hyvin ajankohtaista ja sopii tähän teokseen kuin nenä naamaan, vaikka ei taiteilijan tarkoittamaan puheenvuoroon suoraan liitykään. Kulttuurinen omiminen jopa sopisi teoksen alkuperäiseen aiheeseen, eli pop-kulttuurin tapaan fuusioida kulttuurillisia elementtejä. Kiasma voisi siis perustella teoksen esittämistä tarpeella nostaa esiin kulttuurisen omimisen käsitettä ja toivottaa näin tämän keskustelun tervetulleeksi, mutta sen sijaan se on valinnut defensiivisen "en ole rasisti"-näkökulman.

Olisiko jo aika oppia pois valkoisesta uhriutumisesta? Tuskin kukaan kuvittelee taiteilijan tai taidemuseon tarkoituksella rienaavan teoksellaan saamelaisuutta. Fakta kuitenkin on, että ainakin osa saamelaisista kokee teoksen loukkaavana, ja että keskustelulle saamelaisten oikeudesta itsensä määrittelyyn on tarpeen raivata tilaa suomalaisessa julkisessa keskustelussa. Ei ongelma ole siinä, kuka saa käyttää saamenpukua ja millä tavalla, vaan siinä että näiden kohujen kohdalla pitäisi kuunnella saamelaisia ja ottaa opiksi. Jos haluamme oikeuden käyttää heidän kuvastoaan miten meitä sattuu huvittamaan, kenties meidän kannattaisi kantaa enemmän huolta siitä, miten heidän muut oikeutensa tässä yhteiskunnassa toteutuvat. Niin kauan kuin ne eivät riittävän hyvin toteudu, on täysin ymmärrettävää, että he haluavat yksinoikeuden edes oman kulttuurinsa symbolien käyttöön.

Kun kansallisgallerian edustaja mitätöi heiltä tämän kokemuksen, on vaikea olla vetämättä johtopäätöstä, että tässä jos jossain on kyse rakenteellisesta, institutionaalisesta rasismista.