Yleisradio on tänään esittänyt Pekka ja Pätkä-elokuvan, jota monet pitävät rasistisena. Elokuvan ongelmallisuutta ovat hyvin avanneet mm. Koko Hubara, Anna Pöysä ja Veikka Lahtinen blogeissaan ja ne kaikki kannattaa lukea.
Elokuvaa puolustellaan sillä, että kyse on oman aikansa tuotteesta, eikä historiaa tule sensuroida. Tämä on ihan totta. Kuitenkin, fakta on, että "oman aikansa tuote" ei ole riittävä syy sille, että jokin elokuva pääsee televisiolevitykseen. Maailman sivu on ehditty tehdä valtava määrä elokuvia, ja joillakin kriteereillä niistä poimitaan ne, jotka halutaan näyttää. Tätä kohun nostattanutta Pekka ja Pätkä-elokuvaa ei edes omana aikanaan pidetty hyvänä elokuvana, joten on vaikea nähdä muuta syytä sen esittämiseen kuin se vanha kunnon "ennen oli nostalgiakin parempaa" -ajattelu, joka nostaa kaikki lapsuusmuistomme nykykulttuurin keskiöön.
Joskus toki voi olla tarpeenkin esittää arvelluttavia elokuvia jo ihan niiden tarjoaman ajankuvan vuoksi. Historia tulee ymmärrettävämmäksi ja ongelmineenkin konkreettisemmaksi elokuvan kautta. Tällöin kuitenkin kuuluu hyviin tapoihin jotenkin auttaa katsojaa asettamaan elokuva kontekstiinsa.
Usein vedotaan siihen, että neekeri sanana on ollut Suomessa yleiskielinen, eikä sillä ole ollut rasistista merkitystä. Tämä on toki jossain määrin totta, sanan käyttö kirjoissa ja elokuvissa sekä rodullistavat termit karkkihyllyllä ovat usein kuvastaneet enemmän uteliaisuutta ja eksotiikan kaipuuta kuin pyrkimystä rotuhierarkioiden luomiseen ja ylläpitämiseen. Esimerkiksi Peppi Pitkätossu -kirjoja kirjoitettaessa pyrkimys on selvästi ollut ennemminkin antirasistinen kuin rasistinen, vaikka alkuperäisessä tekstissä puhutaankin neekereistä, joita myös kuvataan kirjassa hyvin stereotyyppisesti. Tämä on ymmärrettävää, elettiinhän tuolloin täysin valkoisessa kulttuurissa, jossa viihdettä tuotettiin vain valkoisille ihmisille, ja joissa hatarat tiedot kaukaisista maista ja kansoista suodattuivat käytännössä aina kolonisaation kontekstista käsin.
Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Eksotiikka-näkökulma on menettänyt hohdettaan, kun eri väristen ihmisten kohtaaminen on meistä monelle arkipäivää ja nämä sisällöt näyttäytyvät lähinnä naiivina ajankuvana. Viihdettä kuluttava yleisö ei myöskään enää ole vain valkoisia. Osalle katsojista nämä asiat näyttäytyvät hyvin erikoisessa ja loukkaavassakin valossa, ja yksi syy siihen on se että heille kyse ei ole vain menneiden aikojen muistelusta, vaan tällaisen viihteen näyttämä stereotypisoiva huumori voi nostaa mieleen hyvinkin kipeitä muistoja ihan jokapäiväisestä elämästä,
Rodullistettujen kokemusta teoksen rasistisuudesta ei saa mitätöidä sillä että eivät ne tekijät tarkoittaneet loukata ketään. Päin vastoin meidän pitäisi enemmän oppia näkemään rasismi myös niissä yhteyksissä, joissa sillä ei ole loukkaavaa tarkoitusta. Jos keskitymme rasismin vastustamisessa vain pahantahtoisiin kiusantekijöihin, voimme unohtaa ylevät tavoitteet tasa-arvosta, koska suurin osa syrjinnän muodoista on sellaisia ettei niillä ole suoranaisesti tarkoitus sortaa ketään. Sorto on usein ennemminkin sivutuote siitä, että rakennettaessa maailmaa valtaväestön tarpeisiin, muiden ryhmien tarpeita ei ymmärretä riittävässä määrin ottaa huomioon. Siksi tasa-arvon edistäminen vaatii sen, että pystymme luopumaan tai esittämään kriittisessä valossa myös asioita, jotka ovat meille normaali tai rakaskin osa menneisyyttämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti