Minulla on ongelma. Se ilmenee aina kun teen ruokaostoksia. Tarkemmin sanoen, päätyessäni pakattujen lihojen tiskille.
Olen aina syönyt lihaa. Itse asiassa aika paljonkin elämäni aikana. Enkä näe tässä mitään eettistä ongelmaa, koska ihminen on syönyt lihaa kauemmin kuin viljellyt viljaa. Lihansyönti ja metsästys on ollut edellytys sellaisen hermoston rakentamiseen, joka on mahdollistanut kulttuurien kehittymisen. Miksi minua sitten etoo lihatiskillä?
Ensiksikin, kuka voi rehellisesti sanoa, että muovirasiaansa truutattu broilersuikale näyttäisi herkulliselta? Epämääräinen pallero epämääräisen muotoiseksi silpoutunutta lihaa suorastaan huutaa sitä, miten kauas olemme päätyneet metsästäjäkulttuurista. Tämä liha on peräisin luonnottomaksi jalostetusta eläimestä, joka on kasvatettu energiatehokkaasti luonnottomissa olosuhteissa ja teurastettu ja pakattu tehokkuudessaan huippuunsa hiottujen prosessien mukaisesti. Sen olemassaolon ainoa oikeutus ikinä on ollut tuottaa halpaa proteiinia lautasillemme.
Seuraavaksi kiinnitetään huomio parasta ennen -päivään. Ja sitten pakkauspäivään. Olemme palanneet metsästyskulttuuria edeltävään aikaan, raadonsyöjiksi. Täytämme puolet lautasestamme viikon verran muovissa harmaantuneella lihalla. Kiva. Eikä tämä piinallinen ajatus kalatiskin puolelle siirryttäessä ainakaan helpota.
Lähes joka kerta kauppaan päätyessäni löydän itseni tuskailemassa ympärilläni hyllymetreittäin pakattua lihaa. Lapsiperheen ruuissa on vaikea välttää broilerin ja jauhelihan käyttöä, ja juuri nämä nostavat esiin kaikkein pahimmat vastareaktiot. Jos lihaa ei tarvita heti seuraavan päivän ruokaan, huomaan jättäväni sen kylmäaltaaseensa ja pakenevani heviosastolle.
Mutta tuska ei aina helpota sielläkään. Ympäri vuoden hyllystä löytyvät parsat, valtavat röykkiöt raakoja kasvihuonetomaatteja sekä orjatyötä lähentelevissä oloissa kerätyt yksittäispakatut paprikat herättävät myös epämiellyttäviä ajatuksia suhteestamme ruokaan.
Miten tästä on tullut näin vaikeaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti