keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Piloille hemmoteltu kakara

Osui silmään lööppi, joka lupasi kertoa, millä tavoin kuningaspari on hemmotellut Madden piloille. Lehti jäi ostamatta, enkä siis koskaan saanut selville Ruotsin kuninkaallisten turmiollisia lastenkasvatustapoja, mutta ajatus jäi vaivaamaan. Siis tämä hemmottelun paheellisuuden ajatus.

Hemmottelullahan yleensä viitataan tilanteeseen, jossa lapselle annetaan se mitä hän pyytää ja haluaa. Toinen mahdollinen hemmottelutilanne on se, että aikuinen olettaa lapsen nauttivan jostakin, ja yllättää sitten lapsen iloisesti opastamalla hänet tämän riemun saloihin. Hemmottelun katsotaan olevan turmiollista, koska aikanaan suomalaisperheistä vain hyvin harvoilla on ollut varaa hemmotteluun, joten pyyntöjä on lähes väistämättä seurannut pettymys. Tästä näkökulmasta on lohdullinen ajatus, että jos vanhemmat hemmottelevat lastaan, tästä tulee poispilattu hienohelma, ärsyttävä ja omaan napaansa tuijottava viisastelija ja ilkeä kiusankappale, joka ei ikinä osaa ajatella mitään muuta kuin itseään. Vanhemman keskeinen tehtävä onkin näyttää lapselle, että maailma on kylmä paikka, jossa ei ikinä saa sitä mitä haluaa, vaan on parasta keskittyä olemaan nöyrä ja huomaamaton ja odottaa tilien tasausta tuonpuoleisessa.

Nyt kun monella on varaa hemmotteluun, olemme siitä hassussa tilanteessa, että aikuiset hemmottelevat itseään esimerkiksi shoppailemalla ja mussuttamalla karkkia päivittäin, mutta edelleen vanhemmat saattavat tuntea syyllisyyttä vastatessaan myöntävästi lapsen pieniin pyyntöihin. Monet isovanhemmat taas ovat menettäneet kaikki estonsa hemmotteluun, ja saattavat suorastaan tyrkyttää lapsiparoille karkkia ja pullaa ja muistutella siinä samalla, että tästä ei sitten kerrota äidille.

Minun on kuitenkin hyvin vaikea uskoa, että lapsen toiveiden täyttäminen silloin tällöin olisi vahingollista. He kokevat ihan riittävästi pettymyksiä ilmankin että vanhemmat niitä tarkoituksella heille järjestävät. Väitän, että hemmottelun ongelmana on nimenomaan se, että lapsi ei saa sitä mitä hän oikeasti haluaa.

Pohjimmiltaanhan lapset haluavat viettää mukavaa yhteistä aikaa vanhempiensa ja muiden itselleen läheisten aikuisten kanssa. Toki iän karttuessa kavereiden merkitys kasvaa suuremmaksi, mutta se ei tarkoita etteikö teinikin voisi silloin tällöin kaivata sitä, että isi tai äiti vain istuisi vieressä ja keskittyisi tekemään yhdessä jotakin molempien mielestä hauskaa. Hemmottelu taas usein liittyy siihen, että aikuinen pyrkii lahjoilla korvaamaan sitä, että yhteistä aikaa on liian vähän. Vaikka tavaraa on kiva saada, se on kuitenkin vähän laiha anteeksipyyntö siitä, ettei sinulle tärkeä ihminen näytä olevan kiinnostunut viettämään aikaa kanssasi, vaan keskittyy harvat mahdolliset yhteiset hetket lehteen, televisioon, tietokoneeseen, puhelimeen, milloin mihinkin.

Toinen ongelma hemmottelussa on se, että se asettaa lapselle odotuksia. Kun isi vie eläintarhaan tai äiti futistreeneihin, tai mummo kaivaa kassista lelupakettia, hänen viestinsä lapselle saattaa olla: ”Haluan, että hymyilet ja näytät olevasi kiitollinen. Jos et sitä tee, rupean kiukuttelemaan.” Mitä enemmän yhteinen aika sisältää lapselle asetettuja vaatimuksia siitä, että hänen tulee nauttia aikuisen keksimistä viihdykkeistä, sitä kapeammaksi jää tila vaikeiden tunteiden käsittelyyn. Vaikka lapsi tarvitsee mukavia yhteisiä hetkiä läheistensä kanssa, hän tarvitsee myös turvallisen sylin itkemiseen ja raivoamiseen. Nekin, jotka eivät halua syliä, tarvitsevat vastaanottavaisen aikuisen kunnioittavan etäisyyden päähän seuraamaan tilannetta.

Lapsen kuunteleminen on vaikeaa. Uskon kuitenkin, että jos sitä aidosti yrittää, lopputulos on paljon parempi kuin jos vain vastaa aina ja kaikkeen kieltävästi. Lapsetkin ovat ihmisiä, ja yhtä lailla oikeutettuja hemmotteluun kuin me aikuiset. He vain tarvitsevat vähän apua sen oppimiseen, milloin mieliteoille on parempi sanoa ei.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti