Natsit eivät olleet pahoja

Jari Tervo muistutti hiljattain YLE:n blogissaan, että myös natsit pitivät söpöistä eläimistä. Blogi kommentoi Helsingin Sanomissa julkaistua tarinaa isovanhempiensa natsimenneisyyttä tutkineesta toimittajasta. Nyt, kun Hitlerin valtaannoususta on kulunut 80 vuotta, kenties aika on vihdoin kypsä sen tosiasian tunnustamiseen, että natsit olivat ihan tavallisia ihmisiä.

Yksi Hitleriä ihannoivien nykyihmisten hellimä salaliittoteoria on väite, ettei holokaustia oikeasti tapahtunut. Tämä väite, samoin kuin tyypillinen natsien demonisointi, kertoo paljon siitä, miten valtava muutos länsimaisessa arvomaailmassa on keskitysleirien vapauttamisen jälkeen tapahtunut.

Natsit eivät olleet poikkeuksellisen julmia. Tarinat heidän tavastaan kohdella vähemmistöjen edustajia ovat kyllä erittäin kuvottavia, mutta eivät poikkeuksellisia. Nöyryyttäminen, dehumanisaatio, väkivalta eräänlaisena kiihottavana tai tylsistymistä katkaisevana leikkinä, ne kuuluvat kaikki ihmiskunnan historiaan ajasta ja paikasta riippumatta, ja ne pulpahtavat edelleen pintaan Abu Ghraibin kaltaisissa paikoissa. Venäläisten toimet Isovihan ajan Suomessa, espanjalaisten toiminta Amerikkaa valloitettaessa, afroamerikkalaisten kohtaama valkoinen väkivalta Yhdysvalloissa vain muutama vuosikymmen takaperin, Pohjois-Korean tapa kohdella loikkareiden   perheenjäseniä poliittisilla vankileireillä, Jugoslavian hajoamissodan tapahtumat, ne kaikki kertovat hyvin samankaltaisia tarinoita siitä, kuinka paljon mielikuvitusta voikaan käyttää toisen ihmisen satuttamiseen, ja kuinka paljon sitä tapahtuu, jos se koetaan hyväksyttäväksi tavaksi toimia. Esimerkkejä on valtavat määrät, mutta koska historiankirjoitus on voittajien historiankirjoitusta, keskittyen saavutuksiin ja rajalinjoihin, nämä tarinat eivät löydy peruskoulun historiankirjoista.

Natsien vainoamia vähemmistöjä vihattiin yleisesti länsimaissa toisen maailmansodan syttyessä, siksi ei ole yllättävää, että kävi niin kuin kävi. Tapahtuneessa ainutlaatuista oli ehkä saksalainen tehokkuus, jolla ihmisten tuhoamisesta tehtiin teollisuudenala.

Ainutlaatuista on myös se, miten saksalaiset ovat käsitelleet omaa syyllisyyttään. Löytyykö maailmasta yhtäkään toista kansakuntaa, jossa historianopetuksen keskiössä olisi oman syyllisyyden läpikäyminen?

Eikä tämä syyllisyyden käsittely ulotu vain historiankirjoihin. Esim. Freiburgissa katujen mukulakiveyksestä löytyy yksittäisiä metallista tehtyjä mukulakiviä, joihin on kaiverrettu aluella asuneiden, natsien vainoissa kuolleiden nimiä. Niitä on paljon. Erään leikkipuiston kulmalla on muistolaatta lapsille, jotka kuolivat Luftwaffen propagandasyistä pommittamassa koulussa. Tapahtunutta on suorastaan vaikea olla kohtaamatta jollain tasolla.

Kidutuksen uhrien tarinat ovat hyytäviä. Muistan dokumentin, jossa Etelä-Afrikan apartheidin aikana kumouksellisesta toiminnasta syytetty kertoi, miten jossain vaiheessa kipu on niin kauheaa, että sitä on valmis tunnustamaan mitä tahansa. Jos on syytön, on kovin vaikea kertoa kuulustelijan vaatimia aktivistien nimiä. Silloin saattaa alkaa luetella mitä tahansa mieleen tulevia nimiä, ihmisiä joiden kanssa on käynyt samaa koulua. Uusimmassa Maailman kuvalehdessä (2/2013) Argentiinan sotilasjuntan kiduttama entinen kommunistiaktivisti kertoo, ettei kidutuksesta huolimatta 60 päivän pidätysaikanaan kertonut mitään. Tapahtunut jätti kuitenkin ikuiset arvet: "Vaikka nauran, osa minusta on aina kuollut, turta." Hänen kokemuksistaan on yli 30 vuotta.

On hyvä asia, että holokaustin muisto on niin kauhea, ettemme enää koskaan halua sellaista tapahtuvan. On huono asia, jos emme ymmärrä, että meidän on jatkuvasti ponnisteltava tasa-arvoisemman ja erilaisuutta hyväksyvän yhteiskunnan puolesta, jos haluamme välttää sen.

On houkuttelevaa ajatella, että saksalaisissa olisi ollut jotain poikkeuksellisen pahaa, joka mahdollisti tapahtuneen. Näin ei kuitenkaan ole. Ihan tavalliset ihmiset saadaan myös laboratorio-olosuhteissa toimimaan hirvittävillä tavoilla. Kuinka moni meistä pystyisi parempaan, jos oman puolen valinta ihan oikeasti saattaisi merkitä valintaa kuoleman ja selviytymisen välillä?

Siksi myös äärioikeiston tempaukset tutkijoiden ja asiallisen keskustelun vaientamiseksi ovat vaarallisia.