Yksi kiinnostavimpia artikkelisarjoja, mitä viime aikoina on tullut vastaan, on ollut YLE:n julkaisema Venäjän verkossa, joka kokoaa venäläismediassa esiintyviä käsityksiä suomalaisuudesta, sekä käsittelee niihin liittyviä poliittisia kiemuroita. Painopiste on ehkä ollut vähän turhankin paljon venäläislasten huostaanottoasioissa (mikä toki johtuu siitä, ettei Suomi ole juuri muilla tavoin näkynyt venäläismediassa), mutta muitakin aiheita on ollut. Esimerkiksi tammikuussa käsiteltiin lyhyesti mm. suomalais-ugrilaisten kansojen rippeiden kohtaloa Venäjällä. Näihin vähemmistöihin kohdistuva vaino on ilmeisesti voimistunut johtuen terrorismiepäilyksistä.
Suomalaisilla on paljon, mistä kiittää. Meillä on oma maa, elinvoimaisia murteita, ja yhteinen kirjakieli, jota kaikki ymmärrämme. Meillä on myös paljon kirjallisuutta, sekä uutta että vanhaa, kotimaista että laadukkaasti suomennettua. Maassamme on useita kirjailijoita, jotka kirjoittavat eri ikäisille yleisöille, lapsille, nuorille tai aikuisille, luoden kulttuurimme ajankuvia, joista monia tullaan lukemaan vielä vuosikymmeniä. Ei ole näköpiirissä sellaista tilannetta, että kielemme, kulttuurimme tai historiamme voisi hävitä. Kansamme kokoon nähden kirjallinen pääomamme on varsin suuri, ja se takaa suomalaisuuden siirtymisen myös seuraaville sukupolville ajattelun ja uuden luomisen välineeksi, vaikka lukumäärämme hiljakseen pienenisikin, ja työkieleksi yhä useammalla vaihtuisi englanti, venäjä tai kiina.
Nämä asiat eivät ole kaikille itsestäänselvyyksiä.
Sukulaiskielemme ovat sirpaloituneita. Maantieteelliset etäisyydet ovat tehneet niistä kovin erilaisia, esimerkiksi unkarin opiskelussa ei taida olla kauheasti hyötyä suomenkielen taitamisesta. Valtaosa näistä kielistä on myös ollut aktiivisten sortotoimien kohteena, saamen kielet valitettavasti myös meidän suomalaisten taholta. Vaikka näiden kielten ja kulttuurien säilyttämiseksi tehdään aktiivisesti työtä, monella niistä kyse on ollut enemmän rippeiden museoinnista tutkimustyötä varten. Tarvitaan suhteellisen suuri joukko kielen taitajia, että se riittäisi kannattelemaan elävää kulttuuria, joka siirtyy myös seuraaville sukupolville.
Tästä näkökulmasta luulisi suomalaisen helposti ymmärtävän, että vähemmistökulttuurin ylläpitäminen vaatii aktiivisia toimia.
Toisaalta myös venäläisten tulkinta ulkomailta vähemmistöille tulevasta tuesta on ymmärrettävä. Vastaavasti esimerkiksi saudit tukevat länsimaissa toimivia moskeijoita, mikä ei välttämättä edistä meidän näkökulmastamme toivottavaa kehitystä, eli maltillisen islamintulkinnan voittokulkua jihadistien sijaan. Kun mietitään keinoja tällaisten ei-toivottujen rahoituslähteiden purkamiseksi, vaihtoehtoina on joko itse tarjota rahoitusta maltillisemman toiminnan edistämiseksi, tai pyrkiä kieltojen ja väkivallan kautta kitkemään epäiltyjä terroristihautomoja. Venäläisille näyttää sopivan paremmin jälkimmäinen tapa, jonka tehoa onkin jo testattu mm. Tsetseniassa.
Koska olemme pieni kansa, valtaosa venäläisistä ei tunne meitä millään tavalla. Vieraasta voi uskoa mitä tahansa, ja jostain syystä ihmiset usein ihan mielelläänkin uskovat tuntemattomista kulttuureista asioita, jotka ovat heidän omasta näkökulmastaan jollain tapaa pöyristyttäviä. Yksittäistapauksista on myös helppo vetää johtopäätöksiä kansallisista ominaispiirteistä. Näin omaa identiteettiään voi pönkittää tunteella paremmuudesta. Tämä on erityisen houkuttelevaa, jos tarvitaan ulkopuolisia syyllisiä selittämään omaa alennustilaa.
Hämmästyttävää kyllä, vähemmistökulttuurejaan avokätisesti tukevasta Kanadasta ei juuri kuulu uutisia terroriteoista. Ehkä venäläisten - ja kenties meidän suomalaistenkin - olisi syytä hakea oppia sieltä? Vähemmistökulttuureja tukemalla sekä ylläpidetään perinnetietoa että luodaan kehittymisen mahdollisuuksia. Eikö olisi hienoa, jos esimerkiksi kotimaataan rakentamaan palaava somali haluaisi viedä mukanaan mallin suomalaisesta hyvinvointivaltiosta? Olisiko se meiltä jollain tapaa pois?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti