Arabikevään alkutahdit loivat kauan kaivattua toivoa paremman maailman puolesta. Kukaan tuskin odotti, että demokratia ja vähemmistöjen oikeudet seuraisivat noita tapahtumia nopeasti, tarvitseehan pitkään tukahdutettu kansalaisyhteiskunta aikaa kypsyäkseen joustavaksi ja kompromissikykyiseksi, toimivaksi valtioksi. Edellytykset valoisalle tulevaisuudelle olivat kuitenkin olemassa. Oli sivistyneitä, hyvin koulutettuja nuoria, jotka somenatiiveina olivat hyvin perillä maailman menosta. Oli vainosta huolimatta vahva toisinajattelun perinne, jonka pohjalta rakentaa moniarvoista yhteiskuntaa. Oli aihetta toiveikkuuteen.
Harva kai enää muistaa tuota toiveikkuutta. Enemmän arabikevät tuntuu tarjonneen siemeniä toivottomuudelle. Ja näitä siemeniä alueella toimivat kyyniset olennot ovat kasvattaneet surutta.
Erityisesti Syyrian kriisi on tuonut eteemme toinen toistaan lohduttomampia uutisia. Niitä lukiessaan on voinut vain mielessään toivoa, että ehkä vihdoin tämä inhimillisen kärsimyksen määrä on riittävän ahdistava alueen hallitsijoille, jotta vanhat kaunat voitaisiin edes hetkellisesti haudata ja tehdä yhteistyötä Syyrian lasten pelastamiseksi. Ja kerran toisensa jälkeen on käynyt selväksi, ettei vallan kahvassa tarvitse huolehtia muusta kuin oman navan kaivelusta, jos ei ole syytä murehtia seuraavien vaalien tuloksesta.
Toiveet rauhasta ja demokratiasta ovat kuihtuneet, kun taistelu vapauden puolesta on vaihtunut eloonjäämiskamppailuun rahoitukseltaan ylivoimaisten ISIS:n ja Syyrian diktatuurin puristuksessa. Maltilliset voimat tuntuvat paitsi saavan vähiten tukea, myös olevan houkuttelevin kohde muiden agressiolle.
Surullista on ollut myös seurata Euroopan reagointia konfliktin seurauksiin. Välimeren maat ovat pitkään kylmän pragmaattisella työvoimapolitiikallaan pystyneet vastaanottamaan tulijoita. Nyt ne ovat saaneet kamppailla yhtä aikaa talousvaikeuksien sekä pakolaismäärien hallitsemattoman kasvun kanssa, ja on ymmärrettävää, etteivät ne enää pysty toimimaan Euroopan vastaanottokeskuksena. Myös muut avokätisemmin tulijoita vastaanottaneet maat alkavat olla siinä pisteessä, että pakolaistulva niihin ei voi enää ainakaan kasvaa. Taakkaa olisi tasattava, ja se tuntuu monelle olevan sisäpoliittisesti vaikeaa.
On äärimmäisen hyytävää seurata sitä keskustelua, mitä oma pieni lintukotomme käy mieletöntä sotaa pakenevien kustannuksella. On irvokasta, että ihmiset, joiden kokemus sodasta rajoittuu lähinnä Tuntemattoman sotilaan katsomiseen kerran vuodessa sekä omaan tai läheisen suorittamaan pieneen telttaretkeilyyn Suomen armeijan varusteissa, kehtaavat esittää arvioita siitä, kuka on suojelun arvoinen ja kenen kuuluisi jäädä rakentamaan jotain mikä pommitetaan huomenna maan tasalle, tai puolustamaan rajoja joita ei ole, joukoissa jotka lähinnä terrorisoivat siviiliväestöä. Jälleen kerran ratkaisujen etsimistä kiinnostavampaa tuntuu olevan keskittyä potkimaan uhreja, ja pelottavan monella nettikommentoijalla riittää pokkaa avoimelle vahingonilolle. On suorastaan lannistavaa nähdä, kuinka monta vihamielistä kommenttia ilmestyy jokaisen YLE:n tai HS:n facebook-feediin lähetetyn pakolaisongelmaa käsittelevän linkin vastausketjuun.
Ei, me emme voi pelastaa Syyriaa emmekä kaikkia syyrialaisia. Silti, kukaan, jolla on jäljellä hippunenkaan inhimillisyyttä ja oikeudentuntoa, ei voi suhtautua sellaisella halveksunnalla ihan tavallisia kärsiviä ihmisiä kohtaan kuin mitä nyt saan päivittäin lukea.
Väkiluvultaan Suomea pienempi Libanon majoittaa yli miljoonaa Syyrian pakolaista. Myös meitä hieman suurempi Jordania on vastaanottanut valtavan määrän pakolaisia. Viime vuonna Ruotsi vastaanotti yli 100 000. Me riitelemme nyt siitä, onko meillä varaa mahdollisesti jopa 15000 uuteen turvapaikanhakijaan.
Siis aikuisten oikeasti.
Ei, meidän ei tarvitse lähteä tarvoittelemaan miljoonaa turvapaikanhakijaa tänne. Kyse on siitä, olemmeko valmiit tinkimään hieman omastamme, jotta edes pieni osa maailman hädänalaisista saisi edellytykset ihmisarvoiseen elämään. Elämme niin pussin perällä, että meidän ei onneksi tarvitse pelätä valtavaa pakolaistulvaa, meillä on mahdollisuus jossain määrin hallita sitä.
Suomestakin on aikanaan lähdetty elintasopakolaisina mm. Ruotsiin ja Yhdysvaltoihin. Todellinen puute on meillä ollut hyvin harvinaista omana elinaikanani. Kaikki suomalaiset eivät todellakaan ole rikkaita, mutta aika monella on varaa matkustella, shoppailla ja ylensyödä. Monessa perheessä rahanpuutetta akuutimpi ongelma on valtavasta tavaramäärästä johtuva tilanpuute.
Jos on varaa luksukseen, oman itsensä hemmotteluun, on varaa myös auttaa heikoimmassa asemassa olevia. Auttamiseen on monta tapaa. Voi uskaltautua vapaaehtoistyöhön tai käyttää mukavasti kotisohvaltaan nettipankkia. Hyviä lahjoituskohteita ovat esimerkiksi SPR, Unicef ja KUA.
