Arkijärjen vastainen turvallisuusajattelu

Tarina kertoo, että vauvana matkustin harvat automatkamme korissa auton peräkontissa. Itse en noista ajoista muista mitään, mutta minulla on myöhemmiltä vuosilta selkeä mielikuva käytössä olleen Fiatin takapenkistä, jonka selkänojan yli kurottamalla pystyi poimimaan tavaroita peräkontista. Ymmärrän, että järjestely on ollut käytännöllinen. Muistan myös perheemme ensimmäisen oman auton, jonka peräkonttiin ei päässyt käsiksi yhtä näppärästi sisältä päin. Takapenkillä ei tietenkään ollut turvavöitä, turvaistuimista puhumattakaan. Yleensä seisoin mahdollisimman suuren osan matkasta nähdäkseni maisemia. Jossain vaiheessa sain äidin askarteleman istuinkoroketyynyn, ja jouduin tyytymään paikallaan istumiseen.

Oma aikuisiän kokemukseni pienten lasten kanssa autolla kulkemisesta on se, että automatka sujuu jos lapsi nukkuu. Turvallisuussyistä käytetään mahdollisimman pitkään turvakaukaloa tai turvaistuinta, jossa matkustetaan selkä menosuuntaan, ja suunnilleen yhtä kauan on odotettavissa, että lapsen hereilläoloaika autossa on lähes tauotonta suoraa huutoa. Olen istunut vieressä laulamassa Leipuri hiivaa, tarjoillut naposteltavaa ja juotavaa, kerran jopa kokeillut kaukalossa istuvan vauvan imettämistä (onnistui, mutta oli muuten aika hankalaa), viritellyt mahdollisimman hyvin hengittäviä materiaaleja lapsen ja hiostavan kuppimaisen istuimen väliin, ja vähitellen jossain määrin turtunut takapenkiltä kuuluvaan valitukseen. Ikinä emme ole joutuneet onnettomuuteen, mutta silti mieleenikään ei tulisi antaa pienen lapsen matkustaa autossa muuten kuin turvaistuimessaan. Jos jotain sitten sattuisi, syyttäisin itseäni siitä lopun ikäni.

Kuitenkin muistan, miten Suomessa aikanaan naurettiin ruotsalaisille, jotka kampanjoivat takapenkkien turvavöiden käytön puolesta. Mainoslause taisi olla "Emme halua elefantteja takapenkille". Muistan myös valistusvideon, jolla näytettiin, miten takapenkillä irrallaan oleva törmäystestinukke litisti etupenkkiin köytetyn nuken tuolinsa selkänojan ja istuinosan väliin matkallaan kohti tuulilasia. Viesti on ilmeisesti mennyt perille, sillä en muista pariinkymmeneen vuoteen kuulleeni kenenkään naureskelevan turvavöiden käytölle, vaikka toki osa ihmisistä on edelleen liian kiireisiä laittamaan vöitä ihan joka kerta ihan jokaiselle matkustajalle.


Ylen nettisivuilla on aloitettu keskustelu aiheesta uudenvuoden ilotulitteiden antaminen alaikäisille. Koska meidän lapsuudessamme ikärajoja ei ollut, ja pikkupoikien vuodenvaihteen suurimpiin riemuihin kuului postilaatikkojen räjäyttäminen kiinanpommeilla, monen on edelleen vaikea ymmärtää, miksi niin viattomien lelujen kuin papaattimattojen ja tähtisadetikkujen käyttö pitäisi kieltää lapsilta. Hyvänen aika sentään, nehän on tehty lapsille, koska eihän kukaan täyspäinen aikuinen voi nauttia niillä leikkimisestä! Tähtisadetikuista ei edes kuulu posausta, joten miten ne voisivat olla vaarallisia? (Okei, kyllähän niistä lentelee holtittomasti ympäriinsä pieniä tosikuumia kipunoita, mutta onhan se todennäköisyys sellaisen silmään tai helposti leimahtavaan keinokuituvaatteeseen osumisesta ihan häviävän pieni.) Ja jos kiinalainen lapsi voi kääriä papaattimattoja koulupäivänsä ratoksi, niin eivät kai ne voi olla niin vaarallisia, ettei niitä voisi järkeville suomalaislapsille antaa? (Järkeville, etteivät keksi esim. heittää sellaista toisen olkapäälle paukkumaan.) Ja kyllähän fakta on se, ettei päihtynyt aikuinen välttämättä ole yhtään sen parempi ilotulitteiden käsittelijä kuin päihtynyt teinikään.

Otetaanpa vuodenvaihteen ratoksi pieni arvauskisa. Kuinka monta silmävauriota kuluttajille myytävät ilotulitteet aiheuttavat tänä vuonna? Onnistuuko joku tänäkin vuonna ampumaan raketin kohti pulkassa istuvaa pikkulasta? Päätyykö uutisiin syttyneitä vaatteita tai hiuksia? Palaneita rakennuksia? Käykö jollain tänäkin vuonna niin huono tuuri, että jotain onnistuu lentämään suojalasien reunan yli suoraan silmään?

Turvallista vuodenvaihdetta kaikille, toivottavasti näemme vielä ensi vuonnakin!

Miksi uskonnoista pitäisi puhua

Suomessa on joitakin tabuja, joista ei ole tapana keskustella. Yksi niistä ovat uskontoon liittyvät asiat. Moni kokee aiheen itselleen vieraaksi, ja uskosta puhuminen mielletään helposti hihhulien käännytyspuuhiksi. Usko tai sen puute on jokaisen henkilökohtainen asia, josta jutteleminen sujuu suunnilleen yhtä luontevasti kuin small talk seksistä.

Monella tapaa on hyväkin asia, että uskoon suhtaudutaan näin. Kun yhteiskunta ei ole erityisen uskonnollinen, kenenkään ei myöskään tarvitse joutua syrjityksi vaikkapa siksi, ettei käy viikottain kirkossa.

Puhumattomuuden kulttuuri ei kuitenkaan itsessään ole uskonnottomien eikä uskonnollisten vähemmistöjen etu.

Esimerkiksi, jos päiväkodin ohjelmassa sattuu olemaan käynti lähikirkossa, puhumattomuuden kulttuuri tarkoittaa sitä, että päiväkodissa joku tekee päätöksen, tulevatko kaikki seurakuntaan kuulumattomat mukaan retkelle, vai järjestetäänkö heille kaikille muuta ohjelmaa. Toiminnan yksinkertaistamiseksi (tai koska ei muisteta tarkistaa lasten tiedoista, kuuluvatko kaikki oikeaan seurakuntaan) tulee ehkä valittua vaihtoehdoista ensimmäinen. Vaihtoehtoisesti voitaisiin keskustella uskonnottomien ja muun uskoisten perheiden kanssa tilaisuuden sisällöstä, ja tehdä päätös yhdessä tämän keskustelun pohjalta. Lapsen mukaantulo ei ehkä kaikille edes olisi ongelma, jos siihen saisi varautua etukäteen

Näin joulun alla keskusteluun on noussut taas myös kristillisen materiaalin käyttö koulujen joulujuhlissa. Aiheeseen liittyen löytyy erinomaiset kolumnit niin Suomen Kuvalehdestä kuin Maailman kuvalehden sivustolta.

Vaikka kristinusko ei ole maamme alkuperäinen uskonto, se on kuitenkin kuulunut kulttuuriimme keskeisesti jo vuosisatoja. Kaiken kristillisen riisuminen jättäisi kulttuurimme torsoksi, tyhjäksi. Kulttuurin kristilliset elementit eivät kuitenkaan tarkoita, että kaikkien tarvitsisi olla kristittyjä, aivan niin kuin kaikkien ei tarvitse syödä jouluna kinkkuakaan, vaikka se on keskeisimpiä suomalaisia jouluperinteitä.

Joskus mietin, kuinka taikauskoisia täytyykään olla niiden ateistien, jotka pelkäävät lapsensa jotenkin vammautuvan tai hämmentävästi henkistyvän ihan vain siitä, että joku mainitsee heille Jeesuksen. Jos uskonnoista osataan keskustella, myytti Jeesuksen syntymästä voidaan asettaa uskonnottomalle lapselle vastaavaan viitekehykseen kuin vaikkapa perinteiset suomalaiset eläinsadut. Vähän isomman lapsen kanssa voidaan keskustella siitä, että joillekin ihmisille nämä asiat ovat todellisempia kuin toisille.

Suoja hengellistä väkivaltaa vastaan ei synny silmät sulkemalla, vaan tutustumalla uskontoihin. Aihe voi toki aiheuttaa kotona hankalia keskusteluja, mutta ne vähän niin kuin kuuluvat lapsen kasvattamiseen, eikä vanhempien edes tarvitse kyetä vastaamaan kaikkeen. Vähemmistöön kuulumiseen myös lähes väistämättä kuuluu se, että omaa erilaisuutta on pakko jollain tasolla käsitellä lasten kanssa. Ja vaikka enemmistö pyrkisi kuinka hyvin huomioimaan vähemmistön oikeudet olla omanlaisiaan, väistämättä tulee tilanteita, joissa pääsisi vähän helpommalla kuulumalla enemmistöön.

Itse en lähtisi barrikaadeille koulun juhlissa laulettavien virsien puolesta, mutta en myöskään halua lasteni oppivan, että keskellä talvea meillä on juhlat ja loma ihan vain siksi, että ehtii leikkiä kaikilla niillä lahjoilla, joita Joulupukki on tuonut. Pyhän käsitteen viimeistenkin kansanomaisten rippeiden uhraaminen kulutushysterian alttarille olisi suuri karhunpalvelus kulttuurillemme, enkä näe, miten se edistäisi uskonnonvapautta.

Ja vaikka meidän maallistuneessa kulttuurissamme uskonnon merkitys tuntuukin vähäiseltä, globaalisti tilanne ei ole tämä. Länsimedian paniikki islamin edessä on tästä hyvä esimerkki. Kulttuurien kohtaamisen nimissä voisikin olla perusteltua lisätä opetussuunnitelmaan myös hieman islamin opetusta.

Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että oman uskonnon opetusta olisi syytä vähentää, sillä se tarjoaa ymmärrettävimmän käsittelytavan uskonnollisuuden ja uskomusjärjestelmien hahmottamiseen. Kuvaavaa onkin, että esimerkiksi Somalian konfliktissa merkittävimpien rauhanvälittäjien joukossa on Kirkon Ulkomaanapu. Hartaan muslimin kun on helpompi luottaa avoimesti kristilliseen järjestöön kuin sellaiseen, jonka edustajat eivät lainkaan tunne jumalaa.