Vuosi 2024 - sinua ei tule ikävä

Vuosi 2024 alkaa olla paketissa. Siitä jäi päällimmäiseksi epäuskoinen ja pettynyt fiilis ihmiskuntaan. Emmekö todella tämän parempaan pysty? Ilmastonmuutoksen seuraukset tulevat jo vastaansanomattomasti silmillemme mm. poikkeuksellisina tulvina ja myrskyinä, mutta niin vaan vuoden 2024 ilmastokokouksen anniksi jäivät tapahtuman ja siihen liittyvän matkustamisen aiheuttamat hiilipäästöt. 

Vuonna 2024 Yhdysvallat valitsi Donald Trumpin toiselle presidenttikaudelleen. Siis miehen, joka on jo kerran yrittänyt vallankaappausta, ensin vaatien ääntenlaskun keskeyttämistä ennen kuin kaikki äänet on laskettu, sitten kieltäen varapresidenttiään hoitamasta velvollisuuksiaan, ja lopulta yllyttäen väkijoukon väkivaltaiseen hyökkäykseen kongressia vastaan. Trumpin ensimmäisen kauden päätteeksi republikaanit pelastivat Yhdysvaltain demokratian kieltäytymästä hyppimästä Trumpin pillin mukaan. Nyt tällaiset järjen äänet on pitkälti siivottu pois puolueesta, joten nähtäväksi jää, onnistuuko Trump tällä kertaa viemään maansa fasismiin. Mutta eipähän sentään tarvitse katsella presidenttinä tummaihoista naista, jolla on ärsyttävä nauru.

Vuonna 2024 annoimme Israelin tehdä vapaasti pr-työtään Euroviisuissa. USA jatkoi Israelin aseistamista, vaikka mm lukuisat israelilaiset ihmisoikeusjärjestöt ja yhdysvaltalaiset juutalaisten järjestöt sekä israelilainen Haarez-lehti ilmaisivat huolensa ja järkytyksensä siitä, että palestiinalaisten kohtelu ei enää ollut vain apartheidiä, vaan toiminnassa alkoi olla selkeitä merkkejä kansanmurhasta. Väestön pakkosiirrot, avustuskuljetusten (siis ruoan, veden ja sairaalatarvikkeiden) estäminen pysäyttämällä rekat rajalle tai pommittamalla niitä Gazassa, toimittajien ja lääkäreiden murhat, sairaaloiden tuhoamiset, pakolaisten telttaleirien öiset pommitukset, päähän ammutut lapset, vesihuollon tuhoaminen ja sen korjaajien pommittaminen, sekä kiihtyvät palestiinalaisten murhat ja elinkeinojen tuhoaminen myös Länsirannalla yms. kertovat karua kieltään Israelin tavoitteista. Mutta onhan se toki Suomellekin kätevää ostaa asejärjestelmiä maasta, joka testaa myymiään aseita siviileihin.

Suomessakin tapahtui. Kokoomus ajaa yhä näkyvämmin julkisen terveydenhuollon alasajoa samalla kun se keksii uusia tapoja lappaa rahaa yksityisille terveysalan firmoille. Kannustinloukkuja on syvennetty luopumalla asumistukeen ja työttömyysturvaan liittyneistä järjestelyistä, jotka mahdollistivat pienipalkkaisen työn tekemistä. Asunnottomuutta on lisätty ja leipäjonoja pidennetty. Sosiaaliturvan leikkauksista saadut säästöt ovat pitkälti siirtyneet toimeentulotukimenojen puolelle, kuten kaikki osasimme ennalta odottaa. Myös terveydenhuoltoon nyt kohdistetut säästöt ovat monessa kohtaa näennäissäästöjä: yöpäivystyksen lakkautusten on laskettu vaativan samansuuruisia rahallisia panostuksia ensihoitoon, ja hoitojonojen pidentämisen kutsuminen säästöksi on liian naurettavaa että edes oikeistossa voitaisiin siihen uskoa, ellei ajatus ole että köyhät kuolkoot jonoihin. 

Yhä enemmän näyttää myös siltä, että oikeistossa eletään ihan eri todellisuudessa. Siellä pelastetaan hyvinvointiyhteiskuntaa tuhoamalla niitä palveluita, jotka ovat hyvinvoinnille välttämättömiä. Siellä ei laiteta ketään kohtuuttomaan tilanteeseen, vaikka kuitenkin leikataan tukia tavalla jolla köyhimmillä ei ole varaa sekä asumiseen että syömiseen lääkkeistä puhumattakaan. Koulutukseen panostetaan leikkaamalla sen rahoitusta. Luottamusta JSN:n alaisiin medioihin murennetaan, ja kaikki itselle epämukavat uutiset ovat osoituksia median valehtelusta tai vihervasemmistolaisuudesta. Ja kaikki, ihan kaikki, on aina Marinin hallituksen syytä, oli kyse sitten kokoomusjohtoisten hallitusten vuosikymmenten mittaan keräämästä velasta, oikeiston aikaisempina vuosina tekemien koulutusleikkausten seurauksista, tai jo Sipilän hallituksen ajaman maakuntamalliin perustuvan SOTE:n läpiviennistä. Kuka enää muistaa myöskään pandemian tai Ukrainan sodan Marinin hallitukselle tuomia poikkeuksellisia haasteita, tai ketkä veivät meidät NATO:on, ihan vaan ilkeyttään ja osaamattomuuttaan huulipunahallitus on vain ja ainoastaan tuhonnut maamme. Ja niiltä osin, kuin Marinin hallituksen tekemiset ovat olleet vastaansanomattomasti positiivisia, kuten työperäisen maahanmuuton helpottamiseen liittyvät muutokset, näitä oikeisto on häpeilemättä väittänyt omiksi saavutuksikseen.

Järkyttävintä on kuitenkin ollut oikeusvaltion murentaminen. Kovin pitkälle siinä ei ole vielä päästy, mutta ensimmäisten askeleiden jälkeen seuraavat ovat sitten helpompia ottaa. Vuoden vaikuttaviin kokemuksiin kuuluikin itselläni Benjamin Carter Hettin kirja Demokratian kuolema, jonka hyytävät yhtäläisyydet nykypäivään nostavat vahvan huolen tulevaisuudestamme. Alla enemmän ajatuksia kahdesta räikeimmästä tapauksesta: käännytyslaista, sekä tuesta äärioikeiston marssille.

Käännytyslaki ja luova suhtautuminen perustuslakiin 

Vuoden 2024 suuriin uutisiin kuului käännytyslaki. Hämmentävintä laissa on, että se säädettiin määräaikaisena, eikä sitä ole otettu käyttöön, joten selvästikin se on ollut Suomen kannalta täysin turha laki. Lakia myös väitettiin kiireelliseksi Suomen turvallisuuden kannalta, vaikka kukaan ei pystynyt osoittamaan ensimmäistäkään akuuttia tai edes realistista spekulatiivista turvallisuusuhkaa, johon laki olisi vastannut. Toki maamme turvallisuuspoliittisella johdolla on käytössään myös sellaista tietoa, jota ei tavan kansalle jaeta, mutta ainakaan mikään käännytyslakia perusteleva turvallisuusuhka ei kuluneena vuonna realisoitunut. Turvapaikanhaku oli tyrehtynyt jo paljon aiemmin, eikä käännytyslakia ole nähty tarpeelliseksi ottaa käyttöön.

Oleellista tämän lain säätämisessä ei näytä olleen vaikutus Suomen turvallisuustilanteeseen. Oleellista oli antaa Perussuomalaisille mahdollisuus patsastella tiukkoina maahanmuuton vastustajina, jotka myös saavat uudella lainsäädännöllä vaikeutettua Suomeen tulemista. Tarkoitus oli siis tehdä Perussuomalaisten äänestäjistä tyytyväisiä, jotta he eivät protestoisi terveydenhuollon alasajoa ja muita kokoomuslaisia uudistuksia, joita Perussuomalaisetkin nyt hallituksessa ovat ajamassa. Näin Perussuomalaiset puolueena jaksaa kantaa raskaan osansa hyvinvointivaltion alasajosta, koska Kokoomuskin on vastavuoroisesti nähnyt niin paljon vaivaa auttaakseen Perussuomalaisia näytelmässä, jonka tarkoitus on vain antaa rahvaalle käsitys, että Perussuomalaiset olisi jotenkin parantanut Suomen turvallisuustilannetta.

Koska Venäjän vastainen raja oli jo Marinin hallituksen jäljiltä suljettuna, Perussuomalaiset eivät valitettavasti enää päässeet sulkemaan rajaa. Rajalla ei myöskään ollut mitään sellaista toimintaa, jonka myötä Perussuomalaiset olisivat päässeet näyttävästi tekemään tiukkoja linjauksia. Niinpä askarreltiin laki, jolla turvapaikanhakijat voitaisiin jättää rajavyöhykkeelle siinäkin tilanteessa, jos raja taas avattaisiin. Lakia perusteltiinkin vahvasti mahdollisuudella avata raja. Kieltämättä rajan ollessa kiinni, moni Suomessa asuva venäläinen on hankalassa tilanteessa, kun Venäjällä asuvia sukulaisia on vaikea käydä tapaamassa. Ja toki erityisesti Itä-Suomen ja myös Helsingin turismista saamat tulot ovat romahtaneet venäläisturistien kaikottua. Mutta näitä ongelmia ei siis kuitenkaan vielä nähty tarpeelliseksi korjata avaamalla rajoja rajoitetulle liikenteelle.

Huolestuttavinta laissa onkin se tapa, jolla se runnottiin läpi. Sipilän hallituksen aikana oikeistolle tuli ikävänä yllätyksenä, että Perustuslakivaliokunta voi todellakin estää sellaisten lakiesitysten etenemisen, jotka rikkovat perustuslakia. Estääkseen saman tragedian toistumisen, Kokoomus otti itselleen Perustuslakivaliokunnan puheenjohtajuuden. Valiokunnan tehtävä on kuunnella perustuslakiasiantuntijoiden käsityksiä lakiesityksistä, ja sitten näiden asiantuntijalausuntojen pohjalta päättää, miten lakiesityksen kanssa edetään: annetaanko se sellaisenaan eduskunnalle päätettäväksi, onko siinä ongelmia jotka valiokunta voi korjata ja sen jälkeen antaa esityksen eduskunnalle, vai onko laki palautettava valmisteluun. Nyt näyttää, että nykyisen puheenjohtajan näkemyksen mukaan asiantuntijoita käytetään vain sen selvittämiseen, millä tavalla lakiesityksen perustuslailliset ongelmat olisivat seliteltävissä ja lakaistavissa maton alle. Kaikki negatiivinen palaute voidaan vain ohittaa, jopa tilanteessa jossa kaikki valiokunnan kuulemat asiantuntija pitävät esitetyn lain säätämistä perustuslain näkökulmasta mahdottomana. Voidaan ohittaa myös rajavartiolaitoksen huoli siitä, millaisia päätöksiä laki sälyttää yksittäisen rajavartijan vastuulle, ja mikä on virkamiehen oikeusturva jos ja kun hän ei onnistu tekemään oikeita päätöksiä asiassa, jonka riittävän perusteelliseen tutkimiseen hänellä ei ole aikaa, osaamista, eikä moniammatillista tukea.

Käännytyslain ongelma ei kuitenkaan ole vain perustuslainvastaisuus ja rajavartijoiden oikeusturvan unohtaminen. Se rikkoo myös kansainvälisiä sopimuksia, joihin Suomi on sitoutunut. Kumppanimme kyllä ymmärtävät, että pitkä maarajamme Venäjään vaatii vähän isompaa panostusta rajavalvontaan kuin monessa muussa maassa, ja siksi saatamme hyvinkin selvitä ilman minkäänlaisia sanktioita ainakin niin kauan kuin käännytyslakia ei oteta käyttöön ja aleta soveltaa käytännössä.

Suurin ongelma onkin siinä, että meillä on nyt ennakkotapaus siitä, että Suomi voi säätää lakeja, jotka ovat ristiriidassa sekä Suomen oman perustuslain että Suomen allekirjoittamien kansainvälisten sopimusten kanssa. Ne meistä, jotka olemme riittävän vanhoja muistamaan Kylmän Sodan, tiedämme, että arvaamattomassa maailmassa kansainväliset sopimukset ovat pienen valtion ainoa turva. Juu, eivät muutkaan niitä aina ja kaikessa täydellisesti noudata, mutta niin kauan kuin voimme ylläpitää illuusiota siitä, että kaikki noudattavat yhteisesti sovittuja pelisääntöjä, voimme myös olla melko luottavaisia, että meidän rajojamme ei rikota, ja jos sitten kuitenkin rikotaan, saamme liittolaisiltamme apua. Kun itse "sovellamme luovasti", menetämme myös mahdollisuuden vaatia muita noudattamaan yhteisiä sääntöjä.

Tässä mielessä onkin erityisen vaarallista, että Lindtmanin johdolla SDP päätyi tukemaan lakia. SDP jopa siirsi sivuun Perustuslakivaliokunnassa tähän lakiesitykseen perehtyneen Elisa Gebhardin ja hälyytti Maria Guzeninan Brysselistä hänen sijaansa äänestämään asiasta, jotta SDP:n osalta äänestystuloksessa ei turhaan painaisi ymmärrys lain seurauksista ja näin olisi helpompi myötäillä hallitusta. Siinä missä 1930-luvun Saksassa Sosiaalidemokraatit olivat viimeinen vastavoima Natseille, 2020-luvun Suomessa Sosiaalidemokraatit näemmä ojentavat yhteistyön kättä fasismille sillä hetkellä, kun Orpo vihjaa, että näin toimimalla punamulta on taas tulevaisuudessa mahdollinen hallituspohja. On hyvin surullista, että nyt näyttää siltä, että oikeusvaltiota tärkeänä pitävä äänestäjä ei voi enää antaa tukeaan muille eduskuntapuolueille kuin Vihreille tai Vasemmistoliitolle.

612 ja kädenojennus äärioikeistolle

Toinen Suomen demokratialle synkkä hetki tuli itsenäisyyspäivän viikolla, kun Perussuomalaisten kansanedustajat Teemu Keskisarja ja Sheikki Laakso ilmoittivat jättävänsä presidentin vastaanoton väliin ja osallistuvansa sen sijaan 612-kulkueeseen, Keskisarja tilaisuuden juhlapuhujana. Puhemies Jussi Halla-aho sekä valtiovarainministeri, varapääministeri Riikka Purra kiirehtivät oitis kertomaan, että sehän on mukavaa, onhan 612-kulkueessa aina mukana paljon mukavaa porukkaa. Orpo yritti puuttua peliin, vedoten Suojelupoliisin arvioon tapahtuman äärioikeistolaisesta luonteesta, ja osa Perussuomalaisista lähtikin peruuttelemaan kannustavasta suhtautumisestaan pohdiskellen, että ehkä siihen kulkueeseen ei kannatakaan osallistua, jos Supo arvioi että siellä voi tällä kertaa tapahtua jotain vakavampaa.

612-kulkueen ongelma ei kuitenkaan ensisijaisesti ole siinä, tapahtuuko siellä jotain vakavaa, tai sattuuko siellä olemaan joukossa myös vähän jotain ääriaineksia. Kulkueen ongelma on, että se on kiistämättä PVL:n PR-toimintaa. On irvokasta, että itsenäisyyspäivänä marssitaan sankarihaudoille sellaisen järjestön luomassa kulkueessa, joka halusi lakkauttaa sekä demokratiamme että itsenäisyytemme ja perustaa yhteispohjoismaisen natsivaltion. Ja tätä kutsutaan nykypäivän Suomessa isänmaallisuudeksi. Pidän hyvin vaarallisena sitä, että demokratiamme vallan huipulla suhtaudutaan hyväksyvästi PVL:n PR-toimintaan, normalisoiden sitä ja vähätellen tapahtuman natsikytköksiä.

Mikäli soihtukulkueen taustat eivät satu olemaan tuttuja: Myöhemmin Pohjoismaisena Vastarintaliikkeenä tunnetun SVL:n uusnatsit olivat aloitteellisia ensimmäisen 612-soihtukulkueen järjestämisessä. Soihtukulkue oli osa järjestön tavoitetta yhdistää äärioikeistolaiset, nationalistiset ja rasistiset ryhmittymät, mutta se ei ollut virallisesti järjestön järjestämä, koska he ymmärsivät itsekin, ettei heillä ollut kovin houkutteleva brändi, ja kulkueeseen toivottiin mahdollisimman paljon osallistujia. Ensimmäistä kulkuetta ei olisi saatu järjestettyä ilman Vastarintaliikkeen tarjoamia järjestyksenvalvojia. Seuraavina vuosina natseilla on ollut oma kulkueensa ennen 612-kulkuetta, ja se on ajoitettu niin, että siitä ehtii mukaan 612-kulkueeseen. Natsikulkueen järjestäjät ovat suositelleet osallistujiaan osallistumaan myös 612-kulkueeseen, ja 612-kulkueen viralliset järjestäjät ovat julkisesti toivottaneet heidät tervetulleiksi. Natsikulkueen osallistujien arvioitiin tänäkin vuonna muodostaneen yli puolet 612-kulkueen osallistujista.

612-kulkueen väitetään olevan poliittisesti sitoutumaton. Silti siellä on aina nähty avoimesti äärioikeiston tunnuksia. PVL marssi kulkueessa aikanaan lippuineen, olihan kyseessä heidän oma tapahtumansa. Tänä vuonna esiteltiin ainakin Active Clubin pipoja, Soldiers of Odinin huppareita, hakaristilippu T-paidassa ja jollain käsitöiden ystävällä jopa hakaristilipusta innoituksensa saaneet säärystimetkin. AC-pipot näkyvät myös kivasti porukan yhteiskuvassa, joten kaikesta päätellen natsitunnukset ovat kulkueessa täysin hyväksyttyjä. 

Hämmentävää onkin, miten perusteellisesti tämä on saatu normalisoitua. Sosiaalisessa mediassa on pöyristeltu lähinnä vastamielenosoituksen toimintaa: olihan joukossa myös porukkaa, joka haki konfliktia mm. heittämällä lunta 612-kulkueen päälle. Koko vastamielenosoitusta paheksuttiin muutamien huonosti käyttäytyneiden osallistujien takia, ja korostettiin, että poliisi ei taaskaan nähnyt tarvetta rajoittaa hyvin käyttäytyneiden ja nätisti marssineiden natsien tekemisiä. Toki voidaan kysyä, oliko poliisilla tässä mielessä samat standardit molempien ryhmien kohteluun, 612-kulkueesta kuitenkin mm. heitettiin soihtu vastamielenosoittajien päälle. Mutta itse näkisin oleellisemmaksi kysymykseksi, miksi niin monella on niin valtava tarve puolustella natsien ja fasistien kanssa marssimista ja paheksua niitä harvoja, jotka ovat valmiita vastustamaan natsismia ja fasismia?

Niille, jotka vielä mutkuttelevat vääränlaisesta vastamielenosoittamisesta: Itsenäisyyspäiväksi 2017 Töölöntori oli varattu lastentapahtumalle. Poliisi esti turvallisuussyistä järjestämästä kyseistä tapahtumaa 612-kulkueen lähtöpaikalla. Lisäksi tämän lastentapahtuman järjestäjät ja yhteistyökumppanit saivat tappouhkauksia. Ei siis ole mitään rauhanomaisempia keinoja, joilla aktivistit voisivat koittaa estää 612-kulkuetta tapahtumasta.

Vuonna 2024 Teemu Keskisarja osallistui siis hallituspuolueen kansanedustajana PVL:n PR-tapahtumaan, piti kannustavan juhlapuheen jossa kehui osallistuja Suomen parhaimmistoksi, ja marssi sitten Tuukka Kurun rinnalla haudoille. Tuukka Kurun Sinimusta liike poistettiin hiljan puoluerekisteristä mm. koska sen ohjelma on perustuslain vastainen. Suomalaiset natsit myös iloitsivat etukäteen, että Keskisarjan osallistuminen tulee siirtämään Overtonin ikkunaa kansallisradikaaliin suuntaan. Että sellaiselle porukalle PS nyt näyttää Keskisarjan kautta ojentavan yhteistyön kättä. 

Ja miten Orpon hallitus asiaan suhtautui? Tapahtunut vaiettiin kuoliaaksi. Keskisarjalle ei koitunut minkäänlaisia sanktioita, ja hallitusyhteistyö jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunut. Näemmä Kokoomukselle on niin tärkeää päästä yksityistämään terveydenhuolto, ja RKP:lle niin tärkeää turvata sipsit, että ne ovat täysin rinnoin valmiita tukemaan Perussuomalaisia näiden tärkeimmässä tavoitteessa eli rasismin ja fasismin normalisoimisessa. KD:n osalta asia ei varsinaisesti edes ihmetytä. Heissä ihmetyttää lähinnä, miten he voivat kokea natsismin tukemisen niin Suomessa kuin Israelissakin olevan kristillistä.

Vuoden 2024 päättyessä näyttää, että emme arvosta demokratiaamme kovin paljoa. Pientä toivoa sentään herättää, että yksi Perussuomalaisten paikallisyhdistys osasi vetää tähän rajan, vaikkakin se herätti puolueen suunnasta paheksuntaa.

Nettoveronmaksajista ja pienipalkkaisista tuensaajista

Viime vuosina Twitterin (nyk. X) syövereissä on innostuttu puhumaan nettoveronmaksajista. Termillä tarkoitetaan hyvätuloista henkilöä, joka siis verotuloillaan pyörittää tätä yhteiskuntaa. Viestin vahvistamiseksi näkee ajoittain jaettavan kuvia, joissa on havainnollistettu sitä, kuinka pieni osa suomalaisista maksaa työstään enemmän veroa kuin mitä saa yhteiskunnan tukia.

Aiheen äärellä pöyristyvät unohtavat sujuvasti kaksi asiaa.

Ensiksikin, nuo kuvat kertovat tilanteen tietyllä ajanhetkellä. Meistä kukaan ei ole nettoveronmaksaja koko elämäänsä. Kun suomalaiset laitetaan riviin palkkatulojensa perusteella, häntäpäästä löytyvät lapset ja eläkeläiset. Useimmat meistä ovat osan elämästään lapsia ja eläkeläisiä, minkä myötä koko elämän yli tilannetta katsoen tilanne muuttuu paljon tasaisemmaksi. Ja hyvätuloisenkin asema nettoveronmaksajana voi äkillisesti kadota vaikkapa syöpädiagnoosin tai aivoveritulpan myötä - toki nykyään yhä useammin vain väliaikaisesti.

Moraalinen närkästys kohdennetaan tietenkin työttömiin. Heitä on kuitenkin eläkeläisiin verrattuna melko vähän, ja monelle työttömyys on väliaikainen elämäntilanne.

Toisekseen, kun puhutaan pienituloisesta työstä, jossa työnantaja ei läheskään aina pysty tarjoamaan kokoaikaista työtä, ja jossa sijaisten (eli lyhytaikaista keikkatyötä tekevien työntekijöiden) saatavuus on tärkeää, puhutaan töistä, joista monet ovat välttämättömiä, jotta hyvätuloisten elämä olisi sujuvaa.

Esimerkiksi, kahta uraa tekevien perheiden arki perustuu siihen, että alle kouluikäisen lapsen voi viedä joka aamu koko päiväksi päiväkotiin, ja että pieni koululainen voi viettää iltapäivänsä iltapäiväkerhossa. Pääkaupunkiseudun päiväkodit ja iltapäiväkerhot ovat jo pitkään kärsineet siitä, että tarjottava palkka ei motivoi osaavia, koulutettuja työntekijöitä pysymään alalla, ja tämä on viimekädessä ongelma siitä näkökulmasta, kokevatko pääkaupunkiseudulla asuvat perheet, että molemmilla vanhemmilla on mahdollisuus tehdä töitä.

Ja toki jokainen erityisasiantuntija saa kiittää yhteiskunnan subventoimaa koulutustaan siitä, että on voinut nousta asemaansa. Sekä kollegoidensa ja yhteistyökumppaniensa saamaa koulutusta.

Pieni- ja suurituloisia töitä voi katsoa myös tutustumalla vaikkapa Woltin toimintaan.

Wolt on noussut joitakin kertoja otsikoihin, koska sen tapa kohdella ruokalähettejään ei ole vastannut pohjoismaisia standardeja työntekijöiden kohtelusta. Pohjimmiltaan syy tähän tietysti on, että toiminta ei ole taloudellisesti riittävän kannattavaa, jotta läheteille voisi helposti tarjota asiallisen palkan ja työsuhde-edut.

Samalla Wolt kuitenkin työllistää satoja hyväpalkkaisia asiantuntijoita tuotekehitykseensä. Tämä johtuu tietenkin siitä, että sovelluskehitys on kriittisen tärkeää, jotta yritys voisi erottua edukseen kilpailijoistaan, ja tässä pelissä häviäminen tarkoittaisi toiminnan loppumista. Ja siinä missä yksittäinen ruokalähetti on helposti korvattavissa, tuotekehityksen asiantuntijat eivät ole helposti korvattavissa.

Kuitenkin, Woltin bisneksen ytimessä on ruoan kuljettaminen. Siihen tarvitaan ruokalähettejä. Sen voisi tehdä ilman ainoatakaan sovelluskehittäjää, kuljettivathan pizzeriat ruokaa jo ennen kuin kukaan yliopistojen ulkopuolella tiesi internetistä. Ja viimekädessä ruokaa wolttaava asiakas välittää vain siitä, että saa tilaamansa annokset sujuvasti kotiinsa. Woltin tuotekehityksessä työskentelevien nettoveronmaksajien työstä ei siis olisi kenellekään mitään hyötyä, elleivät myös ruokalähetit hoitaisi omaa duuniaan kunnolla. Kumpi siis on riippuvaisempi toisen työpanoksesta?

Useimmat meistä eivät hyödy aivan yhtä ilmeisellä tavalla pienipalkkaisten ihmisten raatamisesta, mutta jokainen excelinpyörittäjä on osa vastaavaa kuviota. Hänen ostovoimansa perustuu mm. viljelijöiden ja kaupan työntekijöiden palkkojen pienuuteen. Hänen sujuva työmatkansa perustuu mm. bussikuskien ja lumiauran kuljettajien olemassaoloon. Hänen toimistonsa viihtyisyys perustuu mm. siivoojien työpanokseen. Ja toki jokaisen läppärin ja kännykän sisuksista löytyy lapsi- ja orjatyövoimalla kaivettuja mineraaleja.

Suurimmat veronmaksajat ansaitsevat toki kiitoksen panoksestaan yhteiskunnan toiminnan rahoittamiseen, mutta jos töitä lähdetään karsimaan tehtävien turhuuden perusteella, ensimmäisenä eivät lähde maahanmuuttajataustaiset siivoojat, vaan kovapalkkaiset excelinpyörittäjät. Tai jos siivoojat lähtevät, siivoaminen sisällytetään sen excelinpyörittäjän työnkuvaan.

Kun Excel johtaa harhaan

Nykypäivän johtajien keskeiset työkalut ovat PowerPoint ja Excel. Excel avataan, kun jotakin täytyy johtaa, mitata, luokitella, hahmottaa. Sillä voi tehdä monenlaista, ja oikein käytettynä se on ihan kelpo työkalu. Silti, yksi keskeisistä modernin maailman riskeistä liittyy Excelin kautta johtamiseen.

Excel-taulukot sisältävät virheitä ja yksinkertaistuksia, mutta houkuttavat luottamaan itseensä

Tutkimusten mukaan suurin osa (88%) Excel-taulukoista sisältää virheitä. Sen lisäksi, että taulukoita rakentavat, muokkaavat ja korjailevat ihmiset tekevät virheitä, myös Excel itse on tunnettu tavastaan muuttaa varoittamatta sille syötettyjä arvoja.

Lähdettäessä tekemään johtopäätöksiä olemassa olevan taulukon perusteella, on myös suunnattoman tärkeää ymmärtää, mihin tarkoitukseen ja millä tavalla se on rakennettu. On taulukoita, jotka sisältävät eksaktia dataa. On taulukoita, jotka sisältävät vanhentunutta dataa. Ja on taulukoita, joiden ei koskaan ollut tarkoituskaan antaa täsmällistä käsitystä mistään, vaan ainoastaan auttaa hahmottamaan tiettyjen asioiden suhteita tai suuruusluokkia. Tosielämän ilmiöitä kuvatessa tehdään käytännössä aina jotain yksinkertaistuksia, ja tilanteesta riippuu, kuinka herkästi ne johtavat harhaan.

Tämä on ongelmallista siksi, että ihmisillä näyttää olevan taipumus pitää numeroita totuutena. Jos jonkin asian kuvaamiseen on annettu lukuarvo, sitä asiaa arvioidaan juuri sen kyseisen lukuarvon perusteella, ja hyvin harva osaa kyseenalaistaa eteensä tulevia numeroita.

Excel-taulukot houkuttavat osaoptimointiin ja käyttämään yksinkertaistettuja malleja

Kun asioita järjestellään numeroiksi Exceliin, saadaan käsitystä vaikkapa siitä, miten suuri osa budjetista kuluu mihinkin osakokonaisuuksiin. Haaste tulee siitä, että siinä Excelissä harvoin avataan tarkkaan, mitä kaikkea minkäkin numeron takana on, ja mitkä numerot vaikuttavat toisiinsa.

Esimerkiksi, joitakin vuosia sitten eräs pieni espoolainen päiväkoti painostettiin luopumaan omasta keittäjästä, koska katsottiin, että päiväkodin henkilöstömitoitus suhteessa lasten määrään ei ollut perusteltavissa. Henkilöstökuluja piti saada alas. Päiväkoti noudatti neuvoa, ja alkoi tilaamaan ruoan valmiina. Keittäjän tilalle oli kuitenkin pakko palkata laitosapulainen, koska kasvatusvastuullista henkilöstöä ei ollut riittävästi huolehtimaan ruoan jakeluun liittyvistä tehtävistä. Laitosapulaisen palkka oli tietenkin selvästi keittäjän palkkaa pienempi, mutta toisaalta ateriapalvelun tarjoama ruoka oli huomattavasti kalliimpaa kuin keittäjän käyttämät ruoka-aineet. Kokonaisuudessaan päiväkodin toimintakustannukset siis kasvoivat.

Vastaavia esimerkkejä Excelillä johtamisesta on paljon. Mm. Orpon hallituksen tehostamissuunnitelmat vaikuttavat vahvasti Excelillä johtamiselta.

Esimerkiksi, hallitus on asettanut tavoitteen pienentää toimeentulotuen menoja. Kuitenkin muihin tukimuotoihin kohdistuvat säästöt ajavat entistä useamman suomalaisen toimeentulotuen varaan, joten toimeentulotukimenot tulevat pienenemään vain budjetti-excelissä, kun tosielämässä ne luultavammin tulevat kasvamaan. Käyty keskustelu omavastuuosuuden asettamisesta toimeentulotuelle (jota käytännössä ei tähänkään asti ole voinut saada jos perheellä on varoja joita voidaan käyttää jotta tullaan toimeen) ja myönnettävän toimeentulotuen määrän pienentämisestä (kun toimeentulotukea ei ole missään vaiheessa myönnetty mitään vakiomäärää, vaan myönnettävä summa perustuu aina yksilöllisiin tarpeisiin, jotka selvitetään syynäämällä kaikki perheen tulot ja menot sekä omaisuus) osoitti lähinnä, ettei oikeistohallituksemme ymmärrä sitä tukijärjestelmää, johon he ovat kohdistamassa leikkauksia. Tai kenties arvioitaessa toimeentulotuen menoja vain euroina, hämärtyy se tosiasia, että niillä myönnetyillä euroilla jonkun pitää ostaa ihan sellaista reaalimaailman ruokaa oman perheensä tarpeisiin, eikä sen hinta ole nyt joustamassa alaspäin.

On myös hyvin kyseenalaista, onko hallituksen leikkauksilla juurikaan positiivisia työllisyysvaikutuksia. Ensiksikin, he poistavat tukia joilla nimenomaan on poistettu kannustinloukkuja työn vastaanottamiselta. Myös ansiosidonnaisen työttömyysturvan työssäoloehdon pidentämineen täyteen vuoteen on mitä mainioin tapa huolehtia, että opettajien sijaisia, koulunkäyntiavustajia ja kerho-ohjaajia on jatkossa entistä vaikeampi löytää. Toki tukijärjestelmän kankeuttaminen lisää KELA:n virkailijoiden työmäärää, mutta heidän palkkaamisensa tuskin kompensoi sitä vahinkoa, joka nyt työllistämistä hankaloittamalla aiheutetaan.

Lisäksi Valtiovarainministeriössä on jo huomattu, että leikkausten oletetut työllisyysvaikutukset laskettiin jokaiselle leikkaukselle erikseen, vaikka leikkaukset kohdistuvat samoihin ihmisiin. Koska yksi ihminen pystyy työllistymällä pienentämään työttömien määrää vain yhdellä, on VM jo pienentänyt arviotaan työllisyystoimien vaikuttavuudesta.

Tässä vaiheessa hämmästyttää lähinnä se, miten vahvana myytti oikeiston talousosaamisesta edelleen elää tässä maassa.

Elämme mielenkiintoisia aikoja

Juttelin viime kesänä erään yliopisto-opintojaan aloittelevan nuoren miehen kanssa. Hänen suosikkiaineitaan koulussa oli ollut historia. Erityisen kiinnostavana historian aikakautena hän piti 90-lukua. Hän totesi myös, että varmaan joskus tulevaisuudessa kun asiaa ajattelee, niin tämä meidän nyt elämämme aika on ihan yhtä kiinnostavaa.

Keskustelu jäi hyvin mieleen, koska hän ei ole ensimmäinen teini, joka on kertonut minulle pitävänsä 90-lukua historian kiinnostavimpana aikakautena. Pidän melko mielenkiintoisena, että nykyteinit kokevat historian tähtihetkinä ajan, jolloin itse olin suunnilleen heidän ikäisensä. 

Tämä saa minut tuntemaan itseni vähän dinosaurukseksi. Itse en ollut erityisen kiinnostunut historiasta kouluaikoinani, ja minulle ne historian opintojen kiinnostavimmat aiheet liittyivät muinaisiin korkeakulttuureihin eikä lähihistoriaan.

Toteamus siitä, että nykyhetki varmaankin myöhemmin näyttäytyy yhtä kiinnostavana, osui varmasti oikeaan.

Täytyy sanoa, että itse en kokenut 90-lukua erityisen kiinnostavana silloin kun sitä elin. Toki näin yhteiskunnalliset muutokset sekä Suomessa että globaalisti, mutta ne konkretisoituivat minulle lähinnä korttipeleihin opettajien lomautusten aikana, heikkolaatuisiin koulutarvikkeisiin, sekä maantiedonopettajan oppitunneilleen tuomiin lehtileikkeisiin, joiden perusteella piirsimme hajoavan Jugoslavian muuttuvia rajoja.

Jälkikäteen ajatellen 90-luku tietenkin oli yhteiskunnallisesti ja historiallisesti kiinnostavaa aikaa. 

Neuvostoliiton hajoaminen seurauksineen, sekä tiettyjen siirtomaa-ajan häntien katkeaminen, toi laman ja Jugoslavian sodan lisäksi toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Kylmä sota päättyi, EU syntyi, IRA lopetti iskunsa. Mandela vapautui ja apartheid päättyi, Palestiinan suhteen oltiin toiveikkaita. Demokratian voittokulku ainakin Euroopassa tuntui väistämättömältä. Tietotekniikan kehitys ja internet mullistivat maailmaa. Tuntui, että kaikki mahdollisuudet olivat tarjolla, ja kaikki ongelmat ratkaistavissa.

Mitä nykyhetkeen tulee, elämme taas jonkinlaista murroskautta. Tiedon tasa-arvoistuminen ja tiedonvälityksen nopeutuminen on johtanut paitsi siihen että voimme aikaisempaa helpommin saada tietoa kaukaisistakin asioista, myös ikään kuin totuuden arvon rapautumiseen. 

Valheita on paljon helpompi tuottaa nettiin, kuin tarkistaa, pitävätkö ne paikkansa. Faktantarkistajilla on riittänyt tekemistä mm. selvittäessään Trumpin presidenttikautensa aikana esittämiä 20000 harhaanjohtavaa väitettä. Nettiin on rakentunut useita vakuuttavasti uutispalvelun näköisiä propagandasivustoja, joita osa ihmisistä pitää oikeita medioita luotettavampina, koska ne ruokkivat heidän olemassaolevia asenteitaan, pelkojaan ja epäluulojaan. Samaan aikaan riippumattomien toimittajien on aikaisempaa vaikeampi löytää rahoitusta tutkivalle journalismille, mikä heikentää oikeiden uutispalveluiden laatua ja vaikeuttaa mahdollisuuksiamme puolueettomaan tiedonsaantiin. Säästöjä kohdistetaan myös koulutukseen ja tutkimukseen.

Asiantuntijoita vähätellään ja leimataan puolueellisiksi ja eliitin edustajiksi. Oma kokemus ja mielipide nostetaan tutkimuksen tuottaman tiedon yläpuolelle. Ylipäätään keskitymme fiiliksiin, tunteisiin ja vaikutelmiin enemmän kuin viestinnässä aikaisemmin on tehty. 

Ilmastonmuutoksesta on puhuttu politiikassakin tosiasiana jo vuosikymmeniä, mutta nyt kun vihdoin ihan vakavissaan pitäisi tehdä jotain asialle, denialistit ovat vallanneet julkisen keskustelun aiheesta. 

EU on koko historiansa ajan ollut kansalaisten silmissä jossainmäärin kiistanalainen projekti, eivätkä poliitikot juuri ole nähneet tarpeelliseksi tuoda esiin sen etuja. Niinpä meillä on nyt käsissämme valheille rakennettu brexit, sekä joukko populisteja ympäri unionin, jotka tekevät kaikkensa heikentääkseen Eurooppaa.

Kylmän sodan päättyessä maailman herruus oli vastaansanomattomasti Yhdysvalloilla. Tämä ei koskaan ollut täydellinen tilanne, mutta pitkään se oli realistisista vaihtoehdoista paras.

Neuvostoliitto oli ollut parhaimmillaan tieteen ja tasa-arvon kirittäjä länsimaille, kun molemmin puolin rautaesirippua piti todistella oman järjestelmän ylivertaisuutta toiseen nähden. Nyt tiede ja tasa-arvo ovat länsimaissakin konservatiivien hyökkäysten kohteena.

Yhdysvallat on kääntänyt kelkkansa monissa asioissa, mikä on antanut Kiinalle ja Venäjälle lisää tilaa valtansa kasvattamiseen.

Istuva presidentti on horjuttanut demokratiaa vaatimalla niin väestönlaskennan kuin vaalien ääntenlaskennankin keskeyttämistä ennenaikaisesti. Hän on myös pyrkinyt vaikeuttamaan äänestämistä. 

Politiikassa on aina käytetty mahdollisuudet tuoda esiin todellisuudesta omia näkemyksiä tukevia tulkintoja, mutta nyt niitä liitoksia todellisuuteen ei tunnuta enää tarvitsevankaan, kun retoriikan keskiössä on valehtelu, epäluulojen synnyttäminen epämääräisillä ilmaisuilla ja absurdeilla kysymyksillä, sekä vakavien, katteettomien syytösten esittäminen vastapuolesta. 

Isolla rahalla on pitkään ollut paljon vaikutusvaltaa. Jenkeissä vaalibudjetit liikkuvat suomalaisittain käsittämättömissä summissa, mikä kertoo kyllä oleellisen siitä, ketkä valtaa pääsevät käyttämään. Tosiasioiden hämärtämisen kulttuuri on kasvattanut sitä valtaa entisestään, minkä näkee jo Trumpin valinnassa ja hänen hallintonsa toimissa. 

Yhdysvaltain ongelmien syyt ovat syvemmällä kuin yhdessä miehessä, joka vaikuttaa pitävän itseään lähes aurinkokuninkaana. Ongelmat eivät myöskään katoa mihinkään, tapahtui näissä vaaleissa mitä tahansa.

Demokraattien voitto voisi parhaimmillaan antaa maailmalle toivoa ilmastonmuutoksesta selviämiseen - joskin senaatin valtasuhteet saattavat hyvinkin muodostua tässä esteeksi. 

Lisäksi se voisi helpottaa vastakkainasettelua ja hälventää pelkoja puolueen sosialismista, kun ääripää-narratiivin ja republikaanien luomien olkiukkojen maalailemat uhkakuvat eivät toteudukaan.

Mutta se ei vielä riitä. Koronavirus ja sitä vastaan taistelevan terveydenhuoltojärjestelmän ongelmat eivät katoa mihinkään vallanvaihdolla. Eivät myöskään vaalijärjestelmän ongelmat, rakennemuutoksen uhrit tai sosiaalinen eriarvoisuus. 

Emmekä me Euroopassakaan voi tuudittautua kuvitelmaan, että täällä kaikki olisi hyvin, koska vastaavia kehityskulkuja on nähtävissä myös täällä.

Kiinnostavaa on myös, mihin suuntaan QAnon-kultti jatkaa. Tähän asti se on selkeästi pyrkinyt petaamaan Trumpin uudelleenvalintaa. Millaisia tavoitteita lahko mahtaa seuraavaksi itselleen ottaa, ja tulevatko uudet tavoitteet antamaan lisävihjeitä toiminnan rahoittajista, jää nähtäväksi. Viitteitä kuitenkin on jo siitä, että Trump tekee parhaansa maansa suistamiseksi kaaokseen.

Tulevaisuus on harvoin tuntunut yhtä epävarmalta kuin juuri nyt.

Kenen sananvapaus on uhattuna?

Hallituskriisin tarjotessa kansalle sirkushuveja, vähäisemmälle huomiolle on jäänyt turvapaikanhakijoiden mielenosoitus. Koska moni on varmasti jo unohtanut, mistä on kysymys, tässä pikakertaus aiheeseen.

Syksyllä 2015 maahamme saapui poikkeuksellisen paljon turvapaikanhakijoita, mm. Afganistanissa vainottuja hazaroita. Tuolloin kyse ei ollut kaikin osin ihmisistä, jotka aidosti tarvitsivat suojaa vainolta. Monelle olot Suomessa tulivat järkytyksenä, erityisesti se, ettei tänne voinut vain tulla töihin ja aloittamaan uutta elämää, kutsuen pian myös perheen perässä. Moni tarttuikin vapaaehtoisen paluun mahdollisuuteen, koska epävarma elämä läheisten luona on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin piinaava odottelu ja viranomaisten armoilla oleminen ennalta määrittelemättömän ajan, jonka todennäköisenä seurauksena olisi vieläpä ollut maahantulokielto koko Schengen-alueelle.

Kaikille tämä ei kuitenkaan ollut vaihtoehto, joten he jäivät. Osa heistä on myöhemmin palautettu vainon keskelle, kuten olemme uutisista saaneet toistuvasti lukea, vaikka vain pienestä osasta tapauksia media on ollut kiinnostunut. Myös EIT:n taannoinen päätös kertoo karua kieltä siitä, miten vaikeaa Suomesta on ollut saada turvapaikkaa. Osa näistä ihmisistä edelleen, neljä vuotta saapumisensa jälkeen, odottaa päätöstä turvapaikasta. Osa on ehtinyt opiskella ja löytää työpaikan, mutta oleskeluluvan saaminen on silti edelleen vaikeaa.

On vaikea omalla kohdalla edes yrittää kuvitella, miltä tuntuisi odottaa neljä vuotta viranomaispäätöstä, josta on kiinni oma oikeus oleskella siinä paikassa, mihin yrittää juurtua rakentamaan elämäänsä. Miltä tuo aika mahtaa tuntua, jos ei oikeasti ole mitään mihin palata? Samalla seuraat uutisia, miten silloin tällöin poliisi nappaa jonkun säilöön ja lähettää pois. Ja mahdollisuutesi vaikuttaa kohtaloosi ovat olemattomat, kun perhe, työpaikka, mikään määrä sopeutumista ja yhteiskunnan ylläpitämiseen osallistumista ei vaikuta asiaan. Kenet tahansa voidaan lähettää pois. Ja tätä me suomalaisena yhteiskuntana emme suostu näkemään. Keskitymme puhumaan omista tunteistamme liittyen niin EIT:n päätökseen kuin Al-Holin leirillä viruviin pieniin suomalaislapsiin, ulkoistamaan kaiken pahan omasta identiteetistämme ja suojaamaan egojamme siltä tosiasialta, että käsissämme on verta. Itkemme alhaista syntyvyyttä ja työvoimapulaa samalla kun poliisi saattaa veronmaksajia kuolemanlennoille.

Mielenosoitus on tapa hakea huomiota asialle, joka ei riittävästi huomiota saa, ja turvapaikanhakijoiden tilanne on hyvä esimerkki tällaistesta aiheesta.

Tämä mielenosoitus ei ole ensimmäinen kerta, kun turvapaikanhakijat aktivoituvat hakemaan näkyvyyttä tilanteelleen. Oikeus elää -demo jakoi meille tietoa aiheesta vuonna 2017. Tuolloin kansallismielisiksi itseään kutsuvat elämäntapahäiriköt ärsyyntyivät tästä ja perustivat oman leirinsä viereen, tarkoituksenaan lähinnä häiriköidä turvapaikanhakijoiden mielenilmausta. Keinoina tähän oli monenlainen pieni kiusanteko, kuten videoiden kuvaaminen niin läheltä, että kuvattava kohde ärtyy henkilökohtaisten rajojensa ylittämisestä. Jos metodi ei ole tuttu, kannattaa tutustua Jessikka Aron kohtaamaan häirintään, joka on pitkälti ihan samaa, ovathan häirikötkin pitkälti samoja (mikä herättää kysymyksen, minkä maan etua nämä isänmaallisiksi itseään kutsuvat kuvittelevat ajavansa).

Nämä nk. kansallismieliset tuntuvat elävän jossain vaihtoehtotodellisuudessa. Jatkuva sotaretoriikan viljely ja hädänalaisten dehumanisointi voisi absurdiudessaan jopa herättää huvitusta, ellei tietäisi, miten vakavilla asioilla he leikkivät.

Näinpä ei ollut yllättävää, että tieto turvapaikanhakijoiden mielenosoituksesta aktivoi myös häiriköt.

2017 viranomaiset lopulta päätyivät siihen, että molemmat mielenosoitukset tulee purkaa. Tämä oli väistämätöntä, koska toinen mielenosoituksista oli aidosti häiriöksi, ja tasapuolisuussyistä sitä oli vaikea lopettaa lopettamatta myös toista. Kenties tästä syystä poliisi tällä kertaa päätti pistää stopin toiminnalle jo ennen kuin se pääsi eskaloitumaan.

Tämä on tavallaan turvallisuusnäkökulmasta loogista. Se on kuitenkin äärimmäisen ongelmallista sananvapausnäkökulmasta. Turvapaikanhakijoiden mielenosoituksen oli tarkoitus antaa ääni ihmisille, joilla ei ole yhteiskunnassamme ääntä eikä vaikutusmahdollisuuksia. Nyt heille on annettu sakot siitä että he pyrkivät saamaan äänensä kuuluville. Nämä sakot voivat estää heitä saamasta turvapaikkaa.

Näyttää, että häiriköt ovat onnistuneet taas kerran tavoitteessaan vaientaa vähemmistö, eikä poliisi näe ongelmana että he hoitavat tuon vaientamisen häiriköiden puolesta. Ehkä meidän siisti katukuvamme on meille tärkeämpää, kuin toiseutettujen oikeus elämään?

Jos ruotsinkieli sujuu, paikalla olleen toimittajan kirjoittaman jutun voi lukea täältä

Kun valkoisella miehellä meni tunteisiin

Näin heinäkuussa lehtien toimitukset lienevät tavallistakin kiitollisempia, kun jutun aiheet löytää twitteristä. Tuorein närkästyttäjä on Abdirahim Husu Hussein, joka twiittasi Suomen olevan rasistinen maa.

Näin meille siis kirjoittaa henkilö, joka kertoo Keskustapuolueen kotouttaneen hänet Suomeen, ja joka ajaa meidän kaikkien yhteisiä asioita SDP:n riveissä. Henkilö, joka saa päivittäin yhteydenottoja ihmisiltä, jotka solvaavat häntä, purkavat ahdistustaan väestönvaihdosta ja muista harhaisista alt-right fantasioista, kertovat toivovansa että hän palaisi kotimaahansa koska Suomeen ei nyt kertakaikkiaan mahdu näin paljoa ulkomaalaisia, ja silloin tällöin myös uhkailevat.

Hän kirjoittaa näin hetkellä, kun Suomi on kunnostautunut pakkopalauttamalla turvapaikanhakijoita, jotka ovat poliittisen vainon uhreja, kidutuksen uhreja, ihmiskaupan uhreja, tai jotka etnisen taustansa tai uskontonsa vuoksi ovat hengenvaarassa kotimaassaan. Hetkellä kun turvapaikanhakijoiden auttajat ovat jo pitkälti luopuneet toivosta, että näitä selkeitä ongelmia esiin nostamalla tilanne muuttuisi - mediaa kun ei enää pitkään aikaan ole kiinnostanut.

Hän kirjoittaa näin hetkellä, kun edellinen hallitus on tehnyt paperittomia isosta joukosta maassamme jo pitkään eläneitä, hyvin kotoutuneita ja työelämään mukaan päässeitä ihmisiä. Kyse on ihmisistä jotka ovat aikaisemmin saaneet oleskeluluvan sillä perusteella että vaikka heidän kohdallaan turvapaikan myöntämiseen ei olekaan perusteita (kriteerit ovat yllättävän tiukat, se että ne eivät täyty ei aina tarkoita sitä että henkilö voisi turvallisesti palata kotiinsa) on katsottu että heitä ei voida palauttaa kotimaahansa. He ovat rakentaneet täällä elämäänsä, ja nyt he ovat paitsi palautusuhan alla, myös nostamassa sitä tilastojen lukua maassamme oleskelevien paperittomien määrästä, joka saa auktoriteettiuskovaisen suomalaisen ajattelemaan rikollisuutta ja kuvittelemaan että tänne lappaa koko ajan hirveästi lisää porukkaa.

Hän kirjoittaa näin hetkellä, kun maamme toiseksi suurimmaksi eduskuntapuolueeksi on noussut puolue, joka on systemaattisesti hakenut julkisuutta nimenomaan rasismin kautta. Milloin on ihan vahingossa roikkunut ikkunassa natsilippua, milloin on ihan vähän vaan tullut kiihotettua kansanryhmää vastaan, milloin on julkaistu mainosvideoita joilla ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin lietsoa xenofobiaa, ja viimeksi hupsista vaan, muutama puolueaktiivi tuli vissiin vahingossa organisoineeksi natsien kanssa kivaa pientä kesäleiriä, jolla ammuttiin poliitikkojen kuvilla koristeltuja maalitauluja.

Hän kirjoittaa näin hetkellä, kun suomalainen media on jo vuosia tehnyt hartiavoimin töitä tämän rasismia normalisoivan puolueen normalisoimiseksi ja näyttämiseksi ihan tavallisena tolkun vaihtoehtona. Kun puoluetta johtaa mukavan oloinen, rauhallinen ja sujuvasanainen valkoinen mies, joka kuittaa vanhat tekstinsä joissa mm. toivotaan vasemmistolaisten naisten raiskauksia, että ei hän enää ihan niin kärjekkäästi kirjoittaisi mutta asioista itsessään hän on kyllä edelleen samaa mieltä, niin sehän tarkoittaa että ihan tolkun linjalla nyt ollaan ja kuka niitä vanhoja enää viitsii kaivella. Että voidaan ihan vakavissaan pohtia, että miksi se Rinne ei ottanut ministerikseen tätä miestä, jonka mielestä demarit ovat maailmankaikkeuden alhaisimpia matelijoita.

Hän kirjoittaa näin hetkellä, kun maahanmuuttoon liittyvän keskustelun yleiskieleen on saatu vakiinnutettua roppakaupalla termejä, jotka ovat alt-right-aktiivien luomia, ja joiden myötä keskustelun pohjaoletukset ovat aina vähän vinksallaan.


Entä millaisen vastaanoton teksti sai? Monelle tuli selvästi kovin paha mieli. Syytettiin valehtelusta. Kerrottiin että tällaiset ulostulot eivät varmasti ainakaan edistä niitä asioita mitä halutaan edistää. Ja aika paljon tuli sitä peruskuraa, kuten toivotuksia palata takaisin kotimaahansa, sekä yleistyksiä demareiden, somalien, muslimien tai maahanmuuttajien vioista joista tämä yksittäinen twiitti oli vastaansanomaton todiste. Muistutettiin siitä, että maahanmuuttajan tulee olla kiitollinen siitä että saa olla Suomessa, eikä loukata meitä suomalaisia.
 
Tämän kohun pihvi on lopultakin kaksoisstandardi.

Kun Halla-aho kirkkopäivillä kertoo, että sanoistaan ei pidä joutua vastuuseen, koska se estää ihmisiä kertomasta rehellisesti näkemyksiään, vieressä istuva piispa ja valkoinen yleisö voivat nyökytellä ja hymistä hyväksyvästi, koska valkoisen ihmisen oikeus ilmaista harhaisetkin mielipiteensä rodullistetuista ja muista epäilyttävistä vähemmistöistä on meille vain tärkeä osa neutraalia, analyyttista ja kaikki näkökulmat huomioivaa keskustelua. Siinä kontekstissa me koemme, että meidän on hyväksyttävä kaikki ihmiset sellaisina kuin he ovat, ja annettava heidän vapaasti purkaa tuntojaan. Sen sijaan jos rodullistettu pelaa samaa peliä omilla ehdoillaan, hän osoittaa kiittämättömyytensä ja siten menettää silmissämme oikeuden osallistua julkiseen keskusteluun.

Kun Halla-aho hieman halveksivaan sävyyn puhuu uhriutumisen kulttuurista, on selvää että yhteiskuntamme ongelmaksi nähdään nimenomaan vähemmistöjen herkkänahkaisuus liittyen heihin kohdistuviin solvauksiin ja uhkauksiin, sekä se että naiset eivät tykkää raiskaustoivotuksista. Perussuomalainen uhriutuminen taas on sitä parempaa uhriutumista, sitä jolla tehdään vaalikampanjaa, rakennetaan kansallismielistä identiteettiä, ja luodaan yhteenkuuluvuuden tunnetta taistelussa fiktiivisiä vihollisia vastaan. Meidän kaikkien kuuluukin uhriutua kansaamme kohdistuvasta loukkauksesta kun rodullistettu sanoo vähän ikävästi suomalaisista.

Tämän päivän Suomessa siis on normaalia, että maan toiseksi suurimman puolueen johdossa paitsi käytetään loukkaavia yleistyksiä erilaisista vähemmistöryhmistä, myös pyritään aktiivisesti viemään keskustelukulttuuria suuntaan jossa sellainen on täysin hyväksyttävää, eikä tämä tunnu valtaosassa kansaa herättävän enää minkäänlaista hämmennystä. Samaan aikaan vähemmistön edustaja ei saa käyttää vastaavaa loukkaavaa yleistystä ihmisistä jotka ovat ihan itse valinneet kannattaa puoluetta, joka on hakenut julkisuutta lähinnä näillä loukkaavilla yleistyksillä erilaisista vähemmistöryhmistä.

Jos tämä ei todista, että Suomi on rasistinen maa, niin en oikein tiedä että mikä sen voisi todistaa?


Kyse ei ole siitä, että olisimme jotenkin muuta maailmaa huonompia. Rasismia on käytännössä kaikkialla, ja se ilmenee eri paikoissa eri tavoilla. Tietyillä mittareilla pärjäämme kansainvälisesti vertaillen aika hyvin, toisilla mittareilla vähän heikommin.

Kyse on vain siitä, että emme halua nähdä rasismia itsessämme. Kuitenkin, ainoa keino purkaa rasismia, on oppia näkemään rasismi itsessämme, jotta voimme muuttaa toimintaamme niissä tilanteissa joissa toimimme rasistisesti.

Kehittyminen vaatii poistumaan mukavuusalueelta. Jos et ole tähän valmis, olet osa ongelmaa.

Tulevaisuus jota sinun ei tule ajatella

- Mummi?

 - Niin?

 - Kerro taas, millaista oli ennen.

 - En taida. Se tekee minut surulliseksi.

 - Mutta haluaisin kuulla taas. Ja miten sellaista saattoi olla? Se kaikki kuulostaa niin ihmeelliseltä.

 - No jos sitten kerron vähän jotain. Kunhan jatkat kitkemistä.

 - Joo.

 - Kauan, kauan sitten, monia sukupolvia sitten, elämä oli vähän niinkuin nykyään. Ihmiset elivät perheensä kanssa, huolehtien itsestään ja toisistaan, ja jos hyvin kävi niin kukaan ei tullut siihen häiritsemään.

 - Ääh, mitä sitten tapahtui?

 - Ihmiset oppivat viljelemään niin hyvin, että ruuan hankkiminen ei enää vienyt kaikkea aikaa. Sen myötä jotkut pystyivät käyttämään aikaansa muuhun. He ryhtyivät tekemään vaatteita tai astioita tai työkaluja, ja heistä tuli siinä niin hyviä että muut halusivat ostaa heiltä niitä.

 - Mitä on ostaminen?

 - No se on vähän niinkuin me vaihdamme joskus naapurien kanssa tavaroita tai ruokaa. Mutta sitten keksittiin koneita, joilla näitä käsityöläisten töitä saattoi tehdä nopeammin. Perustettiin tehtaita joissa tarvittiin paljon ihmisiä käyttämään niitä koneita.

 - Mutta sitten kai niitä tavaroita tuli paljon? Mitä niillä kaikilla tehtiin?

 - No ne eivät tosiaan enää olleet yhtä arvokkaita kun niitä oli enemmän, mutta sen myötä oli myös helpompaa ostaa niitä kun siihen ei enää tarvittu niin paljon rahaa, joten entistä useammat ostivat niitä ja yhä pienemmällä harkinnalla.

 - Mitä on raha?

 - Muistatko niitä pyöreitä metallinpaloja mitä minulla on siinä nahkapussissa? Niillä pystyi ostamaan kaikkea.

 - Metallinpaloilla? Oikeasti? Nyt huijaat! Kuka niitä halusi?

 - No eiväthän ne itsessään niin ihmeellisiä ole, mutta ne menevät pieneen tilaan ja niillä pystyi ostamaan mitä vaan. Jos vaikka lähti muutamaksi päiväksi pois kotoa niin ei tarvinnut kantaa eväitä kun saattoi pitää mukana rahaa ja ostaa sillä ruokaa. Ja se jolta ostit ruokaa saattoi ostaa saamillaan rahoilla jotain muuta mitä tarvitsi.

 - Okei. Entä miten ne ihmiset käyttivät niitä koneita?

 - No se riippui koneesta. Ensimmäiset koneet eivät olleet kovin taitavia. Esimerkiksi oli ompelukoneita joissa ihminen polki polkimia ja ohjasi kangasta jotta kone ompeli. Vähitellen yhä vähemmän tarvittiin ihmisen voimaa, mutta tosi pitkään ihmisten piti ohjata koneita. Se mikä oli erityistä silloin, oli että ihmiset olivat tässä maailmassa tärkeitä, koska ihmisiä tarvittiin tekemään työtä. Ja siksi tehtiin myös erilaisia sääntöjä jotka suojelivat ihmisiä, jotta esimerkiksi työ ei olisi niin vaarallista että siinä kuolee tai vaikka menettää käden. Ja kun koneet kehittyivät taitavammiksi niin ihmisten tarvitsi yhä vähemmän tehdä raskaita tai vaarallisia asioita, ja työtä tarvitsi tehdä vähemmän.

 - Mitä ne ihmiset sitten tekivät?

 - No sitten ihmisistä tuli vähitellen kuluttajia. Työvoimaa ei enää tarvittu niin paljon, mutta tarvittiin paljon ihmisiä ostamaan niitä tuotettuja tavaroita ja käyttämään vapaa-ajallaan erilaisia koneita, jotta kaikki se mitä tuotettiin meni kaupaksi.

 - Siis mitä? Miksi?

 - Kai se oli sellaisen vähittäisen kehityksen tulosta. Käsityöläisille rahan saaminen perustui siihen että teit niin hyvää ja hienoa että joku oli valmis maksamaan siitä paljon. Tehdastyön myötä tuli vähitellen tärkeämmäksi tehdä niin paljon ja halpaa että monet pystyivät ostamaan. Eikä sen tarvinnut kestääkään kovin pitkään jos se oli tarpeeksi halpaa, ihmiset tykkäsivät ostaa koko ajan uutta, ei haitannut että vanhaa piti heittää pois vähän väliä.

 - Kuulostaa aika hullulta.

 - Sitä se kai olikin.

 - Miten se loppui?

 - No se oli eri tekijöiden summa. Ensiksikin se tuotti hirveät määrät saastetta joka muutti ilmastoa. Tuli tulvia ja hyökyaaltoja jotka tuhosivat rannikkoalueita. Tuli pitkiä kuivia jaksoja. Joissain paikoissa oli niin kuumaa ja kuivaa ettei siellä voinut enää elää. Tuli metsäpaloja joita ei saatu sammutettua. Tuli rankkasateita jotka huuhtoivat mennessään kaiken kasvillisuuden. Ruuan kasvattaminenkin perustui silloin koneisiin, eivätkä pellot enää kestäneet vanhoja, painavia koneita. Joten jokainen oli taas vastuussa itsestään ja perheestään.

 - Ja se kaikki tapahtui ihan yllättäen?

 - No ei oikeastaan. Oli ihmisiä jotka tutkivat näitä asioita, ja he varoittivat vuosikymmeniä etukäteen, että ihmisen toiminta muuttaa ilmastoa ja että sillä on vaarallisia vaikutuksia.

 - Eikö sille voitu tehdä mitään?

 - No se oli vaikeaa, koska se olisi vaatinut isoja muutoksia. Paljon tehtiinkin ongelmien ehkäisemiseksi, mutta samalla tehtiin paljon sellaista mikä pahensi tilannetta.

 - Miksi?

 - Kaikki eivät uskoneet tutkijoita. Ympäristön suojelemisen merkitys on paljon helpompi ymmärtää jos kyse on vaikka omasta juomavedestä, mutta me hakkautimme toisella puolella maapalloa olevia metsiä pois jotta saatoimme ruokkia eläimiä joita sitten söimme. Ja tyhjensimme kaukaisten merien kalakantoja ja kaukaisten maiden kaivoksia. Kesti tosi pitkään ennen kuin ne vaikutukset näkyivät sillä tavalla että ihmiset alkoivat tajuta että ne ongelmat koskettavat itseäkin.

 - Sittenkö tilanne yritettiin korjata?

 - Monet yrittivät. Mutta tosi monet eivät halunneet luopua siitä kuluttamisesta johon olivat tottuneet. Ihmiset olivat tosi nopeasti tottuneet jatkuvaan ostamiseen ja matkustelemiseen ja valtavien lihamäärien syömiseen, he ajattelivat että elämä muuttuu paremmaksi vain ostamalla entistä enemmän ja matkustamalla entistä enemmän ja syömällä entistä enemmän. Heille näyttäytyi uhkana ajatus että näitä pitäisi vähentää. Ja tosi moni myös sai elantonsa siitä että kaikki kuluttivat, kukaan ei halunnut sellaisia muutoksia jotka olisivat tarkoittaneet että olisi itse pitänyt keksiä uusia tapoja ansaita rahaa.

 - Mutta jos ihmiset kerran olivat tärkeitä, kai he olisivat yhdessä voineet sopia tavoista joilla kukaan ei kärsi liikaa?

 - Niin mutta ihmiset olivat tärkeitä enää kuluttajina. Työtä oli yhä vähemmän koska koneet tekivät yhä enemmän. Yhteinen hyvä myös perustui työn verottamiseen, eli jokainen antoi työstä saamastaan palkasta osan kaikkien yhteiseksi hyväksi, ja sillä rahalla sitten huolehdittiin lapsista ja sairaista ja vanhuksista ja opetettiin ihmisille asioita joita heidän piti osata selvitäkseen elämässä ja tehtiin monenlaista mistä oli kaikille etua. Se kaikki oli ollut tärkeää silloin kun työ oli tärkeää, jotta työhön kykenevillä ei menisi kaikki aika näihin asioihin ja yhteiskunta pyörisi tehokkaasti. Oli myös turvallista kun kaikilla oli varma elanto. Mutta kun työ ei enää ollut kovin tärkeää eikä sitä enää tehty niin paljon, niin tähän yhteiseen hyvään ei enää ollut varaa. Rahaa oli yhä vähemmän ansaittavaksi, sen sijaan sitä piti omistaa pärjätäkseen, ja eniten omistavat huolehtivat että heidän rahansa eivät juuri päätyneet yhteiseksi hyväksi. He olivat luoneet maailmanlaajuisen talousjärjestelmän jossa pieni osa ihmiskuntaa rikastui valtavasti kaikesta siitä kuluttamisesta, samalla kun suurella osalla ihmisistä ei oikein ollut mitään tulevaisuutta. Kun vihdoin yhteiskunnissa ymmärrettiin, että yhteisten asioiden rahoittamisen täytyy perustua muuhun kuin työhön, koska työtä ei vaan enää ollut tarpeeksi, kaikki se mitä olisi voitu verottaa oli jo myyty ulkomaille tai omistajat olivat muuttaneet pois.

 - Miten se oli mahdollista?

 - Oli paljon maita jotka suosivat rikkaita, ja koska koko maailma kävi kauppaa yhdessä, he saattoivat valita vapaasti missä olivat. Eri maat laskivat kilpaa veroja jotta rikkaat eivät lähtisi pois ja jotta työ ei lähtisi pois, mutta eihän sitä kilpailua voinut voittaa. Rikkaat valitsivat itselleen mieluisimmat paikat ja rakensivat ympärilleen valtavat muurit jotta köyhät eivät pääsisi heitä häiritsemään.

- Eivätkö muut ihmiset suuttuneet siitä?

- No kyllä, mutta on tosi vaikea taistella sellaista vastaan joka on niin monella tavalla niin paljon vahvempi, ja joka ei edes ole siinä ulottuvilla. Viha on helpompi purkaa heikompia kohtaan. Esimerkiksi monet vastustivat palavasti maahanmuuttoa ja oikeastaan ihan kaikkea mikä poikkesi siitä mikä heille itselleen oli tavallista. Alkuun se oli vain surullista ja vahingollista ja suuntasi energiaa väärään suuntaan, mutta toki sitten lopulta kun iso osa ihmiskunnasta oli liikkeellä asuinalueiden tuhouduttua niin pakkohan siinä oli jokaisen omaa aluettaan puolustaa. Monet kuolivat, oli nälkää ja janoa ja tauteja ja väkivaltaa.

- Ja siihen se kaikki loppui?

- Niin. Siihen loppui suunnilleen kaikki mitä siihen asti oli kutsuttu sivistykseksi. Loppui se talousjärjestelmä, jota olimme niin kovasti yrittäneet suojella. Kaikki säännöt muuttuivat, edes luonto ympärillämme ei toiminut niin kuin olimme tottuneet.

- Miten sinä selvisit siitä?

- Olihan se vaikeaa. Enkä halua nyt puhua siitä. Ehkä joskus kun olet vähän isompi. Nyt keskitytään taas työhön.

Luvattomista päähineistä ja moraalisesta raivosta

Jos haluaisin pukea teekkarilakkini päähäni vaikkapa pikkujouluissa, anoisin ylioppilaskunnalta lakinkäyttölupaa tarkoitukseen, koska talvikaudella lakkia ei ole soveliasta käyttää ilman erikseen anottua lupaa. En pukisi mieheni tohtorinhattua naamiaisiin, vaikka siitä saisi mainion asusteen taikurin asuun, koska tohtorinhattua nyt vaan ei käytetä sillä tavalla, enkä minä edes ole tohtori. En somistaisi asuani kivasti tuunatuilla lipereillä, koska liperit eivät minun ammattikunnalleni kuulu, enkä kirkkoon kuulumisestani huolimatta edes täysin ymmärrä tuon asusteen merkitystä. Enkä oikein usko että Sanna Ukkolakaan kokisi tarpeelliseksi rikkoa rajoja näissä asioissa.

Nämä ovat kaikki tavallaan aika naurettavia rajoitteita. Kyse on pohjimmiltaan pelkistä esineistä, jotka eivät itsessään riitä minkäänlaiseksi todisteeksi asemastani. Meillä on vahva, kirjoitettu kulttuuri, joten minulla on mm. tutkintotodistukseni oman asemani osoittamista varten. Edellä mainittujen sääntöjen noudattamisessa ei siis ole mitään muuta järkeä, kuin että kyse on meidän kulttuurimme säännöistä, joiden noudattamatta jättäminen olisi yksinkertaisesti moukkamaista. Ja siksi me kaikki kai niitä noudatamme.

Mutta kun puhutaan saamelaisten tai Amerikan alkuperäiskansojen asuista, puhutaan vaatteista, jotka tavallaan ovat sitä oman kulttuurinsa historiankirjoitusta itsessään. Näillä kulttuureilla ei ole vahvaa, omaa kirjallista kulttuuria, vaan näiden kulttuurien kirjalliset tulkinnat ovat enimmäkseen ulkopuolisten kirjoittamia. Siksi perinteisten vaatteiden merkitys näille kulttuurille vertautuu siihen, mikä merkitys meidän kulttuurillemme on Kalevalalla, Seitsemällä Veljeksellä ja Tuntemattomalla Sotilaalla. Näiden vaatteiden käyttöön myös liittyy omissa kulttuureissaan samantapaisia sääntöjä kuin edellä mainittujen asusteiden käyttöön. Ne osoittavat yksilön asemaa, ja saattavat olla varattuja vain tiettyihin tilaisuuksiin. Joihinkin niistä voi liittyä myös uskonnollisia merkityksiä.

Kun siis noudatamme teekkarihatun ja tohtorinhatun käytöstä asetettuja epävirallisia määräyksiä ja vakiintuneita kulttuurillisia tapoja, koska muu olisi yksinkertaisesti moukkamaista, eikö vastaavasti myös saamenpuvun tai intiaaniasun käyttö muuten kuin ko. yhteisöjen hyväksymällä tavalla pitäisi mielestämme olla moukkamaista?

Silti jostain syystä koemme, että niistä on ihan ok teettää versioita aasialaisissa hikipajoissa myytäväksi pilkkahintaan pilailupuotien ja lelukauppojen naamiaisasuosastoilla. Ja jotenkin vielä näyttää, että oikeutemme toimia näin on monelle hirveän tärkeää, ikään kuin osa omaa identiteettiä tai jotain. Jos joku kehtaa vienostikaan kysyä, olisiko jo pikkuhiljaa aika ruveta luopumaan näistä, nostattaa se hirmuisen tunnemyrskyn, jonka keskellä tunnutaan näkevän, että elämä nyt vaan kertakaikkiaan on peruuttamattomasti pilalla jos intiaaniksi ei saa enää pukeutua.

Minusta tämä on todella hämmentävää.

Ymmärrän sen, että monet meistä ovat sokeita oman kulttuurin pukeutumiseen liittyvälle normatiivisuudelle. Me olemme kasvaneet tähän kulttuuriin, joten koemme tämän kulttuurin normit luonnollisina ja itsestäänselvinä. Meillähän on mielestämme täysi vapaus valita, miten pukeudumme, vaikka toki alasti julkisella paikalla liikkuminen ei tule kuuloonkaan, kukaan ei saapuisi pahimpana hellepäivänäkään toimistolle pelkissä bikineissä, hotellin vastaanottovirkailija ei tee työtään risaisissa farkuissa ja kauhtuneessa flanellipaidassa, kaverin häihin ei valita itselle valkoista mekkoa, eikä pikkumusta ole tarpeeksi juhlava jos tilaisuuden arvokkuus vaatii suuren juhlapuvun.

Usein nämä asiat ovat niin itsestäänselviä, ettei niistä koeta tarpeelliseksi edes puhua. Normatiivisuus näkyy kuitenkin toistuvasti lasten kasvatukseen liittyvissä keskusteluissa, joissa vähän väliä kerrotaan, kuinka oleellista on tehdä selväksi jo taaperolle, että pojat eivät voi pukeutua mekkoihin, eikä tyttökään voi arkivaatteena pitää balettipukua. Koska jos näitä normeja ei tehdä heti alkuunsa selväksi, vapaan kasvatuksen kirot tulevat väistämättä pilaamaan lapsen tulevaisuuden täydellisesti.

Normatiivisuus näkyy myös trans-ihmisten kokemassa väkivallassa. Samoin kuin vaikkapa hijabia käyttävien naisten kohtaamassa väkivallassa. Jos pukeutuminen olisi oikeasti vapaata, ketään ei voisi häiritä se, jos mies meikkaa ja pukeutuu jakkupukuun, tai jos nainen peittää huivilla hiuksensa.

Mutta ilmeisesti meidän normiemme pitää saada olla se universaali Oikean Elämän mittari. Siinä missä meidän normiemme rikkominen näyttäytyy vaarallisena, muiden normien rikkominen näyttäytyy rohkeana poliittisen korrektiuden vastustamisena, riippumatta siitä, millaisia noiden normien perustelut ihan objektiivisesti katsoen ovat.

Ja jostain syystä meidän normeihimme näyttää kuuluvan myös se, että lapset leikkivät intiaaneja. Minkähän takia tämä on aikuisille niin kovin tärkeää?

Ei enää ikinä mitään hyvää ja kaunista

Viime keväänä MLL-paikallisyhdistyksellemme esitettiin pyyntö järjestää hyväntekeväisyysmuotinäytös lähikauppakeskuksessamme. Malleiksi pyydettäisiin kotikaupunkimme kuntapoliitikkoja ja julkkiksia ja vaatteet lainattaisiin kauppakeskuksen kaupoista. Hetken pohdimme, onko meillä rahkeita lähteä tekemään tällaista, mutta lopulta päätimme yrittää. Ajankohdaksi valikoitui marraskuu, koska silloin voisimme samalla juhlistaa yhdistyksemme 25-vuotispäivää ja lapsen oikeuksien sopimusta. Emme halunneet luoda kilpailevaa tapahtumaa MLL Uudenmaan piirin vuosittaiselle muotinäytökselle, joten päätimme tehdä tapahtumasta kaikille avoimen ja yhdistää siihen lapsille suunnattua ohjelmaa. Hyväntekeväisyyspuoli hoidettaisiin myymällä tapahtumaan VIP-lippuja, ja lahjoituskohteeksi valikoituivat Jorvissa jouluaan viettävät lapset.

Meillä kesti noin kaksi kuukautta keksiä johdonmukainen ja järkeenkäypä tarina, jolla tämän kaiken saattoi nivoa luontevasti yhteen, ja jonka pohjalta viestintää saattoi suunnitella eri kohderyhmille. Miksi lahjoitamme Jorville emmekä esimerkiksi kerää varoja MLL:n toimintaan? Mitä tekemistä muodilla ja lasten oikeuksilla on toistensa kanssa? Miksi yleensä arvokkaana pidetystä vuosijuhlasta tehdään tällainen avoin karnevaali joka mainostaa kauppakeskuksessa toimivia liikkeitä? Miksi hyväntekeväisyysmuotinäytös alkaa avoimella muskarilla? Meidän motiivejamme ja koko tapahtumaa olisi voinut kyseenalaistaa monilla erilaisilla tavoilla, mutta yhtäkään kriittistä ääntä ei kuulunut. Ja miksi olisikaan kuulunut? Ei normaaleja ihmisiä kiinnosta, millä motiiveilla MLL järjestää lastentapahtuman. Tapahtuma oli onnistunut, osallistujilla oli hauskaa, yhdistyksemme yhteistyökumppaneineen sai näkyvyyttä ja Jorvin lapsille saatiin kerättyä rahaa. Kaikki hyvin siis.


Tänään en enää tiedä, uskaltaisinko lähteä vastaavaan ponnistukseen. Ongelmana ei ole se, miten paljon aikaa tapahtuman järjestäminen vaati, vaan se että viimeisen viikon aikana on käynyt selväksi, että hyväntuulisen lastentapahtuman järjestäminen ei ole tässä maassa okei. Ei riitä, että varaat tilat, hankit vapaaehtoiset, keräät yhteistyökumppanit, hoidat tiedotuksen ja mitä moninaisimmat lain vaatimat pienet asiat. Lisäksi pitää erikseen varmistaa poliisilta, ettei lastentapahtuma vain ole äärikansallismielisen tapahtuman tiellä, vaikka tilan omistajan mukaan mitään ongelmaa ei olisikaan. Pitää myös olla valmis julkisesti kertomaan kaikista niistä ajatuksista, jotka itseä ovat mahdollisesti saattaneet motivoida tapahtuman järjestämiseen. Ainakin, jos kenelläkään on pienintäkään syytä epäillä, että joku järjestelytiimissä saattaa vastustaa rasismia. Jos joku teistä sattuu kuulumaan tähän iloisia ja inklusiivisia tapahtumia järjestävään ääripäähän, tapahtumasi järjestelytiimeineen luokitellaan tämän ääripää-narratiivin tarjoaman lokeroinnin mukaisesti, ja sinun tulee myöntää kaikki syntisi ihan riippumatta siitä, mitä ne tavoitteesi oikeasti olivat, koska kaikki nyt vaan tietävät puolestasi, että likainen tavoitteesi oli vain ja ainoastaan häiritä äärikansallismielisiä. Tapahtumasi leimataan mielenosoitukseksi, saat varautua siihen että sinua syytetään lasten ja eläinten hyväksikäytöstä ja ihmiskilpenä käyttämisestä, saat tappouhkauksia, kaikki sähköiset viestintäkanavasi floodataan täyteen vihaviestejä, yhteistyökumppaneitasi pelotellaan niin että osa peruu osallistumisensa, ja lopulta nettipalstoilla mietitään, millä kaikilla perusteilla sinut voisi haastaa oikeuteen siitä että halusit tarjota mukavan, kepeän ja hyvää mieltä tuovan vaihtoehdon natsimarssille. Kaiken päätteeksi Hyvät Ihmiset™ vuodattavat kyyneleitään siitä, miten olet pettänyt heidän luottamuksensa, jos et rehellisesti kertonut että oikeastaan kyllä arvasit äärikansallismielisen kulkueen suunnittelevan käyttöä samalle tilalle, ja että salaa toivoit että poliisi ohjaisi tuon kulkueen toiselle reitille. Meni siis ihan maku koko lastentapahtumaan osallistumisesta, kun sitä ei koko ajan sanottu antirasistiseksi mielenosoitukseksi, vaikkei se mielenosoitus ollutkaan, ja ainoa poliittinen tai antirasistinen piirrekin oli turvallisen tilan järjestäminen lapsiperheille.

Muistan vielä, kuinka jytkyn aikaan itkettiin siitä, miten tässä maassa ei ole saanut puhua. Nyt näyttää, että tässä maassa ei enää saa tehdä mitään määrittelemättä itseään maahanmuuttokriittisen narratiivin kautta. Jos et ole heidän puolellaan, olet heitä vastaan, ja siinä vaiheessa pupujen ja alpakoiden tilaaminen Töölöön rinnastuu villeimpiin fantasioihin äärivasemmiston hillittömästä väkivallasta, ja siksi harmittoman lastentapahtuman järjestelyjen sabotoiminen on ihan ok.

Suurempaa järkytystä kansassa™ ilmeisesti herättää se, että epäpoliittisen lastentapahtuman järjestäjät eivät lokeroineet tapahtumaansa fasismin vastaiseksi mielenosoitukseksi (mitä se ei koskaan ollut), kuin se että ulkomailta tulleet natsit saivat vapaasti marssia pääkaupunkimme kaduilla, valtiomme lakkauttamiseen tähtäävän, kielletyn järjestön kutsumana, aiheuttaen reittisuunnitelmallaan pelkoa monikulttuurisen itsenäisyysjuhlan osallistujille, pahoinpidellen sivullisen siirtyessään mielenosoituksesta toiseen, ja pitäen yhteispohjoismaisen natsivaltion perään haikailevan järjestönsä poliittiset tunnukset näkyvästi esillä myös epäpoliittiseksi ja isänmaalliseksi väitetyllä 612-marssilla.

Kun Suomen Sisu ja muutamat muut muukalaisvastaiset järjestöt taannoin järjestivät lastentapahtuman, paheksuttiinko heitä poliittisten motiiviensa peittelystä läheskään niin paljon, kuin näitä töölöläis-isiä, jotka ihan oikeasti järjestivät epäpoliittisen lastenjuhlan, jossa ihan oikeasti poliittiset tunnukset olivat kiellettyjä, jossa ei puhuttu politiikkaa, ei promottu eikä mustamaalattu aatteita? Ihanko vakavissanne te haluatte rinnastaa lastentapahtuman, jonka ainoa poliittinen tavoite oli turvallisen ja mukavan tilan järjestäminen omalle asuinalueelle, väkivaltaiseen anarkistimielenosoitukseen? Koska juuri tämä on se narratiivi, josta käsin meille tapahtumia nyt tarinallistetaan samalla tarmolla, jolla mustaa valkopestiin ja valkoista mustattiin paheksuttaessa turvapaikanhakijoiden palautuslentoja vastustavia aktivisteja. Vai oletteko te todella niin naiiveja, että näette rasismin vastustamisen sellaisena enkelinkaltaisena täydellisyytenä, jonka puitteissa ei ole lupa olla pienimmässäkään määrin epätäydellinen, ei pelätä eikä valikoida sanojaan?

On sanomattoman surullista, että muukalaisvastaisuudesta on tullut täysin peittelemättömästi normi, jonka kyseenalaistamalla ottaa tänä päivänä henkilökohtaisen riskin leimaantumisesta ääriainekseksi. Miettikääpä hetki, missä oli se tolkun ihmisen keskitie vielä kymmenen vuotta sitten, ja miten kauaksi siitä on äärioikeiston retoriikan perässä tultu. Rasisminvastustajia ja sellaisiksi leimattuja vaaditaan tänään tilille ajatusrikoksistaan kuin herätysliikkeet jäseniään rippitilaisuuksissaan. Pyörätielle pysäköidyn pakettiauton valokuvaaminen on riittävä syy viedä nainen putkaan ja anarkistiksi leimattu mies voidaan ottaa ennakoivasti säilöön itsenäisyyspäiväksi, mutta kukaan ei edes yritä estää Jesse Torniaista osallistumasta PVL:n kulkueeseen. Natsien tekemän pahoinpitelyn voi viranomainenkin kuitata sillä, että uhrin paita provosoi, eikä tekijöitä tarvitse tilanteessa ottaa kiinni. Samaan aikaan toisaalla lapsi odottaa karkotusta perheensä luota maahan, josta suomalaisviranomainen uskoo löytyvän sukulaisia huolehtimaan hänestä, vaikka näiden sukulaisten olinpaikasta tai elossa olemisesta ei ole mitään tietoa.

Ja me kohisemme alpakoista, koska ne ovat se juttu joka tämän kaiken keskellä horjuttaa uskoamme ihmisyyteen.

Näinkö vähän tässä maassa arvostetaan avointa kansalaisyhteiskuntaa? Tämäkö on se satavuotias Suomi, jonka haluamme muulle maailmalle näyttää? Haluammeko todella lähteä mukaan tähän katkerien ja ihmisvihamielisten olentojen likaiseen peliin, jossa mitään hyvää ja kaunista ei saa olla olemassa?

Haluammeko todella, että kukaan ei enää ikinä uskalla järjestää itsenäisyysjuhlia, joissa lapset saisivat rapsutella alpakoita?

Miksi identiteetin rakentaminen on tärkeämpää kuin ongelmiin tarttuminen?

On paljon asioita, joita en ihmismielessä ymmärrä, ja yksi niistä on tarpeemme tarinallistaa ja toistella narratiiveja, joiden ensisijainen tarkoitus tuntuu olevan oman identiteetin pystyssä pitäminen.

Esimerkkejä tästä löytyy useita.

Maahanmuuttokriittinen liike itsessään on yksi tällaisen tarinallistamisen ruumiillistuma. Se on luonut termistön (kuten "haittamaahanmuutto", "invaasio", "unelma-jengi", "partalapsi" ja "mokutus") sekä myyttiset arkkitarinat (hyssyttely, poliittisen korrektiuden nimissä rajoitettu sananvapaus, maahanmuuttajien sopeutumishaluttomuus ja rikollinen luonne, islamisaatio, valkoisen miehen uhattu asema maailmassa, se että kukaan ei tee mitään kantasuomalaisten auttamiseksi, suvaitsevaisten sokeus muslimimaiden ihmisoikeusrikkomuksille jne.) joiden pohjalta se tulkitsee asioita ja käy keskustelua, oli puheenaihe mikä tahansa.

Ns. suvaitsevaisten joukossa on myös omat identiteettiä tukevat narratiivinsa. Näitä ovat ainakin rasismin ulkoistaminen ikään kuin itse olisi ilmiöstä täysin vapaa, maahanmuuttajien rodullistaminen puhumalla vaikkapa kivasta värikkyydestä, sekä rasistien näkeminen maaseudun kouluttamattomina peräkammarin poikina, joita on lupa katsoa pitkin nenänvartta. Tätä on myös suvakki-termin reclaimaus, jossa ko. termiltä pyritään viemään pois sen loukkaava sävy brändäämällä se uudella tavalla. Suvakkihuoraksi haukutulla valkoisella naisella on toki mahdollisuus tehdä näin, samalla hän kuitenkin on mukana salonkikelpoistamassa sitä rodullistettuja epäinhimillistävää puhetta, joka tyypillisesti on kulkenut käsi kädessä tuon suvakki-termin käytön kanssa.

Kolmas narratiivi on puhe tolkun ihmisistä. Siitä lähtien kun tuo termi ensimmäisen kerran lanseerattiin kuvaamaan maahanmuuttokeskustelun keskitien etsijöitä, tätä narratiivia on hellitty ja toisteltu ja tarinallistettu yhä uudestaan. Totuushan löytyy aina sieltä keskeltä, kuten keskusteltaessa rokottamisen turvallisuudesta, ilmastonmuutoksen olemassaolosta tai vaikka siitä kehittyikö elämä evoluution kautta vai jumalallisen ohjauksen myötä.

Ja neljäntenä on "pitäisi keskustella" -narratiivi, joka tyypillisesti kiteytyy toiveeseen konsensuksesta, siitä että kaikki yhdessä alas istuen voisimme päästä yhteisymmärrykseen siitä, mitä maahanmuuttajista pitäisi ajatella. Eli että rodullistaisimme kaikki yhdessä.

Vaan onko mistään näistä tarinoista mitään muuta hyötyä kuin se oman identiteetin helliminen?


Olisiko mitenkään mahdollista päästä yli tästä identiteettipuheesta, ja keskittyä vaihteeksi ihan konkreettisiin asioihin? Siihen, miksi meidän hallituksemme aktiivisesti toteuttaa Halla-ahon kirjoittamaa maahanmuuttopolitiikkaa, vaikka Perussuomalaiset ovat oppositiossa? Miksi hallitus toisensa perään on vaikeuttanut maahanmuuttoa? Onko näille muutoksille ollut mitään muuta perustetta kuin puolueiden pelko populistien nousevasta kannatuksesta? Onko muutoksista ollut jotain apua niihin ongelmiin, joita niillä on pyritty paikkaamaan, vai onko vain oltu luomassa entistä muukalaisvastaisempaa ilmapiiriä samalla kun nuivien itkuvirsi on jatkunut muuttumattomana?

Entä miksi Migrin linjaukset turvapaikka-asioissa ovat kiristyneet lainsäädännön muutoksia ennakoiden? Miksi käsittelyaikoja ja käytöntöjä on rukattu tavalla, joka tekee turvapaikanhakijalle lähes mahdottomaksi saada kaikki oleellinen tilanteeseensa liittyvä tieto osaksi tehtäviä päätöksiä? Miksi esiin nostetut ongelmat, joissa Migrin toiminta rikkoo lasten oikeuksia tai ihmisoikeuksia tai on muuten vain ristiriidassa länsimaisen eettisen ajattelun kanssa, herättävät myötätuntoa johtamatta kuitenkaan mihinkään konkreettisiin parannuksiin tilanteessa, mutta nuivien loppumaton ja valheellinen valitus "maailman löyhimmästä maahanmuuttopolitiikasta" ohjaa vuodesta toiseen maahanmuuttopolitiikan muutoksia?

Jokainen, joka keskittyy näkemään maahanmuuttokeskustelun valkoisen kantasuomalaisen identiteetinrakennuksena, on henkilökohtaisesti vastuussa siitä että mikään ei muutu. Miksi muuttuisi, jos kansaa ei kerran kiinnosta maahanmuuttopolitiikka vaan oma identiteetinrakennus? Ja niin kauan kuin mikään ei muutu, poliisi lennättää kidutettuja ja vainottujen vähemmistöjen edustajia kuolemanvaaraan.


Toki voidaan puhua myös ympärileikkauksista, lapsiavioliitoista ja raiskauksista, kunhan muistetaan, ketkä ovat tehneet mitättömän pienillä budjeteilla aktiivisesti työtä näiden ongelmien korjaamiseksi jo kauan ennen kuin rasistit keksivät että nämä asiat voi brändätä islamin ominaisuuksiksi. Voidaan puhua myös kustannustehokkaasta ja oikein kohdennetusta auttamisesta, kunhan muistetaan, että näihin on jo vuosia tarjottu ratkaisuja jotka eivät ole löytäneet tarpeeksi poliittista tahtoa toteutuakseen. Voidaan puhua Ruotsin ongelmien välttämisestä, kunhan myönnetään, että nämä ongelmat ovat meille hyvin hypoteettisia, koska toisin kuin Ruotsiin, tänne on päästetty todella vähän maahanmuuttajia. Voidaan puhua terrorismista, kunhan sen keskustelun tavoite on terrorismin ehkäisy eikä vastakkainasettelun kärjistäminen. Ja tietenkin voidaan puhua suomalaisesta köyhyydestä ja asunnottomuudesta ja työttömyydestä, kunhan muistetaan, ketkä ovat näiden ryhmien oikeuksia yrittäneet ajaa jo kauan ennenkuin oli maahanmuuttoa syytettäväksi näistä ongelmista. Todellisiin, konkreettisiin ongelmiin on syytäkin paneutua etsien ratkaisuja.

Ratkaisukeskeisyys ei tietysti ole niin kivaa kuin identiteettipuhe. Siinä on myös se vika, että usein ratkaisukeskeisyyteen liittyy ajatus, että ihan itse pitäisi tehdäkin jotain.

Mutta meidän identiteettipuheemme on merkki siitä että meidän illuusiomme yhtenäisestä kansasta lipuu koko ajan yhä kauemmaksi. Jos me todella haluamme tämän kehityksen välttää, kuten tolkun ja keskustelun perääjät tuntuvat toivovan, ainoa ratkaisu siihen on lopettaa vastakkainasettelua luova identiteettipuhe, lopettaa tilan antaminen sille, ja keskittyä niihin konkreettisiin ongelmiin,

Koska viimekädessä tässä ei todellakaan ole kysymys sinun identiteetistäsi, ja miten määrittelet itsesi toiseuttamalla muita ihmisiä. Kysymys on siitä, kenellä on oikeus ihmisarvoiseen elämään, ja mitkä ovat velvollisuutemme jos haluamme kutsua itseämme ihmisoikeuksia kunnioittavaksi sivistysmaaksi.

Viisi rahaa ja monta syytä juhlaan?

100-vuotiaan Suomemme kunniaksi oli aikomuksena lyödä 5-osainen juhlarahasarja. Suunnitelmat kuitenkin kariutuivat, ilmeisesti lähinnä kohun nostattaneen ensimmäisen juhlarahan kansalaissota-teeman vuoksi.

Oikeistohallitukselle tuskin olisi hyvää pr:ää julkaista juhlarahaa valkoisen Suomen julmuuksista, vaikka julmuuksiin toki aikanaan syyllistyivät myös punaiset. Siksi ymmärrän hyvin päätöksen. Silti mielestäni on kohtuutonta arvostella taiteilijan työtä vain yhden kuvan perusteella, kun se kuva on osa kymmenen kuvan sarjaa. Rahasarjaa on katsottava kokonaisuutena, ja yksittäisiä rahoja osana tätä kokonaisuutta.

En voi kehua olevani taideasiantuntija tai sen kummemmin myöskään historian asiantuntija, mutta aion nyt uskaltautua tulkitsemaan valittuja teemoja ja niitä edustavia kuvia.

Rahasarjan aiheena ovat itsenäisyyden vuosikymmenet. Jokaisen kolikon toisella puolella kuvataan haasteita tai vaikeuksia ja toisella puolella saavutuksia. Tämä on mainio idea, joka hyödyntää hienosti käsitettä kolikon kääntöpuolesta. Olemme kansakuntana saavuttaneet paljon, mutta menestyksellämme on ollut myös hintansa.

Kansalaissota - älä horjuta myyttiä yhtenäisestä Suomesta

Ensimmäisen kolikon haasteita ja vaikeuksia kuvaavana kuva-aiheena on kansalaissota, jota symboloimaan on tosiasioita kaunistelematta valittu kuva punavankien teloituksesta.

Jos kuvataiteilija olisi halunnut kohottaa juhlatunnelmaamme tällä rahasarjalla, hän olisi varmasti löytänyt jonkin symbolisemman ja etäännyttävämmän tavan kuvata aihettaan. Siksi kuvaa on vaikea olla tulkitsematta yhteiskunnalliseksi kannanotoksi.

Onko kyse siitä, että kansalaissodan traumat halutaan vihdoin tuoda käsiteltäväksi? Ovathan ne edelleen suuri tabu, vaikka viime vuosina aiheesta onkin varovasti viritelty julkista keskustelua.

Toisaalta kuvalla voidaan myös nostaa rinnastusta nykypäivään, jossa maahamme on saapunut omien, paljon sotkuisempien kansalaissotiensa alta paenneita ihmisiä. Sillä voidaan myös tuoda esiin ajankuvaa tilanteesta, jossa pakolaisten auttajia uhkaillaan natsivallankumouksen jälkeen tulevilla teloituksilla.

Yhtä kaikki teloitus on visuaalisesti äärimmäisen voimakas viesti, joka herättää jokaisessa normaalissa ihmisessä negatiivisia tunteita. Yksi kokee sen uhkaavaksi, toinen syyttäväksi, kolmas mielettömäksi. Se rikkoo myyttiämme yhtenäisestä, konsensushakuisesta ja lain mukaan toimivasta kansasta.

Sotalapset - armolla elävän ei tule valittaa

Toisen rahan kuva-aihe ovat sotalapset. Myös tämä aihe on voimakkaasti kansallinen tabu, jota muiden toisen maailmansodan aikaisten kokemusten tapaan on ollut soveliasta käsitellä lähinnä glorifioiden. Sotalapsuuden traumoista vaikenemiseen lienee vaikuttanut myös ajatus, että apua vastaanottavalla ei ole oikeutta valittaa, vaikka hän kokisi tuon avun olleen itselleen jopa vahingollista. Ja kuka olisikaan aikanaan jaksanut kuunnella sotalasten murheita, kun elämä oli niin monella muullakin tavalla raskasta, ja vanhemmilla ja naapureilla jokaisella omat sotatraumansa käsiteltävänä.

Sotalapset myös nivoutuvat ajankohtaiseen keskusteluun, jossa vaaditaan että meidän rahojamme ei käytettäisi muiden auttamiseen, koska mekin olemme aina pärjänneet omillamme. Tämä avutta jääminen on osa suomalaista identiteettiä kuvaavaa tarinaa, kenties siksi että ei ole mukavaa keskustella natsien rinnalla taistelusta, Neuvostoliittoon kadonneista virolaisista vapaaehtoisista tai lännestä saadusta avusta. Muistamme kyllä mielellämme, ettei toiveitamme kuunneltu rajaa asetettaessa, ja että kieltäydyimme Marshall-avusta.

Meidän maailmanselitykseemme kuuluu ajatus ajopuun kohtalosta, mikä toki on osin oikeutettukin tapa nähdä kohtalomme historian käänteissä. Kansallisen identiteetin keskeisenä rakennuspalikkana se ei kuitenkaan ole kehuttava. Sotavuosien kärsimyksiin sekä omaan rooliimme muiden kärsimyksissä liittyy paljon sellaista, mitä ei vieläkään ole julkisesti ääneen sanottu. Kenties syytä olisi.

Pakettipellot ja rakennemuutos - suomalaisen juurettomuuden historia

Kolmas ja neljäs kolikko kuvaavat pakettipeltojärjestelmää sekä rakennemuutosta, jotka rapauttivat sotien jälkeen erityisesti perinteistä maaseudun elämäntapaa. Nämä eivät ole vain menneitä tapahtumia, sillä muutos niin maaseudulla kuin kaupungeissakin on tätä päivää, ja moni kokee edelleen jäävänsä sen jalkoihin. Muuttoliike myös hajottaa sukuja ja sitä kautta ihmisten tukiverkostoja. Tämä vaikuttaa niin yhteisöihin kuin yksilöihin dramaattisillakin tavoilla.

Populistisen EU-kritiikin keskellä on kuitenkin hyvä muistuttaa mieliin, että nostalgisten kuvitelmiemme Suomi alkoi murentua jo ennen kuin oli ehtinyt täysin syntyäkään. Tässä mielessä myös nämä kuvat ovat merkityksellisiä ja ajankohtaisia yhteiskunnallisia kannanottoja.

Globaali oikeudenmukaisuus - mitä se on?

Viimeinen kolikko on kaikkein ällistyttävin, teemanaan globaali oikeudenmukaisuus.

Kuva-aiheeksi on valittu turkkilainen mies (jota taiteilija kutsuu avustustyöntekijäksi) hukkuneen pikkupojan kanssa. Tämä alleviivaa hienosti tapaamme etäännyttää maailman kärsimys itsestämme, jättää se muiden huoleksi, ja uskotella itsellemme että meiltä turvaa hakevat eivät ole niitä oikeita avun tarvitsijoita.

Lapsen ruumis turkkilaisella rannalla on vahva symboli siitä, ettei globaalin oikeudenmukaisuuden ihannetta ole saavutettu eikä vakavissaan edes tavoiteltu. Kuvan tilanteen rinnastaminen auttamiseen ja oikeudenmukaisuuteen on myös makaaberia rodullistamista: toisille meistä riittää tulla kuolemansa jälkeen siivotuksi pois turistien hiekkarantaa pilaamasta.

Kun samalla jätämme huomiotta ne lapset, joita oma virkamieskoneistomme lähettää omien poliitikkojemme ohjauksessa romahtaneisiin valtioihin, tai jotka työskentelevät orjuutta lähentelevissä oloissa Turkissa jonka EU on ostanut hoitamaan pakolaisongelman puolestaan, asettuu tämä kolikko luontevasti samaan sarjaan kuin edeltäjänsä, muistomerkkeinä kärsimyksille joista syytämme muita, ja joihin liittyen emme halua puhua omasta vastuustamme.

Kolikon kääntöpuoli

Tämän suomalaista identiteettiä riipivän kuvakoosteen jotenkin kruunaa se, että menestystä kuvaamaan on valittu viisi rakennusta.

Toki suomalainen arkkitehtuuri on maailmalla tunnettua, ja jokainen kuvattu rakennus myös edustaa muutakin kuin betoniseiniä: vakiintuvaa asemaamme valtiona, teollistumisen ja koulutuksen tuomaa hyvinvointia, kulttuuria.

Silti, kun perheitä hajottavan inhimillisen kärsimyksen vastapainoksi nostetaan rakennuksia, on vaikea välttyä ajatukselta että tässä myös nostetaan esiin vastakkainasettelua pärjääjien ja kärsijöiden välillä. Sitä kuuluisaa eliitin sokeutta.

Tai ehkä kyse on siitä suomalaisesta mentaliteetista, jossa tunteet ja heikkoudet tulee piilottaa. Vain rahassa tai metreissä mitattavat asiat merkitsevät. Betoni on edistystä. Jotainhan se kertoo, että esimerkiksi neuvolajärjestelmä, peruskoulu tai hyvinvointivaltio eivät nousseet saavutuksina itsenäisyyden vuosikymmenten juhlarahoihin.


Tästä näkökulmasta tämä teossarja on hieno keskustelunherättäjä, ja oli taiteilijalta ihailtavan rohkeaa uskaltaa käyttää juhlaraha-ehdotuksia tähän tarkoitukseen.

Onhan juhlavuoden juhlistaminen tehty monelle meistä vaikeaksi, kun ihanteitamme tasa-arvosta, heikommista huolehtimisesta, oikeudenmukaisuudesta, ja rehellisyydestä aktiivisesti hallintomme taholta rapautetaan.

Onkin omalla tavallaan kaunista ja aikaamme sopivaa, että tämäkin projekti päätyi niiden lukuisten projektien joukkoon, jotka viime hetkellä viivästyvät tai peruuntuvat, koska kukaan ei tajunnut ajoissa kyseenalaistaa, mitä oltiin tekemässä.